Ei enää eläkkeen odotushuoneita

   

Marketta Rantama ja Paula Aikio-Tallgren ovat kirjoittaneet työpaikoille ikäjohtamisen oppaan. Aiheen ajankohtaisuutta osoittaa se, että heti ilmestymisensä jälkeen kirja on herättänyt vilkasta keskustelua, puolesta ja vastaan.

Kirjan otsikko ”Työn ja eläkkeen raja murtuu” kertoo itse asiassa muutoksesta, joka on jo osittain tapahtunut. Puolet eläkkeelle siirtyvistä olisi kiinnostunut jatkamaan työelämässä esimerkiksi erilaisissa keikkatöissä, projektitehtävissä tai yrittäjänä. Myös taloudelliset syyt saattavat osalla vaikuttaa. Eläkeläisköyhyys ei ole Suomessakaan tuntematon ilmiö. Toinen puolet haluaa siirtyä suoraan eläkkeelle. Kaikissa tilanteissa eläkkeelle siirtymisen tulisi joka tapauksessa olla aina hyvän mielen polku.  

Työelämässä ei ole vielä täysin osattu ennakoida tulevaa eikä vastata työn ja eläkkeen rajan murtumiseen. Eläkeläisen työmarkkinat jäävät tunnistamatta. Rantama ja Aikio-Tallgren kirjoittavat ”eläkkeen odotushuoneista”, joissa suuri osa yli 55-vuotiaista alkaa himmailla eläkettä odotellen. Kahvihuoneissa vitsaillaan ikääntymisestä ja rollaattorin paikasta, kun työ ei enää tunnu merkitykselliseltä. ”Hiljaiset loparit” eli periksi antaminen saattavat tuntua hyvältä ratkaisulta. Tähän puutuneeseen tilanteeseen löytyy kirjoittajien mielestä ratkaisuja hyvästä ikäjohtamisesta.

Pinttyneisiin asenteisiin muutosta

 Kirja vahvistaa viestiä asennemuutoksen tarpeellisuudesta. Osaaminen ei katoa eläkkeellelähtökahveilla. Eläkeikää lähestyvät ovat työpaikan osaamiskeskittymä, jonka ei kannattaisi pitää kynttilää vakan alla. Ikäihmiset eivät ole työelämässä taakka ja kuluerä eivätkä myöskään vie nuorten työpaikkoja. Eri-ikäiset työntekijät tuovat yritykseen ja työpaikalle erilaista vahvuutta, moninaisuutta sekä kulttuurista ja historiallista pääomaa. Kirja vastuuttaa nyt työpaikkoja luomaan hyvää ikäpolitiikkaa. Valtio on eläkeratkaisuillaan osansa tehnyt, sanotaan. Kirjassa kerrataan suomalaisen eläkepolitiikan vaiheet, ja kiinnostavasti nousee esille se, miten eläkepolitiikkaa on eri aikoina käytetty työllisyyspolitiikan välineenä.

Nyt kysytään, onko työpaikoilla pitovoimaa vai työntääkö se eläkeikää lähestyvät eläkkeen odotushuoneeseen? Kirjoittajat kehottavat sanoutumaan irti meille niin tutusta ikähuumoripuheesta, jossa naureskellaan aamukammalle ja rollaattoritoiveille. Kielteistä vanhuskuvaa ei tarvitse enää tämän enempää vahvistaa.

Kirja on käytännönläheinen opas, joka antaa konkreettisia työkaluja muun muassa urakeskusteluihin ja seniorin CV:n laatimiseen. Kirja tarjoaa keskustelun avauksia työelämään ja sopii työnantajille, esihenkiloille, yli 55-vuotiaille työntekijöille ja eläkeläisille. Ja miksei myöskin nuoremmille sukupolville avaamaan ajattelua ikääntymisestä ja konkarityöntekijöiden osaamisesta.

Kirjoittajista Rantama on HR-ammattilainen, joka eläköidyttyään toimii nyt yrittäjänä. Aikio-Tallgrenilla on perheyrittäjätausta ja hän toimii tällä hetkellä eri-ikäisistä koostuvan asiantuntijayhteisön toimitusjohtajana.

Marketta Rantama & Paula Aikio-Tallgren: Työn ja eläkkeen raja murtuu -opas. Momentum Kirjat. 2025.

