Eläkeläisen digiloikka on vaarassa jäädä lyhyeksi

Muistan vanhan mainoksen tietokoneiden yleistymisen ajoilta. Mummolta kysyttiin, mitä hän tehnyt. Mummo vastasi, että kävin viime yönä kuussa. Hän oli nimittäin surffaillut tietokoneella koko yön ja tutkinut kuuta. Olipa maailma avartunut. 

Maailman digitalisoitumisella tarkoitetaan tietotekniikan yleistymistä arjessa. Osalle suomalaisista eläkeläisistä digi-digi on yhä diipa-daapaa. ”En ymmärrä, en osaa, en tarvitse, pelottaa”, ovat usein kuultuja kommentteja digitalisaation edessä. 

Pankkipalvelujen siirtyminen verkkoon on yksi suurimmista huolenaiheista. Ennen pankkiasiat hoidettiin tutun pankkivirkailijan kanssa. Nyt konttoriverkostoja on leikattu ja aukioloaikoja supistettu. Monet tuntevat nykyisin suurta avuttomuutta ja elämänhallinnan menettämisen pelkoa pankkiasioiden äärellä.     

Monet eläkeläiset ovat kuitenkin jo työelämässä käyttäneet tietotekniikkaa sujuvasti ja osaavat perusjutut. Työpaikan it-vastaava on hoitanut koneet, päivitykset ja tietoturvat. Ja kun ongelmia ilmaantui, ei tarvinnut kuin huutaa seinän taakse: apuva! Ja apu löytyi.  

Eläkkeelle jäätyä työpaikan asiantuntevaa apua ei enää olekaan. Joskus osaamista löytyy omasta perheestä, joskus naapurista. Moni tuntuu luottavan muualla asuvan lapsen etäohjaukseen. Puhelinkeskustelu alkaa usein näin: auttaisitko nyt äitiä, kun tämä ei jotenkin toimi…”. 

Arki on täynnä tietotekniikkaa. Itse tarvitsen kannettavaa tietokonetta, iPadia, puhelinta, televisiota, kameraa, pesukonetta, hellaa, autoa… mitä vielä? Täytän sähköisiä hakemuksia, vastaan kyselyihin. Kaikessa törmään teknologiaan, tietotekniikkaan, digitalisaatioon. Mietin yhden tavallisen päivän askareitani:

-      selasin aamulla netistä päivät lehdet ja kuumimmat uutiset

-      seurustelin kavereiden kanssa somessa ja sovimme tapaamisia ensi viikolle

-      seurasin somessa minulle tärkeiden organisaatioiden ja järjestöjen uutisointia ja tulevia tapahtumia

-      sähköpostissa luin tärkeitä viestejä ja uutiskirjeitä

-      tilasin ja maksoin junaliput

-       katselin pankkitilin saldoa, maksoin laskun, seurasin rahastosijoituksiani

-      varasin ajan laboratoriokokeisiin ja samalla katsoin tietojani omakannasta

-      ostin teatteriliput

-      varasin kirjastosta pari kirjaa

-      tulevaa ulkomaan matkaa varten luin maan historiasta ja luonnosta

-      naureskelin Yle Areenan Elävää arkistoa ja katselin eilisen dokumenttiohjelman

-      Netflixissä minua kiinnosti lempiohjaajani elokuva, mutta jätin sen huomiseksi

-      otin puhelimella valokuvia ja siirsin ne tietokoneelle

-      soitin kuvapuhelun tyttärelleni Lontooseen

-      pesin pyykkiä koneella ja tein ruokaa liedellä, lisää nappuloita

-      kävin Skype-neuvottelun työsopimuksesta

-      kirjoitin ja muokkaisin tätä blogikirjoitusta  

Digitalisaatio merkitsee minulle yhteisöllistä vuorovaikutusta ja helppoa pääsyä tiedonlähteille. Se tuottaa iloa ja jatkuvasti mahdollisuuksia uuden oppimiseen. Enpä tulisi toimeen ilman tietotekniikkaa. Vaikka totta puhuen tuottaa digitalisaatio myös lisää harmaita hiuksia. Tarvitsen aina silloin tällöin apua, kun asiat ovat solmussa. Ja tuskastun salasanojen ja käyttäjätunnusten älyttömään määrään. Tässä ratkaisuni on pieni sininen vihko, jonka sisältö on korvaamaton. 

Onneksi on saatavissa apua tietotekniikkaan. Monet järjestöt tekevät tärkeää työtä ja opastavat ikäihmisiä tietotekniikan saloihin. On todettu, että vertaistuellinen opastus on hyvä tie uuden oppimiseen. Työtä ei kuitenkaan voi jättää pelkästään järjestöjen varaan, vaan myös julkisen vallan on tunnettava vastuunsa ja pidettävä huolta, että kaikki, niin nuoret kuin vanhatkin, pysyvät digi-maailman kelkassa.  

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

Eläkeläisenä Espanjan Aurinkorannikolla

Tiesitkö, että suurin ulkosuomalainen yhteisö asustelee Espanjan Aurinkorannikolla? Ihan tarkkoja tietoja suomalaisten lukumäärästä ei ole. Suurimpien arvioiden mukaan yli 30 000 suomalaista asuu Aurinkorannikolla ainakin osavuotisesti. Siis noin Savonlinnan verran Suomi-porukkaa!  Eniten suomalaisia asuu Fuengirolassa Malagan naapurissa.

Suomalaisten elämä Aurinkorannikolla on jo pitkään kiinnostanut minua. Miten tämä pohjoinen jurottajakansa keksii muuttaa etelään ja miten elämä siellä sitten sujuu?

Kalevi Keihästä ja Keihäsmatkoja on kiittäminen siitä, että suomalaiset innostuivat Espanjasta 60-luvulla. Kanarian saaret, Teneriffa ja Torremolinos tulivat suomalaisille tutuksi halvoilla ja helpoilla keihäsmatkoilla. Ryhmämatkalla ei kielitaitoa tarvittu, kun suomalaisporukassa katseltiin ulkomaan ihmeitä ja ilakoitiin rannalla ja porsasjuhlilla.

Tätä nykyä Aurinkorannikolla asuu monenlaisia suomalaisia. Eläkeläisiä, lapsiperheitä ja nuoria. Eläkeläisten määrä on kasvanut tasaisesti 80-luvulta lähtien. Osa lomailee muutaman viikon tai kuukauden pätkissä, osa viettää siellä koko talvikauden, osa asuu Aurinkorannikolla enemmän tai vähemmän vakituisesti. Nuoret työskentelevät muun muassa erilaisissa myynti- ja palvelutehtävissä. On myös paljon yrittäjiä, muun muassa asunnonvälittäjiä, terveydenhuollon ja hyvinvointialan yrittäjiä. Nämä yritykset tavoittelevat nimenomaan suomalaisia asiakkaita. Aurinkorannikolta löytyy ”Little Finland” samaan tyyliin kuin aikoinaan New Yorkista. Tuttua ruokaa, oma kieli ja maamiehen apua tarpeen tullen.

Miksi suomalaiset muuttavat Aurinkorannikolle? On varmaan monia eri syitä: leppeä ilmasto, edullinen hintataso, seikkailunhalu, stressittömämpi arki vailla repivää suorittamista – näin voisin kuvitella. Joskus voidaan olla hakemassa uutta alkua työttömyyden, avioeron tai jonkin muun elämän vaikeuden jälkeen. Tässä kohtaa on kuitenkin laitettava jäitä hattuun. Aurinko lämmittää ja helpottaa, mutta ei se ongelmia poista. Arki se on etelässäkin.

Olé-lehden kyselyn (4/2019) mukaan espanjansuomalaisten eläkeläisten arki on aktiivista ja sosiaalista. Moni kertoo olevana energisempi kuin kotimaassa. Harrastetaan, retkeillään ja tavataan tuttuja. Kuntoillaan ja ulkoillaan, kun ei tarvitse pelätä lunta ja jäätä. Ja toisaalta: yksinäinen on yksinäinen auringossakin. 

Ihmeen vähän Aurinkorannikon, Portugalin, Turkin tai Thaimaan eläkeäiset ovat kiinnostaneet yhteiskuntatieteilijöitä ja vanhenemisen tutkijoita, Antti Karisto tutkijaryhmineen tutki suomalaisten eläkeläisten elämää Aurinkorannikolla vajaat 20 vuotta sitten (Karisto et al.: Satumaa. 2008). Tutkimusaihe herätti silloisissa akateemisissa piireissä kuuleman mukaan hämmästystä ja pientä naureskelua. Vaan kyllä oli Karisto edellä aikaansa. 

Omalla Aurinkorannikon jaksollani olen kuljeskellut ja katsellut, käynyt suomalaisessa ravintolassa, ostanut leipomosta korvapuustia, keskustellut suomalaisen koulun tilanteesta, tutkiskellut suomalaisten liikunta- ja kielikurssien tarjontaa, asunut kolmessa erilaisessa majoitusvaihtoehdossa…

Olen pinnistellyt kielen kanssa ja saanut onnistumisen kokemuksia, osasinpa! Olen ponnistellut reittien kanssa, onko kartta oikeinpäin, kummallako puolella meri tänään on.

