Vanhalla kotiseudulla tulee nykyään käytyä harvoin. Ei ole enää isää eikä äitiä, joita tavata. Ei entistä kotitaloa, ei kesämökkiä. Moni muukin asia on kirkonkylän katukuvassa muuttunut, mutta Engelin suunnittelema komea kirkko seisoo keskellä kylää niin kuin on seissyt jo lähemmäs 200 vuotta.
Yli 60 vuoden takaiset asiat nousevat uskomattoman tarkkoina mieleen siinä kirkon pihalla. Näen sieluni silmin, miltä kirkonkylä näytti 60-luvun alussa, kun ilosta hypellen riensimme kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Koulun pihalla muistan hiihtokilpailun yhteislähdön, jossa epäonnistuin aina. Verenmaku kurkussa ponnistelin viimeisten joukossa maaliin. Tuosta mentiin ensimmäisen luokan käytävään ja tuosta kirjastoon. Nyt lapsia ei näy, eikä kello soita välitunnille. Ikkunat ovat pimeät, ja koulurakennus odottaa puskutraktoreita.
Vanhemmiten katse kääntyy aika ajoin peruutuspeiliin, ja tulee miettineeksi elämänsä kulkua. Miten meni, niin kuin omasta mielestä, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten tapahtui. Kun elämän palapelin palaset ovat pöydällä, kasassa on enimmäkseen vanhoja, nuhraantuneita paloja, mutta seassa on myös muutamia upouusia ja värikkäitä paloja.
Vanhoja mäntyjä ja kuusia humisee yhä koulutiellä, vaikka puita on kaadettu ja tietä levennetty. Tunnistan kuitenkin monta tuttua puuta. Tuon puun alla leikimme kotia, tuossa oli Topi-koiran koppi, ja tuon puun kohdalta lähti polku rantaan, jossa opin uimaan.
Vanhalle ihmiselle paikalla on merkitystä. Omaan kotiin liittyy itsenäisyyden ja hallinnan tunne, ja tuttu ympäristö välittää muistoja. Harva meistä kuitenkaan voi tai edes haluaa elää ja asua samoilla tienoilla elämänsä loppuun asti. Vanhusten hoitokodeissa pyritään kodin tuntua välittämään suunnittelemalla ne ”kodinomaisiksi”. Koti on lopulta kuitenkin muutakin kuin seinät. Koti on maisema, koti on ääniä, tuoksuja ja tunteita. Tuoreen ruisleivän tuoksu vie mieleni kotiin, lapsuuden kotiin. Suurten kuusten humina siirtää minut vuosikymmenten taa pikkutytöksi matkalla kouluun.
Kaikilla on juuret jossain, vaikka niiden merkitys voi vaihdella samallakin ihmisellä elämän eri vaiheissa. Siitä huolimatta itse kukin kaipaa yhteyttä sinne, mistä on tullut. Kun ramppasin lapsuuteni reiteillä, tuntemattomat, rollaattoria työntelevät vastaantulijat katsoivat iloisesti silmiin ja sanoivat ”päevee”. Tuli tunne, että oman kylän tyttöjä tässä ollaan.
Kirjoitus on on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 30.4.2023Kirjoittaja: Arja Jämsén
Valokuva: Arja Jämsén
