Avatut vai suletut ovet

Ikä-ihmisten rajoituksista kirpoava keskustelu on saanut ulottuvuuden myös vanhus -käsitteen uudelleen määrittelyyn. Ikiaikainen vanhuksen määrittely oli 65-vuoden ikä eli virallinen eläkeikä. Se määritteli väestön työmarkkinakansalaisiksi ja sen ulkopuolella oleviksi. Tänä päivänä 65-vuotias ei ole vanha ja eläkkeelle lähdetään joustavasti. Sosiaali- ja terveydenhuollon hoivapalveluissa puhutaan iäkkäistä ja kohderyhmänä ovat yli 75-vuotiaat.  Ministeri Krista Kiuru heitti vielä rajoituksiin liittyviin keskusteluihin 79-vuoden ikärajan.

Näiden rajoitusten myötä ikäihmisten elämän moninaisuus on ollut paljon esillä, mikä on hyvä asia sinänsä. Monesta tuutista on tullut tietoa ja ymmärrystä, että pelkkä ikä on äärimmäisen huono määrittäjä ovien sulkemiselle. Koronarajan asettamista 70-vuoden ikään on perusteltu vain ja ainoastaan terveydellisillä syillä. Samalla tästä rajasta on tullut merkittävä yhteiskunnallinen ja vanhuspoliittinen asia.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan (HS 3.5.2020) koronaviruskriisin olevan eri sukupolville erilainen. Hänen mukaansa moni seiskakymppinen kokee muuttuneensa koronan aikana vapaasta subjektista käskettäväksi objektiksi.  Nämä ovat todellisia tunteita ja rajoitukset iskevät suoraan itsemääräämisoikeuden keskiöön. Tässä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. 

Itsemääräämisoikeus näyttäytyy kaikissa arjen askareissa kuten kaupassa käynnissä. Iäkäs tätini kertoi tuohtuneena, miten naapuri ei osannut ostaa jauhelihaa. Ostoskassissa oli täysin väärän rasvaprosentin lihaa! Kun tapasin hänet monien karanteeniviikkojen jälkeen, hänen suurin ilonaiheensa oli, kun poika vei hänet kauppaan ja hän pääsi itse valitsemaan tavaroita. Hän pääsi käyttämään itsemääräämisoikeuttaan.

Tästä kokemuksesta oppineena yritän olla mahdollisimman tarkkana, kun toimin ystäväni ruokakuskina. Meille jokaiselle muodostuu omat ostos- ja ruokatottumukset. Ikä-ihmiselle, joka on aina tottunut huolehtimaan perheen ruokataloudesta, ostoskassin sisältö ei ole samantekevää. Ystäväni käyttää itsemääräämisoikeuttaan ja kauppalistoissa on tarkat merkit ja ohjeet, mitä tuodaan. Alussa kaupassa meni paljon aikaa juuri sopivien tuotteiden löytämiseen. Muutaman viikon kuluttua toimin kuin kala vedessä.

Pohdin omaa suhdettani itsemääräämisoikeuteen. Pidän ruuanlaitosta ja olen joissakin tuotteissa tarkka, mitä syön ja ostan. Jos minun kauppalistassani lukisi luonnon jugurttia ja lapseni toisi hedelmäpommin, niin kokisin kyllä, miksi toivettani ei kuultu. Mahdollisuus tehdä valintoja oman elämän tai juustomerkin suhteen on oleellinen osa elämän mielekkyyttä.

Suuret ikäluokat (70-79- vuotiaat) ovat tottuneet, että mikään ei tule helpolla. Saavutettu hyvinvointi on vaatinut ponnisteluja ja sitkeyttä. Palkinnot eivät ole tulleet ”mulle kaikki nyt ja heti  ” periaatteella. Saavutukset ovat vaatineet vahvaa tahtoa ja motivaatiota. Eläkkeellä on aikaa, ja useimmille myös taloudellisesti mahdollista luoda elämästään omannäköistään ja omaehtoistaan. On ymmärrettävää, että rajoitteisiin ja suosituksiin on vaikea sopeutua.

Tämä ikäluokka tarvitsee avatut ovet ja väljän häkin. Tunnistan myös omissa ystävissäni vaikeuden sopeutua olemaan avun saajana ja ottamaan palvelua vastaan luontevasti. Olen yrittänyt vakuuttaa ystävääni, että kauppareissut antavat merkitystä oman elämään, eivätkä ole rasitteeksi.

Kun asia on riittävän vaikea, ei ole olemassa yhtä ja ainoaa vastausta. Toisaalta hyväkuntoisten ihmisten rajoittaminen ei tunnu mielekkäältä. Ajattelen, että mitä kaikkea muuta toimintakyvystä ja itsellisyydestä menetetään, jos tämä jatkuu kauan. Toisaalta tunnistan myös oman vastuuni. En halua olla se, joka tietämättäni saatan altistaa ikäihmisen hänet kotonaan tai palvelutasossa tähän salakavalaan tautiin. Näkökulmia suljetuista vai avatuista ovista on helppo esittää, mutta ovien avaamiseen tarvitaan avaimia.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

 

Avautuvia ovia ja leveitä hymyjä

Eilen ihmettelin kävelykadulla kiemurtelevaa pitkää jonoa. Karkkikauppa oli avattu! Sisään otettiin hillitysti muutama asiakas kerrallaan, ja jono piti turvavälit kunnossa. Kaupasta tuli onnellisen näköistä väkeä karkkiämpäreiden kanssa.   

Tänä aamuna kohtasin toisen ihanan näyn. Heti seitsemän jälkeen pieni tyttö polkee vimmattua vauhtia pyörällä vastaan, reppu selässä ja suu leveässä hymyssä. Kun jonkin ajan kuluttua palaan samaa reittiä, tyttö istuu koulun pihalla keinussa ja odottelee kavereiden saapumista. Kello ei ole vieläkään kahdeksaa. 

Olisi kiva tietää, miten muistelemme tätä aikaa sitten joskus aikojen päästä. Lapset muistavat varmasti koulujen sulkemisen, vanhemmat etätyön ilot ja ongelmat, hoitoalan työntekijät uudet ohjeistukset ja työn riskit. Osalle kevät on tuonut konkreettisen huolen työpaikan ja toimeentulon menettämisestä. Yhteydenpitorajoitukset ovat tuottaneet huolta ja surua vanhuksille, jotka ikävöivät läheisiään.   

Korona-aika on läpivalaissut suomalaista yhteiskuntaa, hyvässä ja pahassa. Uudenlaista yhteisöllisyyttä ja toisten ihmisten auttamista on löytynyt yllättävän paljon. Samalla korona on kirkkaasti tuonut esille ihmisten, varsinkin vanhusten yksinäisyyden, digi-taitojen puutteen ja elämän kaikkinaisen haavoittuvuuden.  

Yhteiskunnan sulkeutuminen on tuntunut oudolta ja rassannut kaikkia. Kiinni ovat kahvilat, ravintolat, teatterit, elokuvat, museot. Ei tule kesäfestareita eikä ainakaan ulkomaan lomamatkoja. Ihminen on kuitenkin melko sopeutuvainen. Omassa eläkeläisen elämässä perusarki on soljunut melko ennallaan, ja koronarajoitukset ovat tuottaneet vain ajoittaista ahdistusta ja tuskaantumista. Itse asiassa on ollut hyvä saada muistutus siitä, ettei elämää voi hallita, ei aina mene niin kuin haaveillaan. Ja toisaalta on ollut terveellistä etsiä mielihyvän ja hyvinvoinnin lähteitä pikkuisen eri suunnasta kuin aikaisemmin. Itselleni se uusvanha suunta on ollut luonto. Kevään tuloa on voinut seurata ihan toisella intensiteetillä kuin aikaisemmin.    

Ovia aletaan nyt availla ja suuntautua elämään, jota on alettu kutsua uudeksi normaaliksi. Kukaan meistä ei vielä tiedä, millainen uusi, mahdollisesti kahden metrin yhteiskunta on. Mietin, mitä vanhasta normaalista eniten kaipaan. Eniten huomaan kaipaavani yhteisiä kokemuksia ja niiden jakamista. Kirjoja voit lukea, joo. Elokuvia, konsertteja, balettia, vaikka mitä, voit katsoa verkosta ja kotisohvalta, joo. Mutta virinneistä ajatuksista ja kysymyksistä haluaa keskustella jonkun toisen kanssa. Onneksi on sosiaalinen media. Siellä keskustellaan, kommentoidaan, jaetaan vinkkejä, ideoidaan ja sovitaan turvallisia kirjan vaihtosydeemejä. 

Suurella jännityksellä odotan, millaiset ovat Sodankylän elokuvajuhlat tänä vuonna. Ne ovat olleet minulle jo vuosikausia elämää suurempi tapahtuma, vuoden kulttuurinen ja sosiaalinen huipentuma ja samalla kesän aloitus. Nyt paikalle ei pääse, mutta luvataan, että festivaali muuttaa muotoaan ja tuo sen suoraan osallistujiensa olohuoneisiin. Wau, jään jännityksellä odottamaan. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eletään tämä kevät näin

Olin ajatellut, etten tällä palstalla kirjoita koronasta jutun juttua. Mutta eihän sitä voi välttää, korona kun on kanssamme, halusimme tai emme.

