Eilen ihmettelin kävelykadulla kiemurtelevaa pitkää jonoa.
Karkkikauppa oli avattu! Sisään otettiin hillitysti muutama asiakas kerrallaan,
ja jono piti turvavälit kunnossa. Kaupasta tuli onnellisen näköistä väkeä
karkkiämpäreiden kanssa.
Tänä aamuna kohtasin toisen ihanan näyn. Heti seitsemän
jälkeen pieni tyttö polkee vimmattua vauhtia pyörällä vastaan, reppu selässä ja
suu leveässä hymyssä. Kun jonkin ajan kuluttua palaan samaa reittiä, tyttö
istuu koulun pihalla keinussa ja odottelee kavereiden saapumista. Kello ei ole
vieläkään kahdeksaa.
Olisi kiva tietää, miten muistelemme tätä aikaa sitten
joskus aikojen päästä. Lapset muistavat varmasti koulujen sulkemisen, vanhemmat
etätyön ilot ja ongelmat, hoitoalan työntekijät uudet ohjeistukset ja työn riskit.
Osalle kevät on tuonut konkreettisen huolen työpaikan ja toimeentulon
menettämisestä. Yhteydenpitorajoitukset ovat tuottaneet huolta ja surua
vanhuksille, jotka ikävöivät läheisiään.
Korona-aika on läpivalaissut suomalaista yhteiskuntaa,
hyvässä ja pahassa. Uudenlaista yhteisöllisyyttä ja toisten ihmisten auttamista
on löytynyt yllättävän paljon. Samalla korona on kirkkaasti tuonut esille ihmisten,
varsinkin vanhusten yksinäisyyden, digi-taitojen puutteen ja elämän kaikkinaisen
haavoittuvuuden.
Yhteiskunnan sulkeutuminen on tuntunut oudolta ja rassannut
kaikkia. Kiinni ovat kahvilat, ravintolat, teatterit, elokuvat, museot. Ei tule
kesäfestareita eikä ainakaan ulkomaan lomamatkoja. Ihminen on kuitenkin melko
sopeutuvainen. Omassa eläkeläisen elämässä perusarki on soljunut melko
ennallaan, ja koronarajoitukset ovat tuottaneet vain ajoittaista ahdistusta ja
tuskaantumista. Itse asiassa on ollut hyvä saada muistutus siitä, ettei elämää
voi hallita, ei aina mene niin kuin haaveillaan. Ja toisaalta on ollut
terveellistä etsiä mielihyvän ja hyvinvoinnin lähteitä pikkuisen eri suunnasta
kuin aikaisemmin. Itselleni se uusvanha suunta on ollut luonto. Kevään tuloa on
voinut seurata ihan toisella intensiteetillä kuin aikaisemmin.
Ovia aletaan nyt availla ja suuntautua elämään, jota on
alettu kutsua uudeksi normaaliksi. Kukaan meistä ei vielä tiedä, millainen
uusi, mahdollisesti kahden metrin yhteiskunta on. Mietin, mitä vanhasta normaalista
eniten kaipaan. Eniten huomaan kaipaavani yhteisiä kokemuksia ja niiden
jakamista. Kirjoja voit lukea, joo. Elokuvia, konsertteja, balettia, vaikka
mitä, voit katsoa verkosta ja kotisohvalta, joo. Mutta virinneistä ajatuksista
ja kysymyksistä haluaa keskustella jonkun toisen kanssa. Onneksi on sosiaalinen
media. Siellä keskustellaan, kommentoidaan, jaetaan vinkkejä, ideoidaan ja
sovitaan turvallisia kirjan vaihtosydeemejä.
Suurella jännityksellä odotan, millaiset ovat Sodankylän
elokuvajuhlat tänä vuonna. Ne ovat olleet minulle jo vuosikausia elämää
suurempi tapahtuma, vuoden kulttuurinen ja sosiaalinen huipentuma ja samalla
kesän aloitus. Nyt paikalle ei pääse, mutta luvataan, että festivaali muuttaa
muotoaan ja tuo sen suoraan osallistujiensa olohuoneisiin. Wau, jään
jännityksellä odottamaan.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
No comments:
Post a Comment