Olen miettinyt, viihtyisinkö täällä. Tulisiko minusta muuttolintu,  haluaisinko asua osan talvesta Aurinkorannikolla? Jää nähtäväksi. ¡Hasta luego!

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén

 

Vierivä kivi ei sammaloidu

Arja kirjoitti kimppa-asumiseen liittyvässä blogissa (19.3.2019), että kimppa-asumisen huipentaisi kuljetusvastaava, joku kiva tyyppi, joka kuskaisi meitä teatteriin, kulttuuririentoihin ja vaikka festareille. Upea unelma, mutta tuon ”kivan tyypin löytäminen” saattaa on ongelma.

Ikäpolvemme on tottunut kulkemaan ja lähtemään. Moottoritie on ollut kuuma koko aikuisikämme. Omille vanhemmille riitti oma pihapiiri, kylä ja lähin kaupunki. Me olemme olleet valmiit kulkemaan kulttuurin ja muiden elämysten perässä pitkiäkin matkoja.

Omalla autolla ajaminen ei välttämättä ole ikuista. Jotkut lajitoverit pohtivat autosta luopumista taloudellisista syistä. Joillakin terveydentila alkaa rajoittaa auton käyttöä. Maalla asuville autosta luopuminen tarkoittaa muuttoa kaupunkiin. Elämän sisältöihin tulee iso aukko, jos ei autottomana pääse kesämökille, kesäteatteriin tai vanhojen ystävien luo vierailulle.

Joillain paikkakunnilla automiehet ottavat iäkkäitä kyytiin ja vievät heitä retkelle (HS 1.4.2019). Ajatus autoilun ja vapaaehtoistoiminnan yhdistämisestä syntyi erään miehen oman äidin kuljettamisesta. Ikäihmisen hyvinvoinnille on suuri merkitys, kun hän pääsee neljän seinän sisältä liikkeelle. Iäkkäät tai heidän läheisensä voivat ehdottaa retkitoiveita yhteyshenkilölle, jotka välittävät toiveen alueen vapaaehtoisille kuljettajille.

Yksi ensimmäisistä työpaikoistani oli vanhustenhuollon laitos. Mieleen jäi muisto yhden asukkaan kanssa tehdystä retkestä. Hän oli pyörätuolissa oleva mies, joka oli tehnyt elämäntyönsä proomuilla ja seilannut pitkin Saimaata. Tukinlastauspaikat olivat hänelle tuttuja. Kauniina alkukesän päivänä lähdettiin eväiden kanssa taksin kyytiin ja käytiin katsomassa hänen työuransa tärkeitä puiden lastauspaikkoja. Samalla sain itse todellisen katsauksen aluehistoriaan. Se päivä oli meille molemmille merkityksellinen monessa mielessä. Kun pääsin kurkistamaan hänen elettyyn elämäänsä, näin hänet uudessa valossa asiakkaana ja ihmisenä. Hänelle päivä oli kuin joulu.

Kuljetuspalvelut ovat tulevaisuudessa tärkeä juttu. Mikäli oma sukupolveni aiotaan pitää virkeänä, meidän pitää päästä liikkeelle. Kysyntää on monenlaista, tarvitaan yhteisiä retkiä Ateneumiin ja muihin museoihin, teatteriin kotikaupungin ulkopuolelle, isoihin konsertteihin ja festareille. Yhtä lailla tarvetta on menneisyysmatkailuun käymällä kesämökin pihassa tai silmäilemällä, miten entinen asuinalue on muuttunut. Pelkkä kuljetus paikasta toiseen ei myöskään riitä. Tarvitaan mukaan osaava opas, joka laittaa lihat luiden päälle kertomalla taustat. Näkeminen lisäksi tarvitaan yhteisesti jaettu kokemus.

Kyytipalvelu, kuljetuspalvelu, saattopalvelu ja opaspalvelu, nimiä on monia kuten tarpeitakin. Tämän kuvion luomisessa tilaa on kaikille. Iäkkäät itse ovat keskiössä määrittelemässä omia tarpeitaan. Omaiset ja läheiset voivat ottaa kakusta oman siivun. Sen lisäksi tarvitaan automiesten kaltaista vapaaehtoistyötä.

Tällä saralla on tilausta myös bisnespalveluille. Moni ikätoverini olisi valmis maksamaan käynnistä kulttuuriin ja pihistämään muusta elämisestä. Periaatteena on, että vierivä kivi ei aio sammaloitua.

Teksti: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela

Passi ja hammasharja - eläkeläisen menojalka vipattaa

Eläkeläinen on lähdössä kevätreissulle. Matkakuumetta ja pientä jännitystä on ilmassa. Pähkäilen, miksi olen taas lähdössä, miksi kaikki tämä vaiva ja rahanmeno. Miksen vain jää kotiin, seuraile kevään tuloa ja elä rauhallisesti ja tasaisesti? 

Osa ihmisistä onkin kotona viihtyvää sakkia. Oma sänky ja tyyny ovat parasta, mitä he tietävät. Pienikin työmatka saattaa valvottaa, se kun heilauttaa normaalia arjen kulkua.  

Uteliaisuus ajaa minua matkaan. On kiehtovaa nähdä, miten erilaista ihmisten elämä voikaan olla eri puolilla maailmaa. Historiat, kielet ja kulttuurit, maisemat, ruuat ja juomat vaihtelevat – ja päässä alkaa hyvällä tavalla pörräämään. On kevyt, aktiivinen ja kiinnostunut olo, vaikka fyysiset olosuhteet voivat reissussa olla ajoittain raskaat. Ajatus kulkee ja tuntuu, että samaan aikaa liitää ajasta ja paikasta toiseen.

Olen matkaillut koko aikuisikäni. Lapsena matkat rajoittuivat noin 50 kilometrin säteelle, käytiin Kuopiossa ja Savonlinnassa. Nykyään lähden koti- ja ulkomaan reissuun useita kertoja vuodessa. Matkustan yksin, kaverin kanssa ja porukassa, omatoimi- ja valmismatkalla. Kaikki käy.

Yksin matkustamista joskus ihmetellään. Miten varsinkin eläkeläisrouva uskaltaa? Eikö pelota? Eikö ole yksinäistä, kun ei ketään, kenen kanssa jutella ja vaihtaa kokemuksia? Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että päinvastoin!

Yksin matkustaminen voi olla vapauttavaa. Voi rauhassa katsella ja ajatella, miettiä menneitä ja tulevia. On aikaa kirjoittaa, istuskella, nautiskella, kuljeskella tai vaikkapa nukkua. Kun nykymaailma on yhtä neuvottelua, niin yksin matkustaessaan jatkuvasta neuvonpidosta (hieman) vapautuu ja avautuu ympäröivälle maailmalle eri tavalla. Kynnys jutella tuntemattoman kanssa madaltuu. Kielikylpy onnistuu ihan huomaamatta. Ja mikä sankarifiilis, kun on vaikkapa venäjäksi osannut kysyä jotain ja ymmärtänyt saamansa vastauksen.  

Voi matkustaa lähelle tai kauas. Junalla ja bussilla matkaaminen nostavat syystäkin suosiotaan. Olen tehnyt ikimuistettavimmat reissuni junalla. Nuoruuden interrail läpi Euroopan! Junalla Siperiaan, Mongoliaan ja Kiinaan! Japanissa kirsikan kukkien aikaan junalla etelästä kohti pohjoista!  

Eläkeläiset kiinnostavat matkailuyrityksiä, ja seniorimatkailuun veikataan suurta buumia. Tarvitaanko seniorimatkailua? Miten seniorimatkailu eroaa tavan matkailusta? Senioreille tarjotaan kylpylä- ja kuntoilumatkoja, esteetöntä majoitusta tai lapsista vapaata hotellialuetta. Seniorit ovat – kuten ihmiset keskimäärin – kiinnostuneita moninaisista ja erilaisista asioista. Ikä ei ole ainoa senioreita yhdistävä tekijä.

Eläkeläisellä on eläkkeellä aikaa matkustaa, myös sesonkien ulkopuolella. Monen eläkeläisen on kuitenkin laskettava euronsa tarkkaan, jotta pääsee lähtemään matkalle. Matkailuyrityksillä voisi olla yksi valttikortti yhden hengen huoneiden hinnoittelussa. Yhä useampi eläkeikäinen kun asuu yksin ja myös matkustaa yksin.  

Aina ei matkalle voi lähteä. Silloin voi lukea matkoista ja matkustamisesta kertovia kirjoja. Viimeksi luin Mia Kankimäen ”Naiset, joita ajattelen öisin” (2018). Hän kirjoittaa kirjassaan muun muassa itävaltalaisesta Hausfrausta Ida Pfeiffersta, joka eli 1800-luvun alkupuoliskolla.

Pfeifferista tuli lapset kasvatettuaan maailmanmatkaaja, joka kiersi maapallon kahteen kertaan ja äärimmäisen pienellä budjetilla. Pfeiffer yllyttää: ”Jos haluat matkustaa, lähde. Syytä ei tarvita… Pummaa. Pihtaa. Ole aivan saamarin reipas.”

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén: Oppikoulun kartasto vuodelta 1963.