Soutu unelman toteuttajana

Olin 1970-luvulla kesätöissä Sulkavalla ja ystäväni sai minut houkuteltua kilpasoutuun. Sousimme yhdessä kolme kertaa, mutta sitten elämän ruuhkavuodet veivät eri teille. Ystäväni on ollut uskollinen soutaja; 39 mitalia ja läjä arvonimiä.

Olemme myös ikätovereita ja täytämme tänä vuonna pyöreitä vuosia. Ystäväni ehdotti, että juhlavuoden ja hänen 40:n soutukertansa kunniaksi voisimme soutaa yhdessä retkisoudun. Unelmana oli päättää soutu-ura niin, että ympyrä sulkeutuu arvokkaasti. Kun olen enemmän innokas kuin älykäs, ilmoittauduin empimättä mukaan, huolimatta että ikä, kunto ja ulkoinen status eivät ole 1970-luvun tasolla.  Päätös oli tehty ja siitä pidettiin kiinni.  

Peränpitäjäksi saimme ystäväni siskon, kokeneen soutajan ja viisaan ihmisen. Eläkeläisten tapaan elämme uusia ruuhkavuosia. Soutuviikonlopulle oli varattuna monenlaista ohjelmaa; sukujuhlia, lastenlasten hoitoa ja mökkikiireitä. Siispä päätimme, että suoritamme tuon kahden päivän retkisoudun yhdessä päivässä, teemalla ei kiirettä ja nautiskellen!

Saimme ystäväni siskon perheen omistaman kauniin ja kevyen veneen, joka oli kuin lupaus unelman toteuttamiseen. Matka alkoi kauniissa säässä, kaikki oli kohdallaan. Soutelun lomassa maiseminen innoittamina puhuttiin suomalaisesta mökkikulttuurista ja sen muuttumisesta ja avohakkuista. Totta kai matkan aikana jaettiin myös vaivat, kolotukset, ikääntyminen, lasten ja heidän perheensä kuulumiset ja maailman meno tietysti.

Ruokapaikalla tankattiin, kun muut asettuivat leirielämään, meidän nokka osoitti kohti Sulkavan kirkonkylää. Kesäpäivä muuttui hetkessä. Taivas musteni, ja Saimaan aallot löivät vaahtopäinä rantaan. Onneksi ikä antaa jotakin suojaa yltiöpäistä hulluutta vastaan. Perähenkilö käänsi oitis suunnan kohti saaren suojaan, jossa ihmettelimme luonnon voimia. Seuraamme ilmestyi tyhjästä kaksi koiraa, joille löytyi kyllä myöhemmin emäntäkin.

Ilta koitti ja poiju ilmoitti, että matkaa jäljellä 30 kilometriä. Myräkän jälkeen kaikki oli kuin kuvakirjasta, Lepistön selällä vieno myötätuuli, lämpö ja ilta-aurinko hellivät. Kunnes kirkonkylän suunnalta tuleva musta pilvi sekoitti suunnitelmat. Vesisateessa mitattiin kunto ja kestävyys. Menetelmänä jaksaa oli huumori. On myönnettävä, että loppumatkasta mielikuva huurteisesta oluesta saunan jälkeen ei enää toiminut.  Viimeisillä kilometreillä ei juuri juttu lentänyt. Lopussa kiitos seisoi, kun Alinanniemessä olivat huoltojoukot vastassa uupunutta mutta onnellista kolmikkoa. Oli voittajaolo. Sauna pehmitti viimeisetkin matkan vaivat.

Mitä jäi käteen? Tyytyväisyys, että sai olla mukana toteuttamassa yhteistä unelmaa.  Itsensä ylittämisen kokemus oli, kuin laittaisi rahaa pankkiin. Näissä karkeloissa mitataan myös ystävyyttä. Turhien tuttavien kanssa ei lähdettäsi päiväristeilylle Partalansaaren ympäri.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Nuoruuden soutupari, matkamme määrä Partalansaari ja senioreiden vene numerolla 100 

Kirjoitus on julkaistu Sulkava-lehdessä 20.7.2022

 

 

Eläkeläisen ruuhkavuodet

 

Ikätovereiden tapaamiset ovat usein elämänmakuisia. Jaetaan oman elämän, lasten perheiden ja iäkkäiden vanhempien sattumuksia, iloja ja suruja. Seuraavan tapaamisen ajankohdan sopiminen voi olla joskus hankalaa. Jonkun pitää hakea lapsenlapsi päiväkodista vanhemman hankalien työaikojen takia. Toisen pitää huolehtia muistisairaan äidin asioista, kolmannen mennä vapaaehtoiseksi lukumummoksi kirjastoon.

Nauretaan ja välillä itketäänkin elämän uusia ruuhkavuosia. Luottamukseen perustuvassa seurassa puhutaan myös uupumuksesta ja riittämättömyydestä ja välillä ihmetellään nykyperheiden elämänmenoa.

Omat ruuhkavuoteni täyttyvät lasten rinnalla kulkemisesta, lastenlasten hoidosta ja ystävän auttamisesta. Elämä oli ruuhkaista jo työaikana, eikä eläkkeelle siirtyminen suinkaan helpottanut elämää. Tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä.

Isovanhemmuus on jälkiruoka, jota nautitaan parempikuntoisina ja pitempään kuin ennen. Se on myös toivottu elämänvaihe. Toisaalta moni osallistuu myös vanhempiensa arkeen. On palveluseteliä, monimutkaisia digitaalisia palveluita ja pankkiasioita, joihin kaivataan apua. Moni toimii vanhemman tai puolison omaishoitajana. Epävirallisten omaishoitajien määrää ei mahda kukaan tietää. Tavallista on myös etäomaishoitajuus, jolloin tytär, poika tai muu omainen huolehtii ikäihmisestään usein satojen kilometrien päästä.  

Suomessakin keskustellaan aika ajoin siitä, pitäisikö aikuiset lapset velvoittaa huolehtimaan omista vanhemmistaan, esimerkiksi maksamaan vanhemman hoitopaikka, jos vanhemman oma eläke ei siihen riitä. Elatusvelvollisuus ei meillä kuitenkaan ulotu vanhempiin kuten monissa Euroopan maissa. Suomessa vanhemmat ovat velvollisia pitämään huolta alaikäisistä lapsistaan ja avioliitossa puolisosta.

Yksityisen ihmisen antaman hoivan tarve tulee kasvamaan, kun palveluja siirretään entistä enemmän kansalaisille. Samaan aikaan lasten osuus väestöstä pienentyy, ja ikääntyvien osuus kasvaa. Lähipiiriin lukeutuu aikaisempaa vähemmän sukulaisia ja enemmän henkilöitä, jotka ovat läheisiä, mutteivat sukua.  Ystäviltä saadun avun määrä kasvaa.

Entistä useampi asuu Suomessa yksin. Eliniän pidetessä eläkkeellä ollaan pidempään, ja apua ja hoivaa tarvitsevia ihmisiä on lähellä useammassa polvessa.

Samalla kun eletään ruuhkavuosia muita auttaen, moni eläkeläinen pohtii myös omaa tulevaisuutta. Osa suhtautuu tulevaisuuteensa luottavaisesti, osan mielessä pyörivät pelonsekaiset ajatukset. Miten ja kenen varaan rakennan omat tulevat vuoteni?

Ystäväni ovat yhtä mieltä, etteivät he halua rakentaa omaa vanhuuttaan lastensa varaan. Omannäköisen vanhuuden rakentaminen omien tarpeiden ympärille tuntuu oikealta. Moni meistä saattaa kuitenkin sisimmässään toivoa, että kyllä ne läheiset meistä joka tapauksessa huolehtivat.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Sinikka Hurskaisen maalaus (kuva Tuija Nummela)

Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 16.5.2022