Ruotsalainen Margareta
Magnusson (s. 1934) kirjoitti viitisen vuotta sitten kuolinsiivouksesta, Mitä
jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous. Kirjasta tuli menestys.
Uudessa kirjassaan Magnusson hän jatkaa ikääntymisen
teemoja. Hän kertoilee rupattelevaan sävyyn omasta elämästään. Hän on elämänsä
aikana asunut vuosia eri puolilla maailmaa, joten monenlaisia sattumuksia
riittää kerrottavaksi. Magnusson on nyt leski ja kirjoittaa asuvansa kaksin
rollaattorinsa kanssa.
Kirjan otsikko, ”Vanhene kuin ruotsalainen”, houkuttaa
ottamaan selvää, mitä suomalainen voisi Magnussonilta ottaa onkeensa. Ehkä
tärkein oppi on elämänmyönteisyys. Koronapandemia on värittänyt kirjan
kirjoittamista, mutta kirjan tarinat eivät kuitenkaan ole valittavia, vaan
pikemminkin hilpeitä. ”Tänään olen tyytyväinen siihen, että minulla on hyvä
olo, aurinko paistaa ja rakas ystäväni lähtee kanssani kävelylle.”
Päiviin sisältyy muun muassa säännöllisiä
videopuheluita lapsuudenystävän kanssa. Juttelun lomassa nautitaan ruudun
molemmin puolin gin tonicit. Tämän onkin yksi Magnussonin ohjeista: krempoista
ja rajoituksista huolimatta elämästä pitää nauttia ja ehdottomasti hyvässä
seurassa. Aina voi oppia jotain uutta, ja uteliaisuus kannattaa säilyttää. Jopa
tietokone tuottaa iloa, kun Magnusson ottaa esimerkiksi selvää, miten kuukuppi
toimii.
Rutiinit ovat tärkeitä. Pidä huolta hiuksista,
Magnusson muistuttaa. Ei väliä, onko niitä vähän vai paljon. Ja notku nuorten
seurassa! Älä valittele äläkä syyllistä, vaan kysele ja kuuntele, vaikka et
olisikaan kovin kiinnostunut.
Magnusson suosittelee ikäihmisille myös
vapaaehtoistyötä, joka voi olla monenmoista. Voi autella ikätovereita
puutarhanhoidossa, voi lukea lapsille kirjastossa, mikä nyt kenellekin sopii.
Vapaaehtoistyö tuo hänen mukaansa elämään iloa ja taas oppii jotain uutta.
Lempeä kirja kulkee tajunnanvirranomaisesti muistoissa
ja tässä päivässä. Ehkä tässä onkin yksi kirjan jujuista, niin paljon vanhan
ihmisen maailmaan mahtuu, sekä mennyttä että nykypäivää ja tulevaa. Kirjassa on
hauska pieni piirroskuvitus, joka tuo mieleen vanhat Peppi Pitkätossu -kirjat.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: pexels.com
Margareta Magnusson. 2022. Vanhene kuin ruotsalainen.
Elämänohjeita eräältä, joka (todennäköisesti) kuolee ennen sinua. Helsinki:
Tammi.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin 2.11.2012 Karelia-ammattikorkeakoulun IkäNYT! -ikäosaamisen verkkojulkaisussa.
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat
olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä
hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela
2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin
juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion
palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset
osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen
ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven
Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on
naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet
50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he
auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta,
viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa
tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet
puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman
äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen
taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen
piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa
arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena,
vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja
sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen
konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja
tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot
voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee
kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio,
onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias
haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan,
emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun
onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien
asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää
kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville
tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion
merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä.
Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Artikkeli on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT!:ssä 2/2023.
Kirjoittaja on Tuija
Nummelan pitkäaikainen ystävä.
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet
hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä
hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén &
Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on
syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa
ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset
osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen,
paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa
kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia,
mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet
50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat,
miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia
päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan,
pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa
tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja
esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat
monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys
onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa
puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin
ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa
arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai
omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta
monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta
osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja
tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin.
Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla
mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys
hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden
hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten
auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain
tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa
autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen
paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden
kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan
haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville
tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen
hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä
tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet
hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä
hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén &
Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on
syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa
ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset
osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen,
paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa
kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia,
mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet
50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat,
miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia
päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan,
pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa
tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja
esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat
monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys
onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa
puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin
ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa
arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai
omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta
monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta
osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja
tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin.
Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla
mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys
hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden
hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten
auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain
tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa
autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen
paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden
kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan
haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville
tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen
hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä
tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet
hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä
hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén &
Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on
syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa
ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset
osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen,
paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa
kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia,
mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet
50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat,
miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia
päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan,
pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa
tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja
esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat
monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys
onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa
puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin
ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa
arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai
omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta
monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta
osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja
tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin.
Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla
mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys
hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden
hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten
auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain
tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa
autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen
paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden
kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan
haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville
tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen
hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä
tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet
hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä
hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén &
Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on
syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa
ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset
osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen,
paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa
kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia,
mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet
50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat,
miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia
päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan,
pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa
tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja
esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat
monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys
onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa
puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin
ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa
arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai
omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta
monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta
osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja
tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin.
Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla
mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys
hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden
hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten
auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain
tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa
autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen
paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden
kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan
haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville
tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen
hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä
tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.
Lähteet:
Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet
hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä
hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén &
Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on
syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa
ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset
osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen,
paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa
kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia,
mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet
50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat,
miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia
päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan,
pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa
tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja
esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat
monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys
onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa
puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin
ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa
arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai
omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta
monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta
osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja
tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin.
Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla
mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys
hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden
hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten
auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain
tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa
autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen
paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden
kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan
haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville
tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen
hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä
tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.
Lähteet:
Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.
Äskettäin
haettiin näyttävällä lehti-ilmoituksella myyjiä digilaitteita ja kodinkoneita
myyvän liikkeen joulusesonkiin. Ei siinä mitään ihmettelemistä. Erityiseksi
haun teki se, että haettiin seniorisasiantuntijoita. Hakijoilta odotettiin
kokemusta ”senioriteetista”, innostusta ja asennetta.
Taustalla lienevät
huomiot ikääntyvästä väestöstä kuluttajina sekä myös hälyttävät uutisoinnit epäeettisestä
kaupankäynnistä. Itsellänikin on puhelinkaupoilla kokemusta tyrkyttämisestä.
Kovasti piti panna vastaan, ettei minulle myyty panssarilasia, jota en halunnut.
Ikäihmisenä
koen epävarmuutta asiakkaana digiostoksilla, autokaupoilla tai vaikkapa
asuntomarkkinoilla. Olo on hutera alueilla, joilla ei ole vahvaa osaamista.
Asiakkaan ja myyjän välille syntyy helposti kielellinen kuilu. Seniori ei aina
tavoita myyjän käyttämää terminologiaa. Toisaalta myyjä ei välttämättä ymmärrä
seniorin tarpeita. Silloin ikäihminen voi kaivata senioriasiantuntijaa, joka tajuaa
tilanteen.
Moni
ikäihminen kaipaa vertaista myös tavallisessa palvelutilanteessa, ja vaatekaupan
myyjänä tai kampaajana vertaisseniori voi tuntua mukavalta. Mutta on myös
toisinpäin: joku toinen kohtaa mieluummin nuoren työntekijän ja virkistyy vuorovaikutuksesta.
Suotakoon meille vaihtoehtoja ja vallinnan mahdollisuuksia.
Ei seniorien
positiivinen erityiskohtelu työmarkkinoilla ihan uusi asia ole. Reilut kymmenen
vuotta sitten uutisoitiin ”toimistomummoista” ja ”yritysmummoista”. Muun muassa
ohjelmistoyritykset palkkasivat silloin 50–60-vuotiaita työyhteisöön, jossa
suurin osa työntekijöistä oli alle 30-vuotiaita. Työtehtäviin kuului siivousta,
kahvinkeittoa ja asiakkaista ja työntekijöistä huolehtimista. Yritysten
kokemusten mukaan ”mummon” työ näkyi työyhteisön lämpimänä ilmapiirinä. Samalla
seniorityöntekijä tuo työyhteisöön vanhemman sukupolven elämänkokemusta.
Oma erityinen
alueensa on ikäihmisten ja kokemustoimijoiden käyttö palvelujen kehittämisessä
ja arvioinnissa. Pohjois-Karjalassa on kokemusta Muistiaktiivien eli itse
muistisairauteen sairastuneiden osallistumisesta muistiystävällisten palvelujen
ja ympäristön suunnitteluun.
Muistiaktiivien
suurin ponnistus tänä vuonna oli muistiystävällisen puistoympäristön
suunnitteluun ja toteutukseen osallistuminen yhdessä Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan
Muisti ry:n ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. He toivat käytännön
toteutukseen ideat siitä, mikä ympäristössä tukee muistiystävällistä kokemusta
ja mikä taas päinvastoin haittaa. Muistiystävällistä puistoaluetta ei olisi
syntynyt ilman Muistiaktiivien panosta. Kaivannonpuiston ikä- ja
muistiystävällisen puistoympäristön suunnittelu ja rakentaminen oli merkittävä
kokemus kaikille siihen osallistuneille.
Kiintiö- tai maskottimummoja emme
varmasti tarvitse. Työelämä kaipaa kuitenkin ikämoninaisuutta ja senioreiden
osaamista. Ja ikääntyvä yhteiskunta tarvitsee kaikenikäisten tietoa ja taitoa.
Teksti: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Itä-Suomen sosiaalialan ISOblogina 6.11.2023
Kirjani ”ARKIENKELIT 1950- lukulaiset hyvinvointivaltion
piikoina ja renkeinä” on viimein ilmestynyt. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta
sanon itselleni ”hyvä minä”, sinä sinnikäs puurtaja veit sen maaliin. Toisaalta
kriitikon paha silmä sanoo, että tuon kohdan olisit voinut tehdä vielä
paremmin.
Kirjan idea lähti liikkeelle ikätovereiden tapaamisista,
jolloin jaettiin eläkkeellä olemisen tuntemuksia sekä aikuisten lasten elämän
iloja, suruja ja ihmetyksiä. Kerrottiin ikääntyneiden vanhempien sattumuksia ja
suuttumuksia, jos vanhemmat olivat vielä elossa. Seuraavan tapaamisen
ajankohdan sopiminen oli varsin haasteellista. Kaikilla oli jotakin; vanhempien
luona käynnit, lastenlasten päivähoidosta haku tai naapurin koiran hoito. Naurettiin
ja itkettiinkin elämän uusia ruuhkavuosia. Kirjan nimi olikin tuossa vaiheessa ”
Eläkeläisen ruuhkavuodet” ja mielikuvana oli 1950-lukulaisten antama hoiva.
Hyvin pian, kun olin haastatellut joukon 1950-lukulaisia,
kirkastui koko kattaus. Kun ikätoverit kuvasivat, miten he huolehtivat iäkkäiden
vanhempien arjen sujumisesta, tukevat ja auttavat aikuisia lapsiaan ja hoitavat
lastenlapsiaan kun päivähoitopalvelut eivät vastaa perheiden tarpeita. Lisäksi
he vielä kaiken muun ohella hoitavat iäkkään tädin raha-asiat ja ovat auttavana
kätenä ystävilleen. Jotkut vielä potevat huonoa omaatuntoa, kun eivät tee
mitään vapaaehtoistyötä, kun ovat jääneet eläkkeelle ja siirtyneet ”oleskeluyhteiskuntaan.”
1950-lukulaisten antama hoiva oli vain pieni osa siitä
moninaisesta auttamisesta, jota annettiin ylös, alas ja sivulle. Jo tämän näkyväksi
tekeminen oli itselleni merkityksellistä. Samoin sukupolvikokemusten tarkastelu
suhteessa vanhempiin ja lapsiin antoi lisäymmärrystä ja armollisuutta itseään
kohtaan. Monet tunnistivat jatkavansa omien vanhempien ei toivottuja käyttäytymismalleja.
Jotkut ovat myös tietoisesti muuttaneet omassa elämässään monia käyttäytymismalleja
suhteessa omiin lapsiinsa.
Itse suhtaudun vielä kunnioittavasti painettuun kirjaan,
jota voi pitää kädessä, tehdä merkintöjä ja palata mielenkiintoisiin kohtiin
uudestaan. Painettu kirja on tällä hetkellä kuohujen keskellä. Äänikirjabuumi on
pannut kirja-alan perusteet uusiksi. Se on vaikuttanut sekä kirjamarkkinoihin
ja kustantamoiden keskinäisiin voimasuhteisiin. Myöskään kustannusalalla ei ole
helppoa. Kustantamot ovat joutuneet saneeraamaan toimintojaan supistamaan kulujaan.
Myös median murros näkyy kirja-alalla. Kun maakuntalehtiä on yhdistetty, ne
ovat vähentäneet kritiikkien julkaisemista. Samaan aikaan kirjoja julkaistaan
nykyisin entistä suurempia määriä. (HS 22.10.2023.)
Kustantajan saaminen kirjalleni ei todellakaan ollut helppoa
ja yksikertaista. Minulla oli käytössäni lista kustantamoista, joille aloin
tykittää omasta mielestäni lähes valmista käsikirjoista. Kiitos, mutta ei
kiitos -vastauksia alkoi hiljalleen tulla sähköpostiin. Iso osa kustantamoista
ei edes vastannut. Viimein yksi pieni kustantamo tärppäsi. Kuten Hesarin
artikkelissa kuvattiin kustantamojen tilaa, kirjailijalta odotetaan valmista
käsikirjoitusta ja kustannustoimittajien tehtävä on hioa tuote painatuskuntoon.
Prosessi kulutti ja opetti. Mutta lopussa
kiitos seisoi. Kirjani kannessa on oikean kustantamon nimi ja nettisivuilla komeilee
uutuuskirjojen joukossa myös ”Arkienkelit”. Se pääsevätkö arkienkelit siivilleen ja tavoittaako
kirja lukijansa, on toinen tarina.
Toivon, että ” Arkienkelit ” löytäisi Sinut lukijana. Kirjaa
on mahdollista ostaa sekä allekirjoittaneelta (luonnollisesti omistuskirjoituksin)
tai kirjakaupoista.
Syntymäpäivä on joka vuosi, ja varsinkin silloin tulee
mietityksi ikää ja sen monia merkityksiä. Miten vanha sitä jo onkaan! Vai onko
niillä numeroilla väliä?
Vanha sanalle löytyy hauskaa taustaa, mikäli Veijo
Meren selityksiin on uskominen. Hän kirjoittaa vanha-sanan alkuperästä
kirjassaan Sanojen synty (1982) ja löytää muinaisgermaanisen sanan ”wanho”. Se
tarkoitti kumarassa olemista, vääntynyttä ja vinoa. Ja jos kielitieteellisesti
oikaisemme pikkuisen lisää, sieltä löytyy myös ”waiwa”-sana. Eli tämän mukaan
suomen kielen sanojen vanha ja vanhus kielitieteellinen tausta on yhtä
koukkuselkää, tuskaa ja vaivaa.
Vanha ja vanhus -sanojen käyttöön tuntuu liittyvän
kahtalaista ilmaa. Asiaa on tietysti myös kansalta kysytty. Vanhustyön
Keskusliitto selvitti äskettäin, millä käsitteellä ihmiset haluaisivat tulla
kutsutuksi vanhana. Vanhan ikärajaksi oli asetettu 65 vuotta, mikä on
vanhuuseläkeiän raja.
Kyselyyn vastanneet pitivät myönteisimpänä senioria,
vaikka sitä myös kritisoitiin vierasperäiseksi sanaksi. Toiseksi parhaimpana
pidettiin ikäihmistä, iäkästä ja eläkeläistä. Uusia luovia nimityksiä
ehdotettiin myös, muun muassa elkku, ikäveteraani, aikaihminen, pitkäikäinen ja
kronologisesti ansioitunut.
Ikä on monelle varsin henkilökohtainen asia. Iän
kysyminen voi joissain tilanteissa tuntua epähienolta, vähän samalta kuin
kysyttäisiin pankkitilin saldoa. Joku toinen taas voi riemuiten julistaa
olevansa jo vanha, kun täyttää 60 tai 70 vuotta.
Minä tein myös pienen vanhus-gallupin ikätovereilleni.
Vanhus-sanaa karsastettiin. Enhän minä ole vanhus, parkaisi 67-vuotias palkkatyössä
käyvä eläkeläinen. Vanhuksen tilalle tarjottiin eläkeläistä, senioria ja
veteraania. Ajatellaan, että ihminen on vanhus vasta, kun on heikkoutta ja tuen
tarvetta.
Vanhus-sana voi kuvata sekä ihmisen ulkoista olemusta
että omaa sisäistä tunnetta. Voisiko olla yhtä aikaa ikinuori ja ikivanha?
Siltä minusta usein tuntuu. Olen ikinuori, samalla lailla innostuva hupakko
kuin yli 50 vuotta sitten. Ja sitten taas toisaalta ikivanha, elämää niin
paljon nähnyt ja kokenut, vähän jo raihnainen ja kumara.
Ikä ei yksin määritä ihmisen tietoja ja taitoja eikä
elämänlaatua ja mahdollisuuksia. Vanha voi olla monella eri tavalla, ja parasta
ikää voi elää missä iässä tahansa. Ehkä ei olekaan erityisemmin väliä, mitä
nimityksiä käytetään. Enemmän lienee kysymys siitä, miten sanoja käytetään.
Iästä voidaan puhua huomaavaisesti, olitpa minkä ikäinen tahansa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 17.8.2023.
Kuljimme
taannoin pienen testiryhmän kanssa Joensuun Penttilässä tutustumassa
uutukaiseen Kaivannonpuistoon. Pielisjoen varrelle on rakentumassa
puolen kilometrin mittainen muistiystävällinen
luontopolku.
Muistin
kokemustoimijat eli itse muistisairauteen sairastuneet ovat
osallistuneet ympäristön suunnitteluun. Lisäksi suunnittelussa on ollut
mukana eri alojen asiantuntijoita puistosuunnittelijoista
tutkijoihin. Työpajoissa on moniäänisesti pohdittu, mitä
muistiystävällinen ympäristö tarkoittaa. Tutkimusta aiheesta on jonkin
verran olemassa. Työpajoissa mietittiin, miten teoria kohtaa käytännön
Kaivannonpuistossa. Millainen on puistoympäristö, joka tukee
muistia, itsenäisyyttä ja omatoimisuutta? Miten luonto voi virittää
myönteistä mielialaa ja kohentaa hyvinvointia?
”Nyt
osui ja upposi. Ihanaa! Täyskymppi.” Näin muistin kokemustoimijoista
koostunut testiryhmämme kommentoi ja kiinnitti huomiota luontopolun
pieniin yksityiskohtiin. Keltaiset rentukat, vehreät
saniaiset, hoikat koivut ja linnunlaulu. Ympäröivä luonto tarjoaa
parastaan, ja polulla vallitsee satumetsän tunnelma. Samalla kun
ihastellaan alkukesän vihreyttä, kuvitellaan jo, miltä näyttää, kun
keltaiset koivunlehdet leijailevat maahan.
Vastaranta
kirkontorneineen ja kaarisiltoineen näyttää erilaiselta, kun sitä
katsoo uudesta suunnasta. Ulkosoittimet houkuttavat lähestymään ja
kokeilemaan. Soitto kuulostaa kauniilta ja rauhoittavalta.
Tuuli suhisee puissa, ja joki virtaa taustalla. Luontopolun varrelta
löytyy penkkejä, lapsuuden muistoja virittävä ”leikkikivi” sekä
käräjäkivet, joilla voi istuksia vaikka porukalla ja ihmetellä maailman
menoa.
Kaivannonpuisto
on luonnonmukainen lähivirkistysalue, joka tarjoaa rauhaa, elämyksiä ja
innostavia virikkeitä erityisesti muistisairautta sairastaville
ihmisille. Taustalla on luova yhteistyö
Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan Muisti ry:n ja
Karelia-ammattikorkeakoulun kesken.
Kaivannonpuisto
ympäristöineen valmistuu kesäkuun aikana, mutta ihmiset sen paikan
lopulta tekevät ja hengen luovat. Jää nähtäväksi, mitä kaikkea puistoon
tulee. Kaivannonpuisto voi olla paikka
rauhalliseen yhdessäoloon ja mielen kohennukseen, aistien viritykseen
ja oppimiseen.
Muistiystävälliselle
luontopolulle ovat tervetulleita ihan kaikki, jotka kaipaavat mieltä ja
muistia hellivää ja virkistävää luontoa.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén
Kolumni on julkiastu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 28.6.2023.
Vihreää
maisemaa täplittävät valkoiset ja mustat lampaat. Siellä täällä näkyy
hevosia ja hassunnäköisiä lehmiä tukka silmillä. Kylät ja pellot
vaihtuvat välillä tornitaloiksi ja tehdasalueiksi.
Olin
junamatkalla Skotlannissa ja Englannissa. Viitisenkymmentä vuotta sitten
matkareittejä ei sen kummemmin suunniteltu, Euroopan kartta repussa
riitti. Nyt matkan suunnittelu sujui helposti
kännykällä.
Seniorina
kiinnitin erityisesti huomiota, miten ikäystävällisyys näkyy
Britanniassa. Brexit on jakanut kansaa, hinnat ovat nousseet,
eriarvoisuus lisääntynyt ja terveydenhuolto kipuilee työntekijäpulassa.
Seniorimatkailijalla on kuitenkin turvallinen olo, junat kulkevat ja
ihmiset ovat ystävällisiä.
Matkalla
tapasimme kaikenikäisiä ja -kokoisia ihmisiä nauttimassa lomasta.
Ihailen senioreita, jotka erilaisista liikkumisen vaikeuksista
huolimatta kiipesivät portaita ja maisemareittejä. Ja
apua saa aina tarpeen tullen. Täpötäydessä Lontoon metrossa
poikkeuksetta tarjotaan ikäihmiselle istumapaikkaa.
Huomasin
ikäystävällisyyttä arjen tekoina. Esimerkiksi pienessä Weymouthin
kaupungissa harmaapäistä väkeä hölkkää ja pyöräilee pitkin meren rantaa,
moni ui tai ulkoiluttaa koiravanhustaan pikkurattaissa.
Osa istuu teekupin kanssa pienen perinteisen rantamökin, beach hutin,
terassilla. Kadut ovat esteettömiä ja sähkömopon voi vuokrata.
Pyörätuoleja on tuunattu läskipyörillä niin, että ne soveltuvat
rantavedessä työnnettäviksi. Niitä vuokrataan maksutta.
Rantapuistossa
ukulele-bändi soittaa Beatlesiä, ja porukka istuu nurmikolla kuin
festareilla ikään. Kakkupuodissa on tarjolla perinteisiä englantilaisia
leivoksia. Fish & chips -paikka mainostaa
seniorialennusta. Hyvä idea on puiston penkki, jossa oli teksti: istupa
tähän, jos haluat juttuseuraa. Se rohkaisee arempaakin istumaan
viereen, hymyilemään ja kysymään, mitä kuuluu.
Kolmen
viikon reissulta jäävät erityisesti mieleen konstailematon meininki ja
ystävälliset kohtaamiset. Mieleenpainuva oli majoitus pubin yläkerrassa.
Alakerrassa soi karaoke. Kerran vanhempi
nainen istui pubin ulkopuolella tupakalla ja viittasi sisällä biisiä
kovaan ääneen vetävään mieheen. Hän huokaisi: ”on minun eksäni, olen
pahoillani”. Otimme osaa.
Kuljimme
junalla 2 500 km. Junailu oli paitsi hauskaa myös ekologista.
Reilipassin mukaan aiheutimme yli 90 prosenttia vähemmän päästöjä
verrattuna lentämiseen.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén
Kolumni on julkiastu aiemmin 27.7.2023 sanomalehti Karjalaisessa.