Vanhassa vara parempi

Eläkeläisen tilipussi on huomattavasti kevyempi kuin työssä ollessa. Elämän isot kehykset eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Asumiseen ja elämiseen liittyvät kulut ovat samat kuin aikaisemmin.

On asioita toki muuttunutkin, työmatkakulut ovat jääneet pois, vaatteiden hankintaan ja siihen liittyvät muut kulut ovat pienentyneet. Mutta ovatpa samalla hävinneet myös verovähennykset. Jo eläkkeellä olevat todistavat, miten eläkeläisen kuluttamisen tarve vähenee. Kyllä ja ei. Jos jostakin vähenee, niin toisesta päästä menot lisääntyvät, esimerkkinä vaikkapa terveyteen liittyvät menot.

Olen yrittänyt nähdä tulojen pienentymisen myös mahdollisