Eläkkeellä ja töissä

Viime aikoina olen yhä useammin törmännyt työnhakua pohtivaan vanhuuseläkeläiseen. Joku selailee ahkerasti keikkatyöfirmojen sivuja ja toivoo löytävänsä vaikka hyllyttäjän paikan tavaratalosta. Toinen soittelee entiselle työantajalle ja kyselee töitä. Kolmas tarjoaa toiminimen kautta asiantuntemustaan. 

Varsinkin eläkkeellä olevia hoitajia kysytään tämän tästä paikkaamaan työntekijävajetta. Eläkeläisiä löytyy myös opettajina, kaupan kassoina ja yrittäjinä. Ja kertoipa äsken reilusti yli 60-vuotias ystäväni hämmentyneenä, mutta iloissaan, työtarjouksesta yrityksen johtotehtäviin. Eläkeläisten työssäkäynti on myös tilastojen mukaan kasvanut, samaten yritysten perustaminen. 

Ja miksipä ei eläkkeellä töihin?  Osa eläkeläisistä kokee, että heillä on vielä hyvinkin käyttökelpoista osaamista ja kokemusta, jota haluaisivat hyödyntää. Ei myöskään ehkä huvita tämän tästä kuulla olevansa hyödytön eläkeläinen ja iso kustannus yhteiskunnalle. Osa taas hakee merkityksellistä tai mukavaa tekemistä eläkepäiviinsä. Ja osalla eläke ei riitä kattamaan menoja, ja pienikin tulonlisä on tarpeen.    

Uskaltaisiko nyt ajatella, että kaikki hyvin? Tyytyväiset eläkeläiset ovat löytäneet merkityksellistä tekemistä ja osallistuvat näin omalta osaltaan työelämään? Ei toki ole kaikki hyvin. Nyt tekstiviestipalstoilla valitetaan, että eläkeläiset vievät nuorten työpaikat. 

Työministeri Harakka nosti Ylen Ykkösaamussa lokakuussa puheeksi suomalaisen työelämän ikäsyrjinnän. Hänen mukaansa yli 50-vuotiaita ei usein kutsuta edes työhaastatteluun ja pitkä työkokemus katsotaan pikemminkin haitaksi kuin eduksi. Samalla ministeri korosti, ettei Suomessa ole varaa olla käyttämättä kenenkään työpanosta ja osaamista. 

Englannissa eläkeläisten työpanoksen arvo on huomattu jo aikoja sitten. Siellä toimii rekrytointifirma, joka on erikoistunut välittämään töitä yli 60-vuotiaille. Tarjolla on osa- ja kokoaikaista työtä insinööristä vapaaehtoistyön koordinaattoriin. 

Pitäisikö meidän päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eläkeikäisten ihmisten työhön osallistumisesta? Suomessa ollaan huolissaan työvoimapulasta ja kestävyysvajeesta. Halutaanko ikääntyvien oikeasti jatkavan työelämässä pitempään? Miten sitä tuetaan? Onko hyvä, että eläkeläiset jatkavat työelämässä, tavalla tai toisella? Miten se mahdollistetaan? 

Harvoin kuulee jonkun kertovan, että minua pyydettiin jatkamaan vielä yli eläkeiän. Tavallisempi tarina on tunteesta, että työpaikalla lasketaan kuukausia, milloin päästään lähtökahveja juomaan. Uskon, että toisenlaisessa, ikäystävällisessä ilmapiirissä moni olisi innostunut ehkä muotoilemaan työtehtäviään tai työaikaansa ja siten jatkamaan eläkeikään ja ylikin. 

Muistettava on myös tarinan kääntöpuoli. Työelämä tuntuu muuttuvan yhä vaativammaksi, suorastaan julmaksi. Jos työntekijät näännytetään loppuun ennen aikojaan, on turha houkutella jatkamaan eläkkeen häämöttäessä käden ulottuvilla. Työurien pidentämiseen tarvitaan monentasoisia uudistuksia ja parannuksia sekä työoloihin että johtamiseen.

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kolumni on julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa10.12.2019.

Kuva: Arja Jämsén/Lyusya Voronova, Erarta Museum, Pietari

Villiä menoa Mummodiskossa

Nyt ei kuulla Ruusuja hopeamaljassa eikä Elämää juoksuhaudassa. Nyt soivat hengästyttävään tahtiin Abba, Village People ja Hurriganes. Ollaan Mummodiskossa ja tanssittu on hiki päässä jo kaksi tuntia. ”Voi, nytkö tämä loppuu. Oisin voinut jatkaa vaikka uamuun asti”, huokasi vierelläni tanssinut 86-vuotias rouva.

Mummodisko rantautui nyt ensimmäisen kerran kotikaupunkiini Joensuuhun. Aiemmin diskoja on järjestetty eri puolilla maata jo yli sata kertaa, ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Helsingissä Tavastia-klubilla.

Mummodiskojen tarina alkaa näin: olipa kerran kaksi geronomiopiskelijaa Mikko Haapalainen ja Joni Tammisalo. He huomasivat musiikin voiman harjoittelupaikoissaan vanhusten palvelutaloissa. Ja sen että musiikin kirjoa voi ja on syytä laajentaa virsistä ja valsseista vaikkapa rockiin.

Joensuussa porukkaa ei tarvitse houkutella lattialle. Tuskin maltetaan käydä juomatauolla, kun rytmi vie mennessään. Suurin osa tanssijoista on yli 60-vuotiaita, mutta on mukana useamman sukupolven porukoita vauvasta vaariin. Vanhin taitaa olla yli 90-vuotias.

Tapasin pari vanhustyöntekijää, jotka olivat tulleet asiakkaidensa kanssa diskoilemaan. Ihanaa, sanovat niin työntekijät kuin vanhuksetkin. Olisipa tällaista enemmän ja ehtisipä tällaista useammin. Vanhusten silmissä näkyy riemu, kun musiikki vie mukanaan. Kädet lähtevät vispaamaan, jalat heiluvat, ja pylly pyörii, kun rokki soi.

Tunnelma on korkealla ja tyyli villi ja vapaa. Ilma on sakeanaan tyytyväistä hyrinää. Harvoin olen nähnyt niin paljon elämäniloisia, hymyileviä naamoja. Sosiaali- ja terveydenhuollon jargonilla lausuttuna Mummodisko edistää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia kokonaisvaltaisesti. Kaksituntinen tanssiminen on melkoinen kuntoilusuoritus kenelle tahansa. Iloinen mieli tekee hyvää päälle ja kropalle, ja porukassa kaikki tuntuu vielä paremmalta.    

Mummodisko järjestetään aina iltapäivällä klo 13–15, ja se on maksuton. Taustalla on voittoa tavoittelematon yhdistys ja yhteistyössä on mukana eri sponsoreita, Joensuussa Pohjois-Karjalan Popmuusikot ja Rokumentti-festivaali. Levysoiton lisäksi Joensuussa olivat mukana näyttelijä-juontaja Tuija Piepponen ja laulaja Meiju Suvas. He osasivat ottaa yleisönsä, nimmareita kerättiin ja fanikuvia otettiin kilpaa.

Mummodisko ravistelee luutuneita vanhuskäsityksiämme. Jos ajatellaan, että ikäihmisten ikähaitari on noin 60 ikävuodesta lähemmäs sataa vuotta, mahtuu siihen monenlaista ihmistä, erilaista elämänkokemusta ja myös monta ikäluokkaa. On jo aika päästä eroon hämmästyttävän sitkeässä elävästä ajatuksesta vanhoista ihmisistä harmaana massana, jonka ajatukset ja mieltymykset nuorempi väki luulee tuntevansa.

Illalla toista polveani vähän kolotti, mutta silti minua hymyilytti yhä. Haluan toivottaa Mummodiskolle pitkää ikää!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva:Arja Jämsén

Museokortilla elämyksiä koko vuodeksi

Museokortti on 69 eurolla vuoden kulttuurimatka. Isänpäivän kunniaksi toivotaaan isät museoon samalla hinnalla 14 kuukaudeksi. Kannattaa levittää museokortin ilosanomaa. Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan museokortti on tuonut museoille lisää kävijöitä ja tulovirtaa. Museokäynnit kasvoivat noin kolminkertaisiksi niillä, joilla on Museokortti.

Ystäväni pyysi minua viettämään kanssaan museopäivää ja markkinoi, että kuukauden ensimmäisenä perjantaina on kaupungin museoihin vapaa pääsy.  Sanoin, että minulla on joka päivä vapaa pääsy ja vedin esille museokortin. 

Museoiden pääsymaksut vaihtelevat suuresti. Joihinkin on vapaa pääsy tai pieni maksu. Se ei rasita eläkeläisen kukkaroa, ja käyntipäätös on helppo tehdä. Sitten on paikkoja, joihin on korkea pääsymaksu, usein jopa yli 10 euroa. Tällöin joutuu käymään itsensä kanssa keskustelun, onko museokäynti sen väärti.

Museokortti on luotettava matkakumppani, ja siitä on tullut eläkekortin kaveri. Eläkeläisenä reissaan enemmän kuin työssäoloaikana. Erilaisissa museoissa käyntini ovat lisääntyneet. Jo ennen reissuun lähtöä katson ennakkoon paikkakunnan tarjontaa.  ”Hei, käykö teillä museokortti” -johdantopuhe aloittaa ennakkoon suunnitellun taidenautinnon. Vaikka käyn eniten taidemuseoissa, myös muiden museoiden kynnys on alentunut. Maailmankuva on monella tavalla avartunut kortin kautta.

Vierailen säännöllisesti pääkaupunkiseudulla. Joskus jää enemmän tai vähemmän luppoaikaa junien välille. Normaaliin museokäyntiin pitää varautua ja varata aikaa. Museokortti mahdollistaa myös piipahduksen vaikka Kansallismuseoon katsomaan yhtä huonetta tai esinettä.  Samoin museokortti kaverina voin tunti ennen junan lähtöä käväistä tervehtimässä vaikka Hugo Simbergin enkeliä kantavia poikia.

Kesällä kävin suuressa yksityisessä taidenäyttelyssä, jossa kuulin ihmisten kyselevän, käykö museokortti. Ei käynyt. Paikalle sattunut johtaja selitti, että he eivät saa julkista rahoitusta. He tekevät taiteesta liiketoimintaa ja näin tukevat ja mahdollistavat myös taiteilijoiden menestystä. Julkiset museot ostavat lupaavien taiteilijoiden taideteoksia, joita me voimme käydä museokortilla katsomassa.

Museokortin omistajana minulle tulee sähköpostiin myös uutiskirjeitä, ja olen koko ajan selvillä museomaailman uutuuksista. Eläkeläisalennus on bonus missä tahansa paikassa. Käydessäni Italiassa matkan ohjelma oli museopainotteinen. Siellä ei tunnettu edes eläkeläisen statusta. Kotimaahan tultuani museokortin arvo kasvoi silmissäni entisestään.

Ikätovereille on monesti vaikea keksiä lahjaa. Näinä aineettomien lahjojen aikana olen voinut ilahduttaa ystäviä museokorttilahjalla. Lahjan valinnasta olen saanut vuolaasti kiitosta.

Museokortilla voi myös kohottaa arkielämää. Yksi lempitauluistani on Albert Edelfeltin Virginie Joensuun Taidemuseossa. Olin viime kesänä vähän aikaa pienen pojan päivähoitajana Joensuussa. Poika rattaissa ja turistimummo oli tuon viikon tuttu näky Joensuun museoissa ja kirjastossa. Päivän aluksi tai päätteeksi kävimme lumoutumassa Virginien kauneuden edessä. Mitähän tapahtuu myöhemmin, jos poika näkee Virginien, tunnistaako hän siinä jotakin tuttua.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela,  Museokortti ja Albert Edelfelt Virginie Joensuun Taidemuseo

On yksinäisyyttä ja yksinäisyyttä

Luultavasti lähes jokainen meistä on kokenut yksinäisyyttä jossain elämänsä vaiheessa. Yksinäisyys on kuitenkin moniulotteinen ilmiö. Ehkä yksinäisyyden monimuotoisuutta voisi valottaa kirjailija Leo Tolstoin kuvauksella onnellisista perheistä romaaninsa Anna Kareninan alkulauseessa: ”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” 

Yksinäisyysajatuksiani viritti tänä syksynä Elisa Tiilikaisen kirja ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” (2019). Tiilikainen pureutuu yksinäisyyteen arjen näkökulmasta, mitä yksinäisyys tarkoittaa ja miten se vaikuttaa tavallisessa arkielämässä. Hän oli väitöskirjatutkimuksessaan haastatellut kymmentä ikäihmistä, miehiä ja naisia, useampaan otteeseen.

