Ikäihminen, tule porukkaan, älä jää yksin

Ikäihmisen päivät saattavat olla pitkiä ja viikot kolista tyhjyyttään. Olohuoneen seinille yksinpuhelusta ei kummoista keskustelua synny. 

Aamupäivisin näkee ikäihmisiä istuskelevan ostoskeskuksen aulassa. Osa istuu itsekseen ja katselee ohikulkevaa väkeä, osa juttelee keskenään. Illansuussa samassa tilassa parveilee nuorisoa. Kaikilla on sama tarve, halu kohdata lajitovereita ja ihmetellä maailman menoa. Ostoskeskusten aulat ovat nykypäivän kyläkaupan rappusia, joilla on kiva ”taratella”, niin kuin karjalainen ystäväni kuvailee.

Mutta tiesitkö, että yksinäisyyttä ja päivien tyhjyyttä torjumaan on olemassa ihan erityisiä kohtaamispaikkoja? Järjestötietopalvelu Jellin luettelossa on neljäkymmentäneljä (44) kohtaamispaikkaa yksin Joensuussa. Todellisuudessa paikkoja on varmaan vieläkin enemmän. 

Kohtaamispaikat ovat avoimia ja niitä kuvataan matalan kynnyksen paikoiksi. Sillä tarkoitetaan, että paikkaan on helppo tulla. Ei tarvitse ilmoittautua, ei kertoa nimeään, jollei halua, ei ole pääsymaksua eikä ostopakkoa. Pieneen hintaan tai vapaaehtoisella maksulla monessa kohtaamispaikassa on tarjolla kahvia, puuroa tai soppaa. 

Kohtaamispaikkoja on muun muassa seniori- ja seurakuntataloissa, vanhusten palvelukeskuksissa, kerrostalojen kerhohuoneissa, nuoriso-, lähiö- ja kylätaloissa. Niitä ylläpitävät järjestöt ja kunnat.

Osa paikoista on kaikille avoimia, osa kohdistaa toimintaansa erityisesti jollekin ryhmälle, esimerkiksi ikäihmisille, nuorille tai lapsiperheille. 

Olen itse löytänyt muutaman korttelin etäisyydeltä ainakin kolme avointa kohtaamispaikkaa, Joensuun Kansalaistalon, Yhteisötalo Sataman ja Torikievarin.  Paikoille on tyypillistä, että olemiselle ja tekemiselle on kevyet raamit. 

Kävijöiden näkemyksiä, toiveita ja ideoita kuullaan. Kävijä saattaa nauttia siitä, että voi olla mukana olematta aktiivinen osallistuja. Voi istua sohvassa ja lukea päivän lehteä. Toisin kuin hiljaisessa kodissa ympärillä on kuitenkin ihmisiä ja elämää. Tai sitten voi häärätä porukassa tai vetää vaikka jumppatuokion.   

Kohtaamispaikat tarjoavat seuraa ja virkistystä karaokesta tietokilpailuihin. Toinen ulottuvuus on matalan kynnyksen neuvonta, ohjaus ja apu. Kohtaamispalkasta voi löytyä vertaistukea tai ammattilaisen ohjausta eteenpäin, oli sitten kyse harrastus- ja kulttuuritilaisuuksista vinkkaus, apu tietoyhteiskunnan digiongelmiin tai palveluviidakossa selviytymiseen.

Huolta herättää se, etteivät monet ikäihmiset tiedä kohtaamispaikoista. Osa arkailee mukaan lähtemistä ja tarvitsisi kaverin käsikynkkää. Osa ei tunne löytävänsä omannäköistään paikkaa. Tässä voisi olla tilausta tiedottamiseen ja kohtaamispaikkojen yhteistyöhön.  

Kohtaamispaikat ovat parasta hyvinvoinnin edistämistä ja varhaista tukea. Ne vahvistavat osallisuutta ja sosiaalista tasa-arvoa. On tärkeää, että kohtaamispaikat ovat avoimia erilaisille ja eri-ikäisille ihmisille.  Merkitykselliset kohtaamiset ovat arjen luksusta. 

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 31.1.2020. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Yhteisötalo Satama Joensuussa 

Eläkeläisenä jo kaksi vuodenkiertoa

Näin se aika kulkee. Kun joku kysyy, kauanko olen ollut eläkkeellä, pitää oikein miettiä yksi vai kaksi. Siirtyminen työstä eläkkeelle tapahtui pehmeästi. Eläkeläisstatuksen rinnalla sain sanoa olevani yrittäjä. Huomasin sanovani, että olen eläkkeellä, mutta teen vielä töitä.

Vaikka olin valmistautunut ja valmis jättämään työelämän, niin tarvitsin vielä napanuoran työhön. Olin jo työssä ollessani hankkinut työnohjaajan koulutuksen. Koulutus tuki omaa työtäni ja työn ohella sain mahdollisuuden käyttää osaamista. Haaveissa olikin, ”sitku” olen eläkkeellä. Haave toteutui, ja yrittäjyys tuntui luontevalta jatkolta työuralle.

Pitkä työura toi mukanaan hyvät yhteistyöverkostot. Niinpä tuoreella yrittäjällä oli jo asiakaskunta valmiina. Ilman suurempaa markkinointia alkoi uusi ura. Työelämästä saadut valmiudet tulivat nyt uuteen käyttöön.

Oli aivan erilaista lähteä vetämään työnohjausta kotoa käsin, rauhassa ja hyvin valmistautuneena kuin suoraan töistä pää täynnä muuta maailmaa. Kun laitoin materiaalikassin viereeni auton etupenkille, tunsin suurta tyydytystä. Minun ammattitaidolleni on vielä käyttöä ja osaamistani arvostetaan.

Nyt onkin seuraava pysähtymisen ja pohdinnan paikka, miten kauan jatkan ja jaksan. Tosiasia on, että poistuessasi työelämästä, poistut myös ajankohtaisen tiedon äärestä. Muistan tunteneeni joskus myötähäpeää, kun jo työelämästä poistunut kollega kertoi esimerkkejä ”vuodelta keppi ja keihäs”. Tuolloin ajattelin, että itse aion osata poistua näyttämöltä sopivaan aikaan.

Työtä, josta tykkäsin kuin hullu puutosta, en sinänsä kaipaa. Työstä jäi tunne, että kaikki on saatu ja kaikki annettu. Tiesin, että hallitsin ja osasin työni. En kuitenkaan ollut enää valmis uudistumaan jatkuvasti ja luomaan nahkani aina uudestaan varsinkaan tietotekniikan osalta.

Työkavereita, heidän intoaan ja innostumistaan kaipaan. Huomasin kuitenkin, että itselle merkitykselliset ihmiset eivät ole mihinkään kadonneet. Suhde entisiin työkavereihin on kuitenkin muuttunut. Suhteista on tullut henkilökohtaisia, ne eivät ole enää työyhteisöllisiä. Porukkatapaamisia kuitenkin vältän. Niissä toistuu aina sama kaava. Iloisen jälleen näkemisen jälkeen pidetään kuulumiskierros ja eläkeläiseltä kysytään kohteliaasti, mitä kuuluu. Kun kuulumiset on vaihdettu, niin hetimiten keskustelu kääntyykin sitten työasioihin. Jutut ovat kiinnostavia, mutta kaukaisia.

Työn ja eläkkeen välimaasto on ollut itselleni tärkeä vaihe jäsentää omaa olemassaoloani. Yrittäjyyden lisäksi olen osallistunut myös yhteiskunnalliseen vaikuttamistoimintaan. Intoa ja tarmoa on riittänyt paneutua maakunnallisen päätöksenteon mielenkiintoiseen maailmaan. Se on lisännyt ymmärrystä, miten erilaisia intressejä sovitetaan yhteen ja sitoudutaan tehtyihin päätöksiin.

Kahden kierron eläkeläiselämän jälkeen suunta alkaa muuttua ”muista minuun”. Omaan hyvinvointiin ja oman itseni kehittämiseen liittyvät asiat tulevat entistä tärkeämmiksi. Josko nyt olisi aika, jolloin omat tarpeet olisivat keskiössä. Ellei pidä itsestään huolta, niin huono on jakaa hyvää muillekaan.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela (Sinikka Hurskaisen taulu)

Muistin tähden, elämänmakuisia tarinoita muistista

Alzheimer-diagnoosin saanut 65-vuotias nainen kertoi: ”Ensimmäiset kolme päivää itkin. Sitten päätin, että kyllä elämä sentään jatkuu!" Tämä on yksi tarina Muistin tähden -hankkeen Muistiradiossa.

Tarina on avoin ja rohkea. Omasta tai läheisen muistisairaudesta on pitkään ollut tapana vaieta. Tai sitten nimien ja tapaamisten unohtelusta yritetään vääntää vitsiä, dementia iski, heh, heh.

Muistista ja muistin ongelmista tarvitaan rehellistä ja ihmisläheistä puhetta. On totta, että sairastumiseen liittyy paljon pelkoa, surua ja tuskaa. Samalla on kuitenkin hyvä huomata, että elämä voi diagnoosista huolimatta jatkua pitkään hyvänä. Tieto siitä, että sairastunut läheisineen saa tukea, helpottaa, tuo lohtua ja toivoa. Kyllä tästä voi selviytyä.

Muistisairauksista tarvitsevat lisää tietoa ja ymmärrystä muutkin kuin sairastuneet. Sosiaali- ja terveydenhuollossakin muistisairauden varhainen toteaminen tai kuntoutus voivat ontua ja viivästyä. Tavallinen kansalainen voi kaupungilla, parkkipaikalla, kaupassa ja kahvilassa törmätä hämmentävään tilanteeseen, jossa jää miettimään, onko kyseessä muistisairaus vai mikä. Ja ennen kaikkea, miten minun pitäisi nyt osata toimia. Asiakaspalvelijat ja muun muassa poliisi, vartiointiliikkeiden työntekijät tai vaikkapa papit kohtaavat ihmisiä ”muistin merkeissä” lähes päivittäin. Muistiosaaminen tulisikin ymmärtää tämän päivän kansalaistaitona.

Muistiradion tarinoiden moniääninen puhe on ansiokasta. Lähes 70 haastattelussa ääneen pääsevät sairastuneiden ja läheisten lisäksi monet muistin ja muistamisen tutkijat ja asiantuntijat, muiden muassa juristi, psykologi, neurologi, surututkija ja ravitsemusterapeutti. Muistista ja muistamisesta puhutaan monelta kantilta. Kiinnostavaa on, miten muun muassa teatterin ammattilaiset kertovat pitävänsä muististaan huolta ja miltä tuntuu, kun joskus teatterin lavalla muisti pettää kesken kaiken.

Muistin ongelmissa ei aina ole kyse muistisairaudesta. Taustalla voi olla jokin muu sairaus tai pitkäkestoinen altistuminen kiireelle ja stressille. Ajallemme on tyypillistä tarve reagoida nopeasti, mistä seuraavat yltiöpäinen multitaskaus ja monisählääminen. Tietoa, uutisia, kuvia ja ääniä tulvii monien eri välineiden kautta. Aivot pauhaavat täysillä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, ei tule uni eikä rauhoitu polla.

Aivoterveellisen elämäntavan avainasioita ovat terveellinen ravinto, liikunta ja aivojen riittävä rauhoittaminen. Huomasinpa juuri, kännykässä on ”rauhoita elämääsi” -nappula! Nukkuminen on aina hyväksi, ja luonto tekee tunnetusti eetvarttia. Aivoja voi myös treenata ja jumpata, Muistiradiossa vinkataan.

Muistiradio on Pohjois-Karjalan Muisti ry:n Muistin tähden -hankkeen tuotosta toimittajanaan Sarah Laukkanen.Muistiradio löytyy netistä: https://www.pkmuistiry.fi/muistiradio 


Kirjoitus on julkaistu 14.1.2020 sanomalehti Karjalaisessa. 
Kirjoittaja: Arja Jämsén 
Kuva: Arja Jämsén

Löytääkö apu tarvitsijansa?

Kelan tuore pääjohtaja Outi Antila sanoi 2.1.2020 Yle Radio 1:n Ykkösaamussa, että Kelan strategiassa asiakas, ihminen, on keskiössä. Kuulostaa hyvältä.

Suomalaisen hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää on totuttu moittimaan monimutkaiseksi, byrokraattiseksi ja asiakasta pompottelevaksi. Palveluja on kehitetty pala palalta. Lähes jokaisen palan taustalta löytyy oma erillinen lakinsa, menettelynsä, virkakoneistonsa – ja vastuuhenkilönsä. Ja jos asia muuten lähtisi rullaamaan, esteeksi saattavat tulla tietosuojakysymykset tai tietokoneohjelmat.

Olen viime aikoina herkistynyt kuulemaan ja kuuntelemaan ihmisten kertomuksia avun hakemisesta. Osa tilanteista sujuu hyvin, ihminen löytää avun lähteille. Hän saa tarvitsemaansa palvelua, ja kohtelu on ammattitaitoista, ystävällistä ja arvostavaa. Ihannetapauksessa ihmisen tilannetta tarkastellaan kokonaisvaltaisesti ja moniammatillisesti. Asiakasta ei juoksuteta eri virastoissa, vaan eri viranomaiset tekevät joustavaa yhteistyötä.

Yhteispalvelupisteet ovat yleistyneet kuntapuolelle, kokeiluja ja kokemuksia on kertynyt esimerkiksi vammais- ja vanhuspalvelujen yhteistyöstä. Tavoitteena on ollut, että avun lähde ja avun tarvitsija kohtaavat riittävän nopeasti.

Miksei tämä sitten aina onnistu? Ihminen ei usein osaa hakea apua. Hän ei ymmärrä järjestelmän kieltä, ei tiedä, mitä apua ylipäänsä voisi olla saatavilla. Eikä kukaan ”ota koppia” tilanteesta. Ihminen ei silloin ole ”keskiössä” vaan ihan takamailla. Hän ei tule autetuksi, ja tilanne pahenee. Pahimmoilleen ihmisen valtaa sellainen pettymys, että kynnys ottaa uudelleen yhteyttä nousee ylittämättömän korkeaksi.  

Ensimmäinen yhteydenotto on se tärkein. Se on ikään kuin palohälytys liekkien jo lepattaessa, jolloin käy huonosti, jos sammutuskalustoa ei ehditä toimittaa. Poikkeustiloille on lisäksi ominaista, että samalla kun ongelmat kasaantuvat, ihminen eräällä lailla pysähtyy. Ja silloin apukoneistolta vaaditaan nopeutta, sen pitää olla kunnolla rasvattu.

Eräs vanhus kertoi soittaneensa neuvontapuhelimeen ja yrittäneensä kuvata tilannettaan ja avun tarvettaan. Hän ei tullut ymmärretyksi. Syystä tai toisesta vanhus ja työntekijä eivät ole kuulleet toisiaan. ”Ei sieltä mitään apua saanut”, vanhus kertoi. Ja arvatkaapa, mahtaako soittaa uudelleen.

Toisesta vanhuksesta oli tehty hänen kanssaan yhteisymmärryksessä huoli-ilmoitus ajatuksella, että jospa joku tulisi käymään ja näkisi omin silmin avun tarpeen. Mutta tämäkin meni pieleen. Kun vanhukselle soitettiin ja kysyttiin, miten menee, hän oli vastannut, että ihan hyvin minä pärjään. No, kaikki hyvin, arveltiin, mitään kotikäyntiä ja palvelutarpeenarviointia ei tehdä. Ja kun on se itsemääräämisoikeuskin, ei apua väkisin.

Tämä vanhus ei halunut eikä osannut kertoa puhelimessa, miten vaikeaa pärjääminen on. On vaikea kertoa vieraalle ihmiselle elämän suurista vaikeuksista. Varsinkin kun on totuttu pärjäämään aina omin neuvoin. Meidät on jo varhaisessa lapsuudessa nuijittu uskoon, jossa kullakin ihmisellä on vastuu itsestään ja kohtalostaan maksoi mitä maksoi. Ja etenkin, jos vieras ihminen kyselee kuulumisia, me kaikki voimme alati ”hyvin”.

Kun elämä sitten sairauksien ja ikävien elämäntapahtumien jälkeen muuttuu, haluaa ehkä ulospäin pitää viimeiseen asti suurta illuusiota yllä. Avun hakeminen voi tuntua nöyryyttävältä. Nolottaa ja hävettää päästää vieras ihminen näkemään vaikkapa likaiset lakanat tai jääkaappi, jossa on vain reissumies-leipäpaketti.

Saavatko apua vain ne, jotka tuntevat palvelujärjestelmän ja ne, jotka tietävät, mitkä ovat ne ”oikeat” vastaukset kysymyksiin? Vai ne, jotka pitävät kovinta mekkalaa? Vai ne, joilla on jaksavia, osaavia ja välittäviä omaisia lähellä? Entä ne yksinäiset, miten heidän käy?

Olen hyvin tietoinen, että suomalainen palvelujärjestelmä on perustaltaan hyvä ja työntekijät koulutettuja. Laatujärjestelmiä, palveluohjausta ja -palvelupolkuja on hinkattu. Varhainen toteaminen, ongelmien ennaltaehkäisy ja ennaltaehkäisevä kuntoutus ovat tuttuja periaatteita. Etsivästä vanhustyöstäkin puhutaan. Lisäksi lakeja on terävöitetty ja sitovia reagointiaikoja tarkennettu.

Mutta miten ihminen näihin systeemeihin pääsee, sepä se onkin iso pulma! Muun muassa muistisairauteen sairastuneet kertovat, että homma kyllä luistaa, ja apua, tukea ja kuntoutusta löytyy, mutta alkuvaihe on hankala. Vaaditaan aikaa, osaamista, kärsivällisyyttä ja toisten ihmisten apua, jotta pääsee systeemiin sisälle.

Tarvittaisiinko sosiaali- ja terveydenhuoltoon herkkäkorvaisia ja tarkkasilmäisiä sisäänheittäjä? Sille ammattiryhmälle löytyisi kaikenikäisiä asiakkaita!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisenä melkein puolitoista vuotta

On eläkeläisen välitilinpäätöksen aika. Olen tänään ollut eläkkeellä yhden vuoden, viisi kuukautta ja seitsemän päivää.

Aloitimme Tuija Nummelan kanssa tämän Valotuksia eläkeläiselämään -blogin elokuussa 2018, jolloin jätin työelämän taakseni. Tarkoituksena oli kuvata, merkitä muistiin ja fundeerata eläköitymiseen liittyviä tilanteita ja tunnelmia.

Kirjoitin silloin syksyllä 2018, että ”Vanhuuseläkkeelle jäädään vain kerran. Itse haparoin vasta eläkeläispolkuni alussa. Näen paljon valon pisaroita, ilon ja toivon lähteitä.”

Mitäpä eläkeläinen nyt ajattelee? Vieläkin välillä unohdan olevani eläkkeellä. Junalippu tulee hujauksessa tilatuksi normaalina aikuisen lippuna eikä eläkeläislippuna. Näen vieläkin työunia, joissa on kovasti touhua ja tekemisen meininkiä. Herään yhä entiseen tapaan viimeistään kuudelta.

Entinen kiire on kuitenkin historiaa. Puhelin soi harvakseltaan, sähköposti ei paljon kilkata. Jatkan entisiä harrastuksia, olen mukana muutamien yhdistysten toiminnassa, matkailen ja kirjoittelen. En ole aloittanut mitään sinänsä uutta, mutta onhan nyt tietysti enemmän aikaa lukea, kuntoilla tai vain haahuilla.

Eläkeläinenkin tarvitsee kalenterin. Sen täyttäminen ja tekemisten suunnittelu on vuodenvaihteessa yhtä mukavaa kuin ennenkin. Kalenteri jäsentää tulevaa aikaa ja elämää, ja siihen sisältyy odotuksia, toiveita ja unelmia. Tavoitteeni on, että joka päivälle löytyy jotain itselle tärkeää, harrastus, tapaaminen, yhdistyshommia tai vaikka vesijuoksu.

Kenenkään päivän jännittävin hetki ei saa olla se, pysyykö pystyssä peilijäisillä kaduilla tai ehtiikö tien yli vihreillä valoilla. Kyllä elämässä vanhanakin pitää olla hauskuutta, jännitystä ja yllätyksellisyyttä. Kannattaa ottaa selvää, mitä kaikkea lähitienoolla on tarjolla.

On paljon myös maksuttomia tapahtumia ja kulttuuritilaisuuksia, ja niiden löytämisessä olen nykyään ihan haka. Tämän vuoden uutuuksia ovat kirjastossa lainattavat kausikortit vaikka konserttiin tai teatteriin. Tai mitä jos yllättäisin itseni menemällä jääkiekko-otteluun! Olen ollut katsomassa jääkiekkoa viimeksi 1970-luvulla Tampereella.

Erityisen paljon olen pohtinut eläkeläisen osallisuutta yhteiskunnassa, sekä yleisellä tasolla että myös omakohtaisesti. Jo eläköitymiseen liittyvät käsitteet viittaavat elämästä pois, sivuraiteelle: siirryn eläkkeelle, joudun eläkkeelle tai laskeudun eläkkeelle. On kuitenkin tärkeää, että eläkeläinen voi yhä kuulua johonkin, kokea olevansa osa porukkaa ja tuntea, että minulla ja tekemisilläni on merkitystä. Ikäystävällinen yhteiskunta pitää kaikki mukana, ja tässä järjestöt ja ns. matalan kynnyksen kohtaamispaikat voivat olla avainasemassa.  

Välitinpäätöksenä mietin, onko eläkeläiselämäni edelleen ”haparointia”. Vai olisinko tässä vaiheessa määrätietoisesti askeltamassa nykyeläkeläisen tiellä, joka on monipolvinen, haarautuva ja yllättävä. Vaikea sanoa, mutta kyllä tilinpäätöksen saldo joka tapauksessa on ehdottomasti plussan puolella!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

 

Kuva: Arja Jämsén (kotialbumi): Dublinissa ollaan!