Jos on elänyt eläkeläisen tasaista perusarkea, ei elämä korona-aikaankaan ole suuresti muuttunut. Käydään lenkillä, luetaan kirjoja ja keitellään perunoita. Varsinkin työn ja toimeentulon osalta osaan olla kiitollinen. Eläke napsahtaa ainakin toistaiseksi entiseen tapaan joka kuukausi tilille, ei ole pelkoa lomautuksesta eikä irtisanomisesta eikä tarvitse miettiä etätöiden ja lasten koulunkäynnin yhteensovittamista.

Ystävien kanssa olemme yhteyksissä digi-keinoilla. WhatsAppi soittaa, ja voihan pieniä kaverilenkkejä kävellä turvavälillä kotikonnuillakin. Ihan huippua oli järjestää oman kirjakerhon kokoontuminen teams-etätyökalulla. Kirjavinkkejä ja lukukokemuksia vaihdettiin ja oltiin henkisesti lähekkäin. Erilaisin turvajärjestelyin on myös kierrätetty kirjoja. Järjestöjen kokoukset ovat hoituneet etäyhteyksillä. Olen löytänyt myös monenlaiset maksuttomat webinaarit. Napakoissa tunnin koulutuksissa on käsitelty muun muassa kriisiviestintää, tiedotteen laatimista ja digi-työkaluja. Tuntuu hyrisyttävän mukavalta, kun kalenterissa on merkintöjä, ”muista webinaari”!

Yhteyksiä ystäviin ja tuttuihin pidetään myös sosiaalisen median kautta. Sen merkitystä ei kannata yhtään väheksyä. Ystävien postaukset omasta etäarjestaan ovat ilahduttavia, huvittavia ja lohdullisia. Samassa veneessä ollaan, näillä mennään. Ei inistä, ei valiteta, vaan eletään tämä läpi. Ei poikkeustila voi iän kaiken kestää.

Korona-aamujen ulkoiluista on tullut minulle jokapäiväinen tapa. Kävelen lähitienoon luonnossa tai menen autolla ulkoilemaan jonnekin kauemmaksi. Joskus on mukana kahvia ja pullaa. Aurinko paistaa yleensä aina aamuisin, ja linnut laulavat takuuvarmasti. Harvoin olen aikaisemmin päässyt seuraamaan luonnon heräämistä kevääseen näin läheltä ja tiiviisti. Korona-ajan tuomaa hyvää omassa elämässäni on myös se, että niukka elämäntapani on nyt entistä niukempi ja harkitumpi. Keittiötumpelo on jopa oppinut pyöräyttämään viikottain herkulliset sämpylät!

Toki läheisten ja ystävien tapaamista on ikävä. Huhtikuussa jäivät väliin yhden ystävän 70-vuotisjuhlat, yhdet 103-vuotisjuhlat, ja kevään ja kesän matkasuunnitelmat jäivät suunnitelman tasolle. Teatteriliput peruttiin, samoin kaikki kesän festarit. Odotettu kissanhoitoviikkokin peruuntui, koska emäntä ei päässytkään matkalle.

Eräs ystäväni sanoi, että on ihan hirveä halipula, ja sitten kun tavataan, niin halataan ainakin puoli tuntia. 103-vuotias läheinen asuu miehensä kanssa omassa kodissa ja sanoo kaipaavansa eniten kyläilijöitä. Hän kertoo puhelimessa, että ennen kävi monta ihmistä joka päivä, nyt ei käy ketään, ruokakassi vain oven taakse tyrkätään. Luovuus kuitenkin sykkii korona-ajasta huolimatta. Maalausteline on pystyssä ja tauluja syntyy. Paikallislehdessä julkaistiin 103-vuotiaan koronaruno.

Kaikesta huolimatta melkeinpä laitan pääni pantiksi, että tästä kaikesta koituu lopulta jotain hyvää. Tilanne oli niin jysäyttävän pysäyttävä, että sen luulisi herättäneen jollain tavalla lähes jokaisen. Ehkä tämän jälkeen ymmärrämme enemmän, osaamme enemmän – mitä, sitä en osaa vielä sanoa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén, Kuhasalo, Joensuu

Omakotitalon vintillä koko eletty elämä

Suomalaiseen asuntopolitiikkaan on kuulunut valtiovallan monenlaista ohjausta, jossa on määritelty huoneistojen kokoa, tiloja ja toimivuutta. Kun tästä käytännöstä on luovuttu, tilalle on tullut rakentajan kustannustehokkuuden maksimointi minimoimalla huoneiden pinta-alat ja säilytystilat. Makuuhuonekin voi olla kuin lintukoppi.

Asukkaasta on tullut säilytystilojen olemattomuuden vuoksi vuodenajan rihkamakiertolainen. Tavaraa ja vaatteita joudutaan hankkimaan kunkin vuodenajan käyttötarpeeseen, sillä säilyttäminen seuraavaan käyttökauteen ei onnistu.Kestokäyttöä suosivista ikä-ihmisistäkin leivotaan näin kertakäyttökuluttajia.

Yksinasuvia ja parisuhteessa asuvia ikäihmisiä, jotka pohtivat asunnon vaihtamista pienempään, on paljon. Olemme ikäpolvi, jolle tarve omistusasumiseen ja omaan taloon on tullut edellisen sukupolven perintönä. Arvostamme väljää asumunista ja eläkkeellä ollessakin omakotitalo on tarjonnut tekemistä molemmille puolisoille niin sisällä kuin ulkona.

Omakotitalon vintteihin ja varastoihin on voinut säilöä myös elettyä elämää useamman sukupolven ajalta. Sieltä löytyy käytettyjä vaatteita, urheiluvälineitä, huonekaluja, omia henkilökohtaisia aarteita, lasten koulukirjoja ja leluja. Siellä on koko elämä.

Omassa lapsuudenkodissani maaseudulla oli laitettu talteen kaikki mahdollinen. Muistan ystävien kateuden, kun otin käyttöön vanhoja tieni-iän vaatteita, jotka olivat tulleet uudelleen muotiin. Kerrostaloasujilla ei ollut mitään mahdollisuutta säilyttää mitään.

Nykyinen rakentajaohjattu asuntojen suunnittelukäytäntö iski konkreettisesti vasten kasvojani, kun ystäväni pitkän pohdinnan jälkeen päätti muuttaa omakotitalosta kerrostaloon. Tuleva koti täytti asumisen suhteen hänen toiveensa, mutta se ei huomioinut, että ihmisellä on elettyä elämää, josta palasia hän haluaisi kovasti viedä tulevaan kotiinsa.

Olemme paljon keskustelleet ystävieni kanssa tämän ajan" käytä ja heitä, mutta älä vaan säilö kulttuurista." Olemme huvittuneina myös jutelleet vanhemmistamme, jotka säilöivät jugurttipurkkeja ja kaikkea muutakin pelättyä tulevaa pula-aikaa varten. Se oli omaa aikaansa. Itse koen säilöväni tavaroita, joilla on oikeasti käyttöarvoa myöhemminkin.  Nykyinen kertakäyttöasumisen  ajattelu, - suunnittelu ja - ratkaisut pakottavat ihmiset kuluttamaan, koska tavaroita ei voi varastoida.

Ystäväni aloitti pitkällisen valmistautumisen suureen elämänmuutokseensa. Heidän kodissaan oli kauniita ja käyttökelpoisia huonekaluja, joissa näkyivät ajan patina ja eletyt vuodet. Kaikkea oli vaan liikaa sijoitettavaksi kerrostaloasuntoon. Lapsilla oli sama tilanne, heillä olivat valmiit kodit ja vähän säilytystilaa. Vanhat lapsuudenajan huonekalut herättivät nostalgiaa, mutta eivät sopineet kenenkään  hillityn harmaaseen sisustukseen. Miniä suostui ottamaan kattolampun, jonka arveli olevan tulossa uudestaan muotiin.

Monen kodin olohuoneen sisustukseen on kuulunut kirjahylly sohvan ja nojatuolien kaverina. Kierrätyskeskuskaan ei huolinut kirjahyllyä eikä sohvia. Ystäväni tuumi, että mitähän hänen äitinsä olisi ajatellut tämän kohdatessaan, kun heiltä perityt kalusteet menivät kaatopaikan kitaan. Myöskään antikvariaatit eivät ota kirjoja vastaan. Maailmassa tuntuu olevan kaikilla kaikkea.

Suurin huoli olivat kuitenkin uuden kodin varastotilat. Niitä oli häkkikomero ja muutama pieni vaatekaappi huoneen nurkassa. Nykyinen asuntojen suunnittelu ei vastaa asumisen ja elämisen, eikä varsinkaan eletyn elämän tuomiin tarpeisiin. Tavaroiden säilyttäminen ei suinkaan tarkoita, ettet osaa luopua tavarasta. Monia käyttökelpoisten tavaroiden, kuten lelujen uusiokäyttö on järkevää. Tallennetut koulumuistot voivat olla tärkeitä välineitä oman elämän ymmärtämiseksi.

Monet ikä-ihmiset ovat ruuhkavuosinaan säilyttäneet omasta elämästään materiaalia, jota ajattelevat hyödyntää eläkeaikoina vaikkapa kirjoittamisen muodossa.  Kun entinen elämä pitää sulloa muutaman hyllyn karsinaan, niin siinä joutuu tekemään valintoja mikä eletystä elämästä on säilyttämisen arvoista ja mikä ei. Ystäväni saatiin kuin saatiinkin muutettua uuteen kotiin ja entistä elämää sullottiin häkkikomeron hyllyihin. Hyvänä asiana hän totesi, että lapsilla on nyt entistä vähemmän raivattavaa hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjoittaja:  Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela