”Vitsi, miten upeat farkut”, ihaili nuori ystävä 70-luvun
leveälahkeisia farkkujani. ”Miten jännää ja hauskaa teillä on ollutkaan”, sanoi
toinen nuori, kun kerroin opiskelijaelämästä, diskoista ja interrail-reissuista
aikana, jolloin ei ollut yhteistä euroa eikä kotiin whatsappailtu. Rauhanmarssit
ja mielenosoitukset olivat normiarkea. Ja juna hiljaista miestä kuljetti,
kotiseudulta poispäin.
60- ja 70-lukujen nuoriso oli yhteiskunnallisesti aktiivista
porukkaa. Useimmat meistä olivat sukunsa ensimmäisiä yliopistossa. Meillä oli
unelma paremmasta maailmasta, rauhasta, ystävyydestä ja solidaarisuudesta.
Toimimme järjestöissä, myöhemmin osallistuimme suomalaisen hyvinvointivaltion
rakentamiseen, kuka miltäkin osin.
Miten kävi, muuttuiko maailma paremmaksi? Kyllä, ainakin hyvinvointivaltion näkökulmasta
saavutuksia olivat muun muassa kansanterveyslaki, laki lasten päivähoidosta ja
monet sosiaaliturvan kohennukset. Kolikolla on myös kääntöpuoli. Eräs aina
realistinen ystäväni jaksaa muistuttaa, että onneksi kaikki unelmamme eivät
toteutuneet!
Olemme nyt eläkeiässä. Onko aktiivisuutta vielä tallella? Vai
onko ikääntyminen paitsi lyhentänyt askelta samalla myös tasoittanut ajattelua
ja asenteita? Oliko Britannian entinen pääministeri Churchill oikeassa? Hänen
väitetään sanoneen, ettei ihmisellä ole sydäntä, jollei hän ole nuorena
radikaali – eikä hänellä ole aivoja, jollei hän ole vanhana konservatiivi.
Ei, minusta Churchill ei tässä asiassa ollut oikeassa,
vaikkei minun eikä monien kaltaisteni elämä hirveän radikaalisti edennyt: opiskelimme
tutkinnot, menimme töihin, perustimme perheen ja reilun 40 vuoden päästä jäimme
eläkkeelle.
Silti! Väitän ja toivon, että monelle meistä jäi nuoruuden
idealismista ikuinen palo kohti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja
tasa-arvoa. Maailma on enemmän kuin oma napa.
Jännityksellä odotan, muuttuuko mikään, kun marssimme eläkkeelle.
Olemmeko erilaisia aktivistieläkeläisiä ja harmaita panttereita? Ja jos, niin
mikä silloin muuttuu?
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kirjoittaja: Arja Jämsén