Thursday, May 14, 2020

Avautuvia ovia ja leveitä hymyjä



Eilen ihmettelin kävelykadulla kiemurtelevaa pitkää jonoa. Karkkikauppa oli avattu! Sisään otettiin hillitysti muutama asiakas kerrallaan, ja jono piti turvavälit kunnossa. Kaupasta tuli onnellisen näköistä väkeä karkkiämpäreiden kanssa.   

Tänä aamuna kohtasin toisen ihanan näyn. Heti seitsemän jälkeen pieni tyttö polkee vimmattua vauhtia pyörällä vastaan, reppu selässä ja suu leveässä hymyssä. Kun jonkin ajan kuluttua palaan samaa reittiä, tyttö istuu koulun pihalla keinussa ja odottelee kavereiden saapumista. Kello ei ole vieläkään kahdeksaa. 

Olisi kiva tietää, miten muistelemme tätä aikaa sitten joskus aikojen päästä. Lapset muistavat varmasti koulujen sulkemisen, vanhemmat etätyön ilot ja ongelmat, hoitoalan työntekijät uudet ohjeistukset ja työn riskit. Osalle kevät on tuonut konkreettisen huolen työpaikan ja toimeentulon menettämisestä. Yhteydenpitorajoitukset ovat tuottaneet huolta ja surua vanhuksille, jotka ikävöivät läheisiään.   

Korona-aika on läpivalaissut suomalaista yhteiskuntaa, hyvässä ja pahassa. Uudenlaista yhteisöllisyyttä ja toisten ihmisten auttamista on löytynyt yllättävän paljon. Samalla korona on kirkkaasti tuonut esille ihmisten, varsinkin vanhusten yksinäisyyden, digi-taitojen puutteen ja elämän kaikkinaisen haavoittuvuuden.  

Yhteiskunnan sulkeutuminen on tuntunut oudolta ja rassannut kaikkia. Kiinni ovat kahvilat, ravintolat, teatterit, elokuvat, museot. Ei tule kesäfestareita eikä ainakaan ulkomaan lomamatkoja. Ihminen on kuitenkin melko sopeutuvainen. Omassa eläkeläisen elämässä perusarki on soljunut melko ennallaan, ja koronarajoitukset ovat tuottaneet vain ajoittaista ahdistusta ja tuskaantumista. Itse asiassa on ollut hyvä saada muistutus siitä, ettei elämää voi hallita, ei aina mene niin kuin haaveillaan. Ja toisaalta on ollut terveellistä etsiä mielihyvän ja hyvinvoinnin lähteitä pikkuisen eri suunnasta kuin aikaisemmin. Itselleni se uusvanha suunta on ollut luonto. Kevään tuloa on voinut seurata ihan toisella intensiteetillä kuin aikaisemmin.    

Ovia aletaan nyt availla ja suuntautua elämään, jota on alettu kutsua uudeksi normaaliksi. Kukaan meistä ei vielä tiedä, millainen uusi, mahdollisesti kahden metrin yhteiskunta on. Mietin, mitä vanhasta normaalista eniten kaipaan. Eniten huomaan kaipaavani yhteisiä kokemuksia ja niiden jakamista. Kirjoja voit lukea, joo. Elokuvia, konsertteja, balettia, vaikka mitä, voit katsoa verkosta ja kotisohvalta, joo. Mutta virinneistä ajatuksista ja kysymyksistä haluaa keskustella jonkun toisen kanssa. Onneksi on sosiaalinen media. Siellä keskustellaan, kommentoidaan, jaetaan vinkkejä, ideoidaan ja sovitaan turvallisia kirjan vaihtosydeemejä. 

Suurella jännityksellä odotan, millaiset ovat Sodankylän elokuvajuhlat tänä vuonna. Ne ovat olleet minulle jo vuosikausia elämää suurempi tapahtuma, vuoden kulttuurinen ja sosiaalinen huipentuma ja samalla kesän aloitus. Nyt paikalle ei pääse, mutta luvataan, että festivaali muuttaa muotoaan ja tuo sen suoraan osallistujiensa olohuoneisiin. Wau, jään jännityksellä odottamaan. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén



No comments:

Post a Comment