---

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Artikkeli on aiemmin julkaistu ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2025  

IkäNYT! 2/2025

Äitinä omalle äidille

 

Näin ne roolit vaihtuvat, totesi äitini, kun vuosia sitten laittelin karjalanpaistia uuniin hänen keittiössään. Äiti, ennen niin erinomainen ruuanlaittaja, ei toimeen enää juuri tarttunut. Hän oli sairastunut muistisairauteen, ja minä olin tavanomaisella viikonloppukäynnilläni hänen luonaan.

Samasta asiasta, roolien vaihtumisesta, kertoo Tatiana Elfin kirja Äitinä omalle äidille. Kirja sisältää elämänkerta- ja seikkailuromaanin värikkäät ainekset, vaikka perustuukin todellisiin tapahtumiin. Elf on käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut aikaisemmin muun muassa tv-sarjan Kultakala (2022). Sarja perustuu samoihin kokemuksiin äidin muistisairaudesta ja omaishoitajuudesta kuin kirja Äitinä omalle äidilleni.

Kirja lähtee liikkeelle kaukaa äidin lapsuudesta ja kuvaa hänen poikkeuksellista elämäänsä aikuisena. Hän kiertelee maailmalla ja asuu paljon ulkomailla, muun muassa Etelä-Afrikassa. Hän ei todellakaan ole ihan tavallinen äiti alun perinkään. Elfin äiti työskenteli seurapiirikampaajana, jonka kammattavana monet helsinkiläiset julkkikset kävivät. Olipa muun muassa Margaret Thatcherkin hänen asiakkaanaan vieraillessaan kerran Helsingissä.

Äiti alkaa kuitenkin jossain vaiheessa käyttäytyä ”omituisesti”. Hän on tyytymätön asuntoonsa ja haluaa muuttaa usein. Arjessa ilmaantuu pikkuongelmia tämän tästä, ja äiti käyttää luottokorttia varsin huolettomasti. Tytär huomaa myös äidin alkoholin käytön lisääntyneen. Äiti sanoo, ettei hän juo alkoholia, hän juo viiniä. Äiti on silloin alle 60-vuotias. Aikaa myöten tilanne pahenee, äiti kaatuilee, joutuu tämän tästä päivystykseen ja usein myös putkaan.   

Omaishoitaminen hivuttautuu osaksi arkea

Samaan aikaan tytär tekee uraa, huolestuu ja huolehtii äidistä ja hoitaa äidin asioita valtakirjojen avulla. Viimein äiti pääsee muistitutkimuksiin ja saa Alzheimer-diagnoosin. Tytär opiskelee lääkitykset, edunvalvonnat, kelat, muistiliitot, kotihoidot, turvarannekkeet. Äidin rahankäyttö on yhä sotkuista, hän tilaa esimerkiksi kahdeksan leivänpaahdinta. Tytär yrittää vaivalloisesti edetä viranomaisverkostossa. Elf kuvaa näitä vaiheita arkirealistisesti Alzheimer-päiväkirjana.

Omaishoitaminen hiipii hiljalleen tyttären elämään. Osansa lie myös tyttären ja äidin läheisellä suhteella, jossa huoli ja huolenpito ovat läsnä. Äiti on huolehtinut tyttärestä, ja pikkuhiljaa tytär alkaa huolestua ja huolehtia äidistään. Kummallisen käyttäytymisen taustat ja muistisairausdiagnoosin saaminen kestää, ja avunlähteille on vaikea löytää. Omainen painii epätietoisuudessa, mistä on kysymys ja tuntee syyllisyyttä, kun ei osaa, ehdi tai jaksa toimia oikein.

Äiti on yhä kaunis ja tyylikäs, hän toimi nuorena myös mannekiinina. Elf tuo hoitokotiin edelleen kauniita vaatteita, joita siellä ei kuitenkaan oteta käyttöön. Ovat kuulemma epäkäytännöllisiä ja menevät pilalle pyykissä. Äiti ei asiaan enää osaa ottaa kantaa, mutta tytärtä se surettaa. 

Elfin kirja ei ole aivan tavallinen omaishoitajan tarina, mutta kertoo elävästi monelle tyttärelle tutuista tunteista, syyllisyydestä, rakkaudesta ja surusta, kun elämäniloinen äiti vähitellen häviää pois.

Tatiana Elf: Äitinä omalle äidille. Kertomus muistisairaudesta, rakkaudesta ja liikkuvasta naisista. TrueStory. 2024

---

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa 

IKÄNYT! 2/2025

 

 

 

 

 

https://www.karelia.fi/2025/11/aitina-omalle-aidille/

 

Ratkaisuja muistiystävälliseen asumiseen

 Arja Jämsén

Ratkaisuja muistiystävälliseen asumiseen 

”Miten sinä asuisit? Unohtumattomia ratkaisuja muistiystävälliseen asumiseen” (2025) on ympäristöministeriön uunituore selvitys. Sen taustalla ovat väestöennusteen laskelmat, jotka on usein liian helppo sivuuttaa. Tällä kertaa näihin lukemiin on syytä pysähtyä. 

Suomessa on nyt yli 150 000 ihmistä, joilla on jokin muistisairaus. Vuonna 2040, eli ihan kohta, yli 65-vuotiaita on 1,5 miljoonaa ja heistä noin puolella miljoonalla arvioidaan olevan muistisairaus tai muistioireita. Mitä tämä tarkoittaa arkielämän ja asumisen näkökulmasta? Se tarkoittaa sitä, muistisairautta sairastavien määrälliseen kasvuun tulee varautua ja hyvinvoinnin ja asumisen keskeiset tarpeet tunnistaa. Suurin osa muistisairautta sairastavista asuu nyt ja tulevaisuudessa kotona, tavallisessa asujaimistossa siellä, missä muutkin ihmiset.

Muistiystävällinen asuminen avautuu ulospäin 

Aiemmin ympäristöministeriö on tukenut kuntia ja muita toimijoita ikä- ja muistiystävällisen asumisen edistämisessä Ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelman (2013–2017) ja ikääntyneiden asumisen toimenpideohjelman (2020–2022) kautta. Ikäystävällisyyttä onkin Suomessa edistetty, mutta muistiystävällisyys on noussut esille vasta viime vuosina. 

Muistiystävällisen asumisen kehittäminen on pääsääntöisesti kohdistunut hoivaympäristöistöihin. Keskeinen muutossuunta on asumisen avautuminen ulospäin lähiympäristöön ja -yhteisöihin. Tavallisen asumisen ja asuinympäristöjen muistiystävällisyyden merkitystä ei kuitenkaan vielä riittävästi tunnisteta. Muistisairauksien vaikutuksista asumiseen ja asuinympäristöihin tarvitaan paljon uutta tietoa ja ymmärrystä. Tärkeää on varautua siihen, että asuminen ja asuinympäristö vastaavat muistiystävällisyyden haasteisiin ja täyttävät turvallisuuden ja yhteisöllisyyden, esteettisyyden ja viihtyisyyden perusvaatimukset.

Huomio maankäytön suunnitteluun ja kaavoitukseen 

Selvityksessä korostetaan kuntien tehtävää asuntotuotannossa, esimerkiksi, miten maankäyttö ja korjausrakentaminen ottavat huomioon muistisairautta sairastavien ihmisten tarpeet asumisratkaisuissa. Monialainen yhteistyö on suunnittelussa ja kehittämisessä valttia. Asumisen ja ympäristöjen kehittämisessä tarvitaan kuntien ja hyvinvointialueiden saumatonta yhteistyötä, muistiasiantuntijoiden osaamista sekä itse muistisairauteen sairastuneiden näkemystä ja kokemusta. 

Suomesta löytyy esimerkkejä ikä- ja muistiystävällisistä asumisratkaisuista. Selvityksessä esitellään erilaisia seniorikortteleita, palvelukortteleita ja asumisen kohteita. Kotimaisia esimerkkejä ovat muun muassa Tampereen Hervanta ja Käräjätörmä, Jyväskylän Kuokkala, Hämeenlinnan Jukola ja Nurmijärvi. Kiinteistöliiton hankkeessa edistetään tavallisten asunto-osakeyhtiöiden muistiystävällisyyttä.  

Kansainvälisiä esimerkkejä on muun muassa Ruotsista, Norjasta ja Ranskasta. Muistikylistä on esillä tunnetuimpana Hollannin Hogeweyk-muistikylä. Belgian Brygge on ottanut muistiystävällisen asumisen osaksi kunnan strategiaa. Alueen yritykset ovat saaneet koulutusta muistiystävällisyydestä ja kohtaamisesta. Tavoitteena on tukea muistiystävällistä asennemuutosta ja muistisairautta sairastavien kotona asumista.  

 

Muistiystävällisyys osaksi tavallista asumista 

Selvityksessä todetaan, että Suomen suunta ei ensisijaisesti ole luoda asumiseen muistiystävällisiä erillisratkaisuja. Tavoitteena on kehittää muistiystävällistä asumista osana tavallista asumista ja tavallisia asuinympäristöjä. Näin muistisairautta sairastavien hyvinvointi ja arki mahdollistuvat parhaiten. Se edellyttää, että muistiystävällisyys toteutuu kohtaamisissa ja asenteissa. 

Selvitys on toteutettu vuonna 2024, ja taustaksi on tehty kirjallisuuskatsaus sekä haastateltu eri toimijoita ja asumisen asiantuntijoita. Selvityksessä tehdään myös vaikuttavuusarviointia, jonka edelleen kehittäminen on tärkeää. Lopuksi esitetään keskeiset toimenpide-ehdotukset sekä kansallisesti että myös kunnille ja hyvinvointialueille. Lisäksi selvitys sisältää kattavan listauksen muistiystävälliseen asumiseen liittyvistä aineistoista.

Tekijät ovat johtava asiantuntija Katriina Välikangas Yrjö ja Hanna -säätiöstä ja senior scientist Ira Verma Aalto yliopistosta, ja selvityksen rahoitti ympäristöministeriö. 

 
Välikangas, K. & Verma, I. Miten sinä asuisit? Unohtumattomia ratkaisuja muistiystävälliseen asumiseen. Ympäristöministeriö 2/2025https://yrjojahanna.fi/wp-content/uploads/2025/02/Raportti-Unohtumattomia-ratkaisuja-muistiystavalliseen-asumiseen-YM-022025.pdf

Artikkeli on aiemmin julkaistu ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2025. 

                           

Muistisairaat ihmiset hyvinvointivaltion varjoissa

Arja Jämsén 

 

Muistisairaat ihmiset hyvinvointivaltion varjoissa

Muistisairautta sairastava ihminen kohtaa elämässään monenlaisia vaikeuksia ja epäkohtia: hoivaköyhyyttä, syrjintää ja väliinputoamista. Näitä arjen pulmia ei kuitenkaan tavallisesti mielletä oikeudellisiksi ongelmiksi. Tuoreessa artikkelikokoelmassa ”Hyvinvointivaltion varjoissa. Muistisairaiden ihmisten oikeuksien toteutuminen” (2025) muistisairaiden hyvinvointia ja arjen ongelmia tarkastellaan oikeuksien toteutumisen kautta. 

Monitieteisessä artikkelikokoelmassa kysytään, miten muistisairautta sairastavien ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus ja itsemääräämisoikeus toteutuvat. Oikeuksien toteutumista on toistaiseksi tutkittu vähän. Julkaisussa avataan myös sitä, miten asiaa voidaan tutkia. Kirjoittajissa on lääketieteen, oikeustieteen ja eri yhteiskuntatieteiden ja kaunokirjallisuuden edustajia. Myös muistisairautta sairastavien omat näkemykset ja kokemukset välittyvät julkaisussa. Julkaisun taustalla on Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke, mutta mukana on myös muita tutkimushankkeita Itä-Suomen yliopistosta.  

Monialaisuus ja luova ote kuvaavat artikkelikokoelmaa. Tutkijat ovat haastatelleet lääkäreitä ja juristeja sekä sairastuneita ja läheisiä. Hankkeessa on käytetty kansainvälistä ja kotimaista tutkimustietoa, tehty kysely sekä koottu tapausselostuksia ja tarinoita, joita on käytetty myös kaunokirjallisesti. Kirjailija Minna Lindgren kirjoitti niiden pohjalta kaksi teosta, Sävelsinkö (2023) ja Soteorpo (2024).

Itsemääräämisoikeus ja suojelun tarve

Julkaisun aluksi muistisairautta tarkastellaan lääketieteen näkökulmasta ja todetaan, että koko termi ”muistisairaus” on ongelmallinen. Muistin ongelmat kun eivät ole sairauden ainoa tai ensimmäinen oire. Parempaakaan termiä ei toistaiseksi ole. Kansainvälisesti käytetään dementia-käsitettä, joka suomalaisessa keskustelussa koetaan leimaavana. 

Itsemääräämisoikeuden ja suojelun tarpeen välille muodostuu usein jännitteitä, joista syntyy oikeudellisia kysymyksiä. Esimerkiksi pandemian aikaan ratkottiin vaikeita tilanteita muun muassa liikkumisrajoitusten osalta. Edunvalvontaan liittyvää harkintaa käsitellään kirjassa laajasti, ja edunvalvontaan liittyvät prosessit ovatkin ajankohtaisia. Ajankohtainen oikeudellinen kysymys on myös se, miten tuoretta vammaispalvelulakia toimeenpannaan.  

Muistisairaat varjoista valoon

Muistisairauksiin liittyy yhä ennakkoluuloja, häpeää ja väärää tietoa, vaikka ennaltaehkäisyssä, diagnostiikassa ja lääkehoidossa tapahtuu koko ajan hyvää kehitystä. Julkaisun tutkimukselliset lähtökohdat ja toteutukset nostavat kirkkaasti esille tärkeitä tutkimuseettisiä kysymyksiä. Muistisairaiden ihmisten osallistumisesta tutkimukseen todetaan, ettei kyse ole siitä, voivatko he osallistua, vaan siitä, miten he voivat osallistua.

Julkaisussa todetaan, että jatkossa tarvitaan tutkimus- ja kehittämistyötä ja osaamisen vahvistamista sekä oikeudellisissa että muistisairauksiin liittyvissä erityiskysymyksissä. Tavoitteena on, että ihmisarvo, kunnioittava kohtelu ja osallisuus sekä riittävä tuki ja saavutettavat palvelut toteutuvat kaikille muistisairaille. 

Julkaisun kirjoittajat ovat maan huippua, Eino Solje, Kaijus Ervasti, Henna Nikumaa, Miia Kivipelto, Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Elisa Tiilikainen muutamia mainitakseni. Kirja tuo tärkeää uutta tietoa ja näkemystä muistisairaiden ihmisten hyvinvoinnista ja arjesta. Se on tarkoitettu tutkijoille, ammattilaisille ja päättäjille sekä kaikille, joita aihe koskettaa.  


Ervasti, K., Obstbaum, Y. & Lindgren, M. (toim.) 2025 Hyvinvointivaltion varjoissa. Muistisairaiden ihmisten oikeuksien toteutuminen. Tallinna: Gaudeamus.

Artikkeli on aiemmin julkaistu ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2025. 

                            

Elämästä, pitkäikäisyydestä ja kuolemasta

Arja Jämsén

Pitkän elämän teemat ovat nykyään joka päivä otsikoissa. Klikkiotsikot kiljuvat kilpaa pitkän iän salaisuutta: laula kuorossa, syö antioksidantteja, pureskele pähkinöitä, harrasta seksiä. Toisaalta muistutetaan vaaranmerkeistä, joista tunnistat alkavan syövän, muistisairauden tai rasvamaksan. Toisaalta vaikka eläisit miten terveellisesti, voit jäädä auton alle ja kuolla.

Pitkäaikaisyys tuottaa myös toisenlaista puhetta. Väestön ikääntymisen myötä syntyy huoli kasvavista sote-kustannuksista, eläkemenoista, sote-henkilöstön riittämättömyydestä. Pitäisi elää pitkään, mutta ei saisi ikääntyä, niinkö? 

Tiina Raevaaran tuore kirja ”Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan” (2024) tarttuu aiheeseen kiehtovan moninäkökulmaisesti. Kirja lähtee liikkeelle kuoleman pelosta ja kuolemattomuuden pakkomielteestä. Historiallinen katsaus alkaa Mesopotamiasta ja Gilgamesh-eepoksesta ja avaa kuolemattomuusajattelua eri uskonnoissa. Raevaraan teksti on mielenkiintoista ja sitä lukee välillä kuin seikkailukertomusta. 

Tiina Raevaara on paitsi kirjailija, myös genetiikasta väitellyt biologi. Hän käsittelee monimutkaisia ja vaikeita asioita, kuten geeniteknologiaa ja kantasolujen kloonausta biologin ja tutkijan ammattitaidolla. Hän onnistuu kuitenkin kirjoittamaan näistä vaikeista asioista kansantajuisesti ja kiinnostusta herättävästi.

Kirjan joka luvun alussa kirjailija kertoo älykellonsa lukemat. ”Palautumisprosentti yön aikana: 97. Päivän treeni: 30 tempausta 25 kilolla mahdollisimman nopeasti – aikaa meni noin kaksi minuuttia. Päivän stressitaso 19/100. Alin syke 47 l/m, ylin 166 l/m.” Näin ihminen voi seurata omia elintoimintojaan ja saada käsityksen päivittäisistä terveystiedoistaan. Älykellon lukemat tuovat kirjaan mielenkiintoisen lisäulottuvuuden ja pohdinnan aiheen.   

Sairauksiin etsitään ja löydetään uusia tehokkaita parannuskeinoja. Ennustajat ennustavat, ettei esimerkiksi syöpään kuolisi enää kukaan vuonna 2050. Miljardöörit perustavat tutkimuslaitoksia edistämään pitkäikäisyyttä. Muun muassa Mark Zuckerberg, Facebookin perustaja, on sijoittanut geenieditoinnin tutkimukseen. Joku antaa pakastaa itsensä odottamaan tutkimusten etenemistä. 

Elämä on kuolemista, lauloi Juice aikoinaan. Ehkä keskeinen kysymys ei olekaan, miten eläisit pitkän elämän, vaan miksi eläisit pitkään. Raevaara lopettaa: ” Kuolema voi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja hetket ennen kuolemaa ovat niitä ratkaisevia. Tärkeää on vain elämä.”

Tiina Raevaara. 2024. Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan. Helsinki: Like Kustannus

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kuva: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin ikäosaamisen verrkojulkaisussa IkäNYT! 2/2024. 

Omaishoitajan arki yllättää, itkettää ja naurattaa

 

Arja Jämsén

Omaishoitajan arki yllättää, itkettää ja naurattaa
 
Omaishoitajat ovat kasvava luonnonvara Suomessa. Vain osa omaishoitajista on ns. ”virallisia” omaishoitajia. Yhä enemmän on etäomaishoitajia ja muita, joilla ei ole virallisen omaishoitajan asemaa, mutta he huolehtivat puolisostaan, iäkkäästä vanhemmastaan tai vammaisesta lapsestaan. 

Onkin paikallaan, että omaishoitajuudesta kirjoitetaan ja sitä kuvataan eri näkökulmista. Tuoreet kirjat, Minna Lindgrenin Soteorpo ja Sirpa Puhakan ja Sari T. Tiiron Rakkauden riekaleita, täydentävät toisiaan. Ne laajentavat ja syventävät kuvaa omaishoitajien arjesta. Arki valottuu kirjoissa prisman lailla. Kirjoissa näkyvät omaishoitajuuden raadolliset ja synkät puolet, mutta esille tulevat myös välittäminen ja huumori.  
 
Minna Lindgren on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa oopperalibrettoja. Hänen kynästään on lähtöisin myös vanhainkotimaailmaan sijoittuva Ehtoolehto-kirjasarja. 

Uusinta Soteorpo-kirjaa lähtee aluksi lukemaan Ehtoolehdon tapaan huumorikirjana, mutta se ei ole sitä. Tai kyllä huumorikin on kirjassa läsnä, mutta se on synkkää ja mustaa.
Sotea ja omaishoitajuutta kuvataan kirjassa tavalla, joka naurattaa, kunnes lukijana havahtuu huomaamaan sanaston olevan täyttä totta. Viranomaiset puhuvat järjestelmän rajapinnoista, sarana- ja nivelvaiheista, omatoimijuuden haasteista, arjessa selviytymisen vastuunoton tukemisesta ja Helppi-Helvistä. Omaishoitajan ja palvelujärjestelmän todellisuudet hipaisevat toisiaan vain satunnaisesti. 

Pirjo ja Markku ovat kirjan päähenkilöt, hyvin toimeentuleva pariskunta. Mies jää eläkkeelle ja lähes saman tien hänen käytöksensä muuttuu. Ihanasta miehestä tulee räyhääjä, pettäjä ja peluri, joka raivostuttavasti sotkee asioita eikä muistikaan pelaa. 