Tavallinen harhakäsitys liittyy siihen, että yksinasumisen ja yksinäisyyden välille laitetaan yhtäläisyysmerkki. Yksin asuminen ei todellakaan yksioikoisesti tarkoita yksinäisyyttä eikä parisuhde yksinäisyyden puutetta. Maailman yksinäisimmäksi paikaksi onkin joskus sanottu aviovuodetta! Ilman puhekaveria saatat jäädä, asuit sitten yksin tai puolison kanssa. Yksinäisyys on tunnekokemus. Se on omakohtaista eikä sitä voi mitata esimerkiksi ystävien määrällä.

Toinen tavallinen harhaluulo on se, että yksinäisyyden ajatellaan olevan aina tai yksinomaan kielteinen olotila. Yksinäisyyttä saatetaan jossain tilanteessa kaivata. Se voi tarkoittaa hyvää oloa, mielenrauhaa. Englannin kielessä yksinäisyyttä voidaan ilmaista eri tavoin. Englannin loneliness ja solitude kääntyvät molemmat suomeksi sanalla yksinäisyys, mutta sanaa solitude käytetään yksinäisyydestä myönteisessä merkityksessä. Mistä mahtaa kertoa se, ettei suomen kielessä ole tällaista sanaa?

Tiilikaisen haastattelemissa ihmisissä jotkut ovat kokeneet olleensa yksinäisiä koko elämänsä. Ihminen saattaa kokea syvää erilaisuutta ja erillisyyttä toisista läpi elämänsä. Suurimmalle osalle ihmisistä yksinäisyys on kuitenkin ohimenevää ja liittyy joihinkin elämänvaiheisiin ja siirtymiin. 

Avioero riipaisee elämän perusrakenteita usein kovalla kädellä. Sukulaiset ja perheystävät saattavat valita puolensa eikä kutsuja juhliin tai tapaamisiin enää tule. Puolison kuolema vie viereltä läheisen, jonka kanssa on saatettu elää useita kymmeniä vuosia. On totuttu tekemään asioita yhdessä ja harrastamaan yhdessä. Leskenä on iso muutos lähteä vaikkapa konserttiin ihan yksin. Tiilikainen kuvaa näitä yksinäisyyden tunteita jakamattomina hetkinä. Moni yksinäinen kertoo, että vaikeinta on, kun jotain kokemusta, tunnelmaa tai ajatusta ei voi jakaa kenenkään kanssa. 

Kolmas harhaluulo on, että suomalaiset olisivat kansainvälisesti erityisen yksinäisiä ja että yksinäisyys olisi lisääntynyt viime aikoina. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Harha saattaa syntyä siitä, että yksinäisyydestä puhutaan nyt avoimemmin ja uskalletaan puhua myös omasta yksinäisyyden tunteesta.

Hurjat lehtiotsikot ”Yksinäisyys tappaa” pitävät valitettavasti paikkansa. Yksinäisyyden haittavaikutuksia terveydelle on verrattu runsaaseen tupakointiin. Ja päinvastoin yksinäisyyden väheneminen vähentää masennusta ja lisää hyvinvointia.  

Miten yksinäisyyttä sitten voisi vähentää? Tiilikainen korostaa kirjassaan yksinäisyyden yhteiskunnallista luonnetta ja muun muassa kaupunkisuunnittelun merkitystä. On mahdollista luoda rakenteita ja paikkoja, joissa kohtaamiset mahdollistuvat matalalla kynnyksellä. 

Järjestöt ovat oivallisia yksinäisyyden torjujia. Ne tarjoavat toiminnan paikkoja ja uusia kavereita. Voipa uimahallin vesijumpparyhmässä tai saunan lauteillakin voi tavata kivan tyypin. Ei kaikista toki ystävää tule, mutta jo pieni juttelu voi karkottaa yksinäisyyden tunteen ja tuoda hyvän mielen. Ajatuksen, että elämä on oikeastaan aika mukavaa.     

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Taideteos: Birger Carlstedt. Amos Rexin taidemuseo, Helsinki.