Tuesday, November 21, 2023

Elämäniloa vanhenemiseen – kuinka vanheta ruotsalaisittain

Arja Jämsén  

Ruotsalainen Margareta Magnusson (s. 1934) kirjoitti viitisen vuotta sitten kuolinsiivouksesta, Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous. Kirjasta tuli menestys.  

Uudessa kirjassaan Magnusson hän jatkaa ikääntymisen teemoja. Hän kertoilee rupattelevaan sävyyn omasta elämästään. Hän on elämänsä aikana asunut vuosia eri puolilla maailmaa, joten monenlaisia sattumuksia riittää kerrottavaksi. Magnusson on nyt leski ja kirjoittaa asuvansa kaksin rollaattorinsa kanssa.  

Kirjan otsikko, ”Vanhene kuin ruotsalainen”, houkuttaa ottamaan selvää, mitä suomalainen voisi Magnussonilta ottaa onkeensa. Ehkä tärkein oppi on elämänmyönteisyys. Koronapandemia on värittänyt kirjan kirjoittamista, mutta kirjan tarinat eivät kuitenkaan ole valittavia, vaan pikemminkin hilpeitä. ”Tänään olen tyytyväinen siihen, että minulla on hyvä olo, aurinko paistaa ja rakas ystäväni lähtee kanssani kävelylle.” 

Päiviin sisältyy muun muassa säännöllisiä videopuheluita lapsuudenystävän kanssa. Juttelun lomassa nautitaan ruudun molemmin puolin gin tonicit. Tämän onkin yksi Magnussonin ohjeista: krempoista ja rajoituksista huolimatta elämästä pitää nauttia ja ehdottomasti hyvässä seurassa. Aina voi oppia jotain uutta, ja uteliaisuus kannattaa säilyttää. Jopa tietokone tuottaa iloa, kun Magnusson ottaa esimerkiksi selvää, miten kuukuppi toimii. 

Rutiinit ovat tärkeitä. Pidä huolta hiuksista, Magnusson muistuttaa. Ei väliä, onko niitä vähän vai paljon. Ja notku nuorten seurassa! Älä valittele äläkä syyllistä, vaan kysele ja kuuntele, vaikka et olisikaan kovin kiinnostunut.  

Magnusson suosittelee ikäihmisille myös vapaaehtoistyötä, joka voi olla monenmoista. Voi autella ikätovereita puutarhanhoidossa, voi lukea lapsille kirjastossa, mikä nyt kenellekin sopii. Vapaaehtoistyö tuo hänen mukaansa elämään iloa ja taas oppii jotain uutta.  

Lempeä kirja kulkee tajunnanvirranomaisesti muistoissa ja tässä päivässä. Ehkä tässä onkin yksi kirjan jujuista, niin paljon vanhan ihmisen maailmaan mahtuu, sekä mennyttä että nykypäivää ja tulevaa. Kirjassa on hauska pieni piirroskuvitus, joka tuo mieleen vanhat Peppi Pitkätossu -kirjat.  

 Kirjoittaja: Arja Jämsén 

Kuva: pexels.com

Margareta Magnusson. 2022. Vanhene kuin ruotsalainen. Elämänohjeita eräältä, joka (todennäköisesti) kuolee ennen sinua. Helsinki: Tammi.  

Kirjoitus on julkaistu aiemmin 2.11.2012 Karelia-ammattikorkeakoulun IkäNYT! -ikäosaamisen verkkojulkaisussa. 



 


 


Saturday, November 11, 2023

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään. 

 Kirjoittaja: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT!:ssä 2/2023.

Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.                                            

Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat. 

 

Lähteet

Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere:Tampere University Press. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103172/978-951-44-9527-4.pdf?sequence=1&isAllowed=y. 26.10.2023. 

 

 


Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.

 

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.

 

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään. 

Kirjan kansi jossa teksti Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä.  Tausta sininen, pilvinen taivas

Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat. 


Kirjoittaja:

Arja Jämsén, projektiasiantuntija, Karelia-ammattikorkeakoulu

Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.


Lähteet:

Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään. 

Kirjan kansi jossa teksti Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä.  Tausta sininen, pilvinen taivas

Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat. 


Kirjoittaja:

Arja Jämsén, projektiasiantuntija, Karelia-ammattikorkeakoulu

Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.


Lähteet:

Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.

Wednesday, November 8, 2023

Maskottimummoja ja senioriasiantuntijoita

Arja Jämsén

Äskettäin haettiin näyttävällä lehti-ilmoituksella myyjiä digilaitteita ja kodinkoneita myyvän liikkeen joulusesonkiin. Ei siinä mitään ihmettelemistä. Erityiseksi haun teki se, että haettiin seniorisasiantuntijoita. Hakijoilta odotettiin kokemusta ”senioriteetista”, innostusta ja asennetta. 

Taustalla lienevät huomiot ikääntyvästä väestöstä kuluttajina sekä myös hälyttävät uutisoinnit epäeettisestä kaupankäynnistä. Itsellänikin on puhelinkaupoilla kokemusta tyrkyttämisestä. Kovasti piti panna vastaan, ettei minulle myyty panssarilasia, jota en halunnut.

Ikäihmisenä koen epävarmuutta asiakkaana digiostoksilla, autokaupoilla tai vaikkapa asuntomarkkinoilla. Olo on hutera alueilla, joilla ei ole vahvaa osaamista. Asiakkaan ja myyjän välille syntyy helposti kielellinen kuilu. Seniori ei aina tavoita myyjän käyttämää terminologiaa. Toisaalta myyjä ei välttämättä ymmärrä seniorin tarpeita. Silloin ikäihminen voi kaivata senioriasiantuntijaa, joka tajuaa tilanteen.

Moni ikäihminen kaipaa vertaista myös tavallisessa palvelutilanteessa, ja vaatekaupan myyjänä tai kampaajana vertaisseniori voi tuntua mukavalta. Mutta on myös toisinpäin: joku toinen kohtaa mieluummin nuoren työntekijän ja virkistyy vuorovaikutuksesta. Suotakoon meille vaihtoehtoja ja vallinnan mahdollisuuksia.

Ei seniorien positiivinen erityiskohtelu työmarkkinoilla ihan uusi asia ole. Reilut kymmenen vuotta sitten uutisoitiin ”toimistomummoista” ja ”yritysmummoista”. Muun muassa ohjelmistoyritykset palkkasivat silloin 50–60-vuotiaita työyhteisöön, jossa suurin osa työntekijöistä oli alle 30-vuotiaita. Työtehtäviin kuului siivousta, kahvinkeittoa ja asiakkaista ja työntekijöistä huolehtimista. Yritysten kokemusten mukaan ”mummon” työ näkyi työyhteisön lämpimänä ilmapiirinä. Samalla seniorityöntekijä tuo työyhteisöön vanhemman sukupolven elämänkokemusta.  

Oma erityinen alueensa on ikäihmisten ja kokemustoimijoiden käyttö palvelujen kehittämisessä ja arvioinnissa. Pohjois-Karjalassa on kokemusta Muistiaktiivien eli itse muistisairauteen sairastuneiden osallistumisesta muistiystävällisten palvelujen ja ympäristön suunnitteluun.

Muistiaktiivien suurin ponnistus tänä vuonna oli muistiystävällisen puistoympäristön suunnitteluun ja toteutukseen osallistuminen yhdessä Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan Muisti ry:n ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. He toivat käytännön toteutukseen ideat siitä, mikä ympäristössä tukee muistiystävällistä kokemusta ja mikä taas päinvastoin haittaa. Muistiystävällistä puistoaluetta ei olisi syntynyt ilman Muistiaktiivien panosta. Kaivannonpuiston ikä- ja muistiystävällisen puistoympäristön suunnittelu ja rakentaminen oli merkittävä kokemus kaikille siihen osallistuneille. 

Kiintiö- tai maskottimummoja emme varmasti tarvitse. Työelämä kaipaa kuitenkin ikämoninaisuutta ja senioreiden osaamista. Ja ikääntyvä yhteiskunta tarvitsee kaikenikäisten tietoa ja taitoa. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Itä-Suomen sosiaalialan ISOblogina 6.11.2023 

https://www.isonet.fi/julkaisut-ja-materiaalit/isoblogi.html

 


 

 



Tuesday, October 24, 2023

ARKIENKELIT NOUSIVAT SIIVILLEEN

Kirjani ”ARKIENKELIT 1950- lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkeinä” on viimein ilmestynyt. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta sanon itselleni ”hyvä minä”, sinä sinnikäs puurtaja veit sen maaliin. Toisaalta kriitikon paha silmä sanoo, että tuon kohdan olisit voinut tehdä vielä paremmin.

Kirjan idea lähti liikkeelle ikätovereiden tapaamisista, jolloin jaettiin eläkkeellä olemisen tuntemuksia sekä aikuisten lasten elämän iloja, suruja ja ihmetyksiä. Kerrottiin ikääntyneiden vanhempien sattumuksia ja suuttumuksia, jos vanhemmat olivat vielä elossa. Seuraavan tapaamisen ajankohdan sopiminen oli varsin haasteellista. Kaikilla oli jotakin; vanhempien luona käynnit, lastenlasten päivähoidosta haku tai naapurin koiran hoito. Naurettiin ja itkettiinkin elämän uusia ruuhkavuosia. Kirjan nimi olikin tuossa vaiheessa ” Eläkeläisen ruuhkavuodet” ja mielikuvana oli 1950-lukulaisten antama hoiva.

Hyvin pian, kun olin haastatellut joukon 1950-lukulaisia, kirkastui koko kattaus. Kun ikätoverit kuvasivat, miten he huolehtivat iäkkäiden vanhempien arjen sujumisesta, tukevat ja auttavat aikuisia lapsiaan ja hoitavat lastenlapsiaan kun päivähoitopalvelut eivät vastaa perheiden tarpeita. Lisäksi he vielä kaiken muun ohella hoitavat iäkkään tädin raha-asiat ja ovat auttavana kätenä ystävilleen. Jotkut vielä potevat huonoa omaatuntoa, kun eivät tee mitään vapaaehtoistyötä, kun ovat jääneet eläkkeelle ja siirtyneet ”oleskeluyhteiskuntaan.”

1950-lukulaisten antama hoiva oli vain pieni osa siitä moninaisesta auttamisesta, jota annettiin ylös, alas ja sivulle. Jo tämän näkyväksi tekeminen oli itselleni merkityksellistä. Samoin sukupolvikokemusten tarkastelu suhteessa vanhempiin ja lapsiin antoi lisäymmärrystä ja armollisuutta itseään kohtaan. Monet tunnistivat jatkavansa omien vanhempien ei toivottuja käyttäytymismalleja. Jotkut ovat myös tietoisesti muuttaneet omassa elämässään monia käyttäytymismalleja suhteessa omiin lapsiinsa.

Itse suhtaudun vielä kunnioittavasti painettuun kirjaan, jota voi pitää kädessä, tehdä merkintöjä ja palata mielenkiintoisiin kohtiin uudestaan. Painettu kirja on tällä hetkellä kuohujen keskellä. Äänikirjabuumi on pannut kirja-alan perusteet uusiksi. Se on vaikuttanut sekä kirjamarkkinoihin ja kustantamoiden keskinäisiin voimasuhteisiin. Myöskään kustannusalalla ei ole helppoa. Kustantamot ovat joutuneet saneeraamaan toimintojaan supistamaan kulujaan. Myös median murros näkyy kirja-alalla. Kun maakuntalehtiä on yhdistetty, ne ovat vähentäneet kritiikkien julkaisemista. Samaan aikaan kirjoja julkaistaan nykyisin entistä suurempia määriä. (HS 22.10.2023.)

Kustantajan saaminen kirjalleni ei todellakaan ollut helppoa ja yksikertaista. Minulla oli käytössäni lista kustantamoista, joille aloin tykittää omasta mielestäni lähes valmista käsikirjoista. Kiitos, mutta ei kiitos -vastauksia alkoi hiljalleen tulla sähköpostiin. Iso osa kustantamoista ei edes vastannut. Viimein yksi pieni kustantamo tärppäsi. Kuten Hesarin artikkelissa kuvattiin kustantamojen tilaa, kirjailijalta odotetaan valmista käsikirjoitusta ja kustannustoimittajien tehtävä on hioa tuote painatuskuntoon. Prosessi kulutti ja opetti.  Mutta lopussa kiitos seisoi. Kirjani kannessa on oikean kustantamon nimi ja nettisivuilla komeilee uutuuskirjojen joukossa myös ”Arkienkelit”.  Se pääsevätkö arkienkelit siivilleen ja tavoittaako kirja lukijansa, on toinen tarina.

Toivon, että ” Arkienkelit ” löytäisi Sinut lukijana. Kirjaa on mahdollista ostaa sekä allekirjoittaneelta (luonnollisesti omistuskirjoituksin) tai kirjakaupoista.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

 


Wednesday, August 16, 2023

Olen ikinuori ikivanha

Arja Jämsén

Syntymäpäivä on joka vuosi, ja varsinkin silloin tulee mietityksi ikää ja sen monia merkityksiä. Miten vanha sitä jo onkaan! Vai onko niillä numeroilla väliä?

Vanha sanalle löytyy hauskaa taustaa, mikäli Veijo Meren selityksiin on uskominen. Hän kirjoittaa vanha-sanan alkuperästä kirjassaan Sanojen synty (1982) ja löytää muinaisgermaanisen sanan ”wanho”. Se tarkoitti kumarassa olemista, vääntynyttä ja vinoa. Ja jos kielitieteellisesti oikaisemme pikkuisen lisää, sieltä löytyy myös ”waiwa”-sana. Eli tämän mukaan suomen kielen sanojen vanha ja vanhus kielitieteellinen tausta on yhtä koukkuselkää, tuskaa ja vaivaa.

Vanha ja vanhus -sanojen käyttöön tuntuu liittyvän kahtalaista ilmaa. Asiaa on tietysti myös kansalta kysytty. Vanhustyön Keskusliitto selvitti äskettäin, millä käsitteellä ihmiset haluaisivat tulla kutsutuksi vanhana. Vanhan ikärajaksi oli asetettu 65 vuotta, mikä on vanhuuseläkeiän raja.

Kyselyyn vastanneet pitivät myönteisimpänä senioria, vaikka sitä myös kritisoitiin vierasperäiseksi sanaksi. Toiseksi parhaimpana pidettiin ikäihmistä, iäkästä ja eläkeläistä. Uusia luovia nimityksiä ehdotettiin myös, muun muassa elkku, ikäveteraani, aikaihminen, pitkäikäinen ja kronologisesti ansioitunut.

Ikä on monelle varsin henkilökohtainen asia. Iän kysyminen voi joissain tilanteissa tuntua epähienolta, vähän samalta kuin kysyttäisiin pankkitilin saldoa. Joku toinen taas voi riemuiten julistaa olevansa jo vanha, kun täyttää 60 tai 70 vuotta.

Minä tein myös pienen vanhus-gallupin ikätovereilleni. Vanhus-sanaa karsastettiin. Enhän minä ole vanhus, parkaisi 67-vuotias palkkatyössä käyvä eläkeläinen. Vanhuksen tilalle tarjottiin eläkeläistä, senioria ja veteraania. Ajatellaan, että ihminen on vanhus vasta, kun on heikkoutta ja tuen tarvetta.

Vanhus-sana voi kuvata sekä ihmisen ulkoista olemusta että omaa sisäistä tunnetta. Voisiko olla yhtä aikaa ikinuori ja ikivanha? Siltä minusta usein tuntuu. Olen ikinuori, samalla lailla innostuva hupakko kuin yli 50 vuotta sitten. Ja sitten taas toisaalta ikivanha, elämää niin paljon nähnyt ja kokenut, vähän jo raihnainen ja kumara.

Ikä ei yksin määritä ihmisen tietoja ja taitoja eikä elämänlaatua ja mahdollisuuksia. Vanha voi olla monella eri tavalla, ja parasta ikää voi elää missä iässä tahansa. Ehkä ei olekaan erityisemmin väliä, mitä nimityksiä käytetään. Enemmän lienee kysymys siitä, miten sanoja käytetään. Iästä voidaan puhua huomaavaisesti, olitpa minkä ikäinen tahansa. 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 17.8.2023.

Kirjoittaja Arja Jämsén

Kuva Arja Jämsén kotialbumi

            


 

Thursday, July 27, 2023

Kuuntele, tuo lintu laulaa juuri meille

Kuljimme taannoin pienen testiryhmän kanssa Joensuun Penttilässä tutustumassa uutukaiseen Kaivannonpuistoon. Pielisjoen varrelle on rakentumassa puolen kilometrin mittainen muistiystävällinen luontopolku.

Muistin kokemustoimijat eli itse muistisairauteen sairastuneet ovat osallistuneet ympäristön suunnitteluun. Lisäksi suunnittelussa on ollut mukana eri alojen asiantuntijoita puistosuunnittelijoista tutkijoihin.  Työpajoissa on moniäänisesti pohdittu, mitä muistiystävällinen ympäristö tarkoittaa. Tutkimusta aiheesta on jonkin verran olemassa. Työpajoissa mietittiin, miten teoria kohtaa käytännön Kaivannonpuistossa. Millainen on puistoympäristö, joka tukee muistia, itsenäisyyttä ja omatoimisuutta? Miten luonto voi virittää myönteistä mielialaa ja kohentaa hyvinvointia?

”Nyt osui ja upposi. Ihanaa! Täyskymppi.” Näin muistin kokemustoimijoista koostunut testiryhmämme kommentoi ja kiinnitti huomiota luontopolun pieniin yksityiskohtiin. Keltaiset rentukat, vehreät saniaiset, hoikat koivut ja linnunlaulu. Ympäröivä luonto tarjoaa parastaan, ja polulla vallitsee satumetsän tunnelma. Samalla kun ihastellaan alkukesän vihreyttä, kuvitellaan jo, miltä näyttää, kun keltaiset koivunlehdet leijailevat maahan.

Vastaranta kirkontorneineen ja kaarisiltoineen näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo uudesta suunnasta. Ulkosoittimet houkuttavat lähestymään ja kokeilemaan. Soitto kuulostaa kauniilta ja rauhoittavalta. Tuuli suhisee puissa, ja joki virtaa taustalla. Luontopolun varrelta löytyy penkkejä, lapsuuden muistoja virittävä ”leikkikivi” sekä käräjäkivet, joilla voi istuksia vaikka porukalla ja ihmetellä maailman menoa.

Kaivannonpuisto on luonnonmukainen lähivirkistysalue, joka tarjoaa rauhaa, elämyksiä ja innostavia virikkeitä erityisesti muistisairautta sairastaville ihmisille. Taustalla on luova yhteistyö Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan Muisti ry:n ja Karelia-ammattikorkeakoulun kesken.

Kaivannonpuisto ympäristöineen valmistuu kesäkuun aikana, mutta ihmiset sen paikan lopulta tekevät ja hengen luovat. Jää nähtäväksi, mitä kaikkea puistoon tulee. Kaivannonpuisto voi olla paikka rauhalliseen yhdessäoloon ja mielen kohennukseen, aistien viritykseen ja oppimiseen.  

Muistiystävälliselle luontopolulle ovat tervetulleita ihan kaikki, jotka kaipaavat mieltä ja muistia hellivää ja virkistävää luontoa. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Kolumni on julkiastu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 28.6.2023.

 





Arkipäivän ikäystävällisyyttä Britanniassa

Vihreää maisemaa täplittävät valkoiset ja mustat lampaat. Siellä täällä näkyy hevosia ja hassunnäköisiä lehmiä tukka silmillä. Kylät ja pellot vaihtuvat välillä tornitaloiksi ja tehdasalueiksi.

Olin junamatkalla Skotlannissa ja Englannissa. Viitisenkymmentä vuotta sitten matkareittejä ei sen kummemmin suunniteltu, Euroopan kartta repussa riitti. Nyt matkan suunnittelu sujui helposti kännykällä.

Seniorina kiinnitin erityisesti huomiota, miten ikäystävällisyys näkyy Britanniassa. Brexit on jakanut kansaa, hinnat ovat nousseet, eriarvoisuus lisääntynyt ja terveydenhuolto kipuilee työntekijäpulassa. Seniorimatkailijalla on kuitenkin turvallinen olo, junat kulkevat ja ihmiset ovat ystävällisiä.  

Matkalla tapasimme kaikenikäisiä ja -kokoisia ihmisiä nauttimassa lomasta. Ihailen senioreita, jotka erilaisista liikkumisen vaikeuksista huolimatta kiipesivät portaita ja maisemareittejä. Ja apua saa aina tarpeen tullen. Täpötäydessä Lontoon metrossa poikkeuksetta tarjotaan ikäihmiselle istumapaikkaa.   

Huomasin ikäystävällisyyttä arjen tekoina. Esimerkiksi pienessä Weymouthin kaupungissa harmaapäistä väkeä hölkkää ja pyöräilee pitkin meren rantaa, moni ui tai ulkoiluttaa koiravanhustaan pikkurattaissa. Osa istuu teekupin kanssa pienen perinteisen rantamökin, beach hutin, terassilla. Kadut ovat esteettömiä ja sähkömopon voi vuokrata. Pyörätuoleja on tuunattu läskipyörillä niin, että ne soveltuvat rantavedessä työnnettäviksi. Niitä vuokrataan maksutta.

Rantapuistossa ukulele-bändi soittaa Beatlesiä, ja porukka istuu nurmikolla kuin festareilla ikään. Kakkupuodissa on tarjolla perinteisiä englantilaisia leivoksia. Fish & chips -paikka mainostaa seniorialennusta. Hyvä idea on puiston penkki, jossa oli teksti: istupa tähän, jos haluat juttuseuraa. Se rohkaisee arempaakin istumaan viereen, hymyilemään ja kysymään, mitä kuuluu.

Kolmen viikon reissulta jäävät erityisesti mieleen konstailematon meininki ja ystävälliset kohtaamiset. Mieleenpainuva oli majoitus pubin yläkerrassa. Alakerrassa soi karaoke. Kerran vanhempi nainen istui pubin ulkopuolella tupakalla ja viittasi sisällä biisiä kovaan ääneen vetävään mieheen. Hän huokaisi: ”on minun eksäni, olen pahoillani”. Otimme osaa.

Kuljimme junalla 2 500 km. Junailu oli paitsi hauskaa myös ekologista. Reilipassin mukaan aiheutimme yli 90 prosenttia vähemmän päästöjä verrattuna lentämiseen. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Kolumni on julkiastu aiemmin 27.7.2023 sanomalehti Karjalaisessa.