Mies saa lääkäriltä lopulta Alzheimer-diagnoosin. Ystävät ja työkaverit siirtyvät toiselle puolelle katua ja häviävät näkyvistä. Hyvinvointialueen työntekijöitä on lähes mahdoton tavoittaa, ja he ovat vähintään yhtä uupuneita kuin Pirjo. Hyvinvointialue keskittyy sopeutustoimiin eli karsimiseen, priorisointiin ja leikkauksiin. Pirjo ohjataan etäyhteydellä toimivaan omaishoitajien vertaistukiryhmään, jossa kaikilla on tasan yhtä vaikeaa. Omaishoitajien toisilleen kuvaamat tilanteet ovat niin absurdeja, ettei voi kuin nauraa. Toinen vaihtoehto olisi itkeä.   

Soteorpo kuvaa uskottavasti omaishoitajien hurjia ja traagisia tilanteita. Minna Lindgrenin aikaisempien romaanien tapaan Soteorpossa on lämpöä ja välittämistä sekä rankkuutta keventävää huumoria. Pirjon sanoin omaishoitaja on ”yhteiskunnan tukipilari, vastentahtoinen amatöörihoitaja, sotetoimen kärkihankkeen ainoa resurssi”. 

Tulevaisuus jää mietityttämään. Mitä ajatella valtaa pitävien toiveista tai vaatimuksista, että ihmisten on otettava enemmän vastuuta itsestään ja toisista? Riittävätkö Pirjon ja muiden omaishoitajien voimat siihen?

Rakkauden riekaleita -kirjan alaotsikko iskee suoraan omaishoitajuuden ytimeen:” Omaishoitajat hoivakriisiä pelastamassa”. Tehoa lisää vielä sisältövaroitus: ”Kaikki mitä et ole koskaan halunnut tietää omaishoidosta”. 

Kirja on vahva tietopaketti. Se on sekä faktaan, lainsäädäntöön ja tilastoihin että omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tietokirja. Sirpa Puhakka on tietokirjailija, joka kuvaa kirjassa suomalaisen omaishoidon historiaa, miten omaishoidosta on tullut elintärkeä osa palvelujärjestelmää ja miten vastuuta hoivasta on siirretty ihmisille itselleen ja omaisille. Sari T. Tiira on puolestaan työskennellyt opettajana ja toimittajana ja kirjoittaa omaishoitajan arjesta omien kokemustensa kautta. 

Kirjaan on koottu myös omakohtaisia, puhuttelevia tunnustuksia omaishoitajan arjesta ja valotetaan myös muutoksen mahdollisuuksia. Muutoksen maisema näyttäytyy toistaiseksi vielä kovin sumeana.
Omaishoitajuus kytketään usein vanhuuteen, mutta kyse voi olla myös esimerkiksi työikäisestä puolisosta tai vammaisesta lapsesta. Ikääntyneiden kohdalla voi olla joskus vaikea erottaa, kumpi on hoitaja ja kumpi hoidettava. 

Omaishoito liittyy tiiviisti oma koti kullan kallis -eetokseen. Olemme oppineet mantran lailla toistelemaan, että ihminen haluaa asua kotona elämänsä loppuun asti, oli tilanne mikä tahansa.
Omaishoito on moninaisten ristipaineiden aallokossa. Se on rakkautta ja velvollisuutta, sosiaalista painetta ja sinnittelyä, toivoa ja tuskaa, avun hakemista ja pettymistä. Kirjan omaishoitajien kuvauksissa elämä välittyy lukijalle paljaana kaikkien aistien kautta.    

Sopimusomaishoitajat ovat vuodesta 2023 lähtien voineet hoitaa läheisiään yhteisöllisessä asumisessa. Muutoksen maisemaa tämäkin. Jatkossa omaishoitajia voi olla hoivayksiköissä ammattilaisten rinnalla entistä enemmän.  

Rakkauden riekaleita on tärkeä puheenvuoro omaishoitajuudesta Suomessa. Sitä voi suositella päättäjille ja viranomaisille sekä nykyisille ja tuleville omaishoitajille.
 Minna Lindgren 2024. Soteorpo. Helsinki: Teos.
Srpa Puhakka & Sari T. Tiiro 2024. Rakkauden riekaleita. Omaishoitajat hoivakriisiä pelastamassa.
Keuruu: Rosebud Books Oy.
 
Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kuva: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin 5.11.2024 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2024.

 

 

Helmi eksyy sienimetsään

Arja Jämsén

 

Muistisairautta sairastava rouva seikkailee Kari Hotakaisen uudessa kirjassa Helmi (2024). Muita keskeisiä henkilöitä ovat Helmin naapurit ja eräs nuori lapseton pariskunta. Heidän tiensä kohtaavat, ja kuinkas sitten kävikään?

Kari Hotakainen on julkaissut runoja, lastenkirjoja ja romaaneja ja sai vuonna 2002 Finlandia-palkinnon kirjastaan Juoksuhaudantie. Uusin teos herätti pienoisen kohun kirjakustannusalalla, sillä se julkaistiin Pirkka-tuotemerkin kirjana.

Hotakaisen kirjan aihe on jäänyt Pirkka-kohua vähäisemmälle huomiolle. Se ansaitsee kuitenkin noston ajankohtaisten muistisairautta käsittelevien kirjojen rinnalle. Romaanin aihe on ajankohtainen, muistisairautta sairastavan ihmisen kun voi kuka tahansa kohdata, naapurissa, kaupassa tai sienimetsässä kuten Hotakaisen kirjassa käy.

Kirjailija kuvaa Helmin sisäistä puhetta, kun muisti ei toimi eikä ajatus juokse. ”Miksi puhe ei tule? Aivot eivät jaksa kuljettaa puhetta suuhun, vaikka matka päästä suuhun on lyhyt.” Helmi myöntää, ettei muista kaikkea. ”Mutta muistan kuitenkin monta tärkeää asiaa. Täytyy silläkin olla jotain väliä… Kaikilla on mielessään tyhjiä kohtia, aukkoja, suuria kuusikkoja, joiden läpi ei nähnyt, tiheitä pajukkoja, heinittyneitä puroja, umpeen kasvaneita saunapolkuja.”

Kun Helmi eksyy lähimetsään eikä muista nimeään, hän herättää aiheellisesti huolen sienestämässä olleessa pariskunnassa, Mirassa ja Tonissa. He vievät Helmin kotiinsa, joka Helmin päässä näyttäytyy mukavana hotellina. Tästä tilanteet kehkeytyvät yllättävään suuntaan eikä kirjasta humoristisia käänteitä puutu. Monen ihmisen elämä muuttuu, niin Helmin ja pariskunnan kuin myös Helmin naapureiden Oskarin ja hänen omaishoitajavaimonsa Ailin. Jätän juonenkulun ja loppuratkaisun kertomatta, jotta lukijan jännitys säilyy.

Kirjaa voi pitää hyvän mielen kirjana, ja loppu on onnellinen. Huumorin lisäksi siitä huokuu välittämisen viesti. Ihmiset kaikkine puutteellisuuksineen pyrkivät aidosti auttamaan toisiaan. Samalla jokainen hakee elämäänsä merkitystä.  

Kirjasta voi löytää myös muistutuksen kaikille ikäihmisten kanssa tekemisissä oleville: älä oleta mitään. Helmin taustassa on yllätys. Hän oli emäntäkoulun ja kauppaopiston jälkeen ajautunut Hanoi Rocksin manageriksi ja johtanut bändin kansainväliseen menestykseen. Tuli todistetuksi, etteivät ikäihmiset ole sen enempää tasaisen harmaa massaa kuin muutkaan. Joka ikisellä on oma elämätarinansa, kokemuksensa ja yllätyksensä.   

Hotakaisen Helmi on ensimmäinen Keskon oman tuotemerkin kirja. Kirjan kannessa on tuttu Pirkka-merkki, mutta muuten kirjassa ei ole tuotesijoittelua.

Kirjan toivoisi osuvan helposti ostoskärryihin maitopurkkien viereen. Se olisi arkielämän muistiosaamisen edistämistä parhaimmillaan. Kirja on saatavissa myös kirjastoista.

Kirjan luettuaan päähän jää soimaan Helmin lempikappale Don´t You Ever Leave Me (Hanoi Rocks 1984).

 

Kari Hotakainen. 2024. Helmi. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kuva: Arja Jämsén

Kirjaesittely on julkaistu aikaisemmin 5.11.2024 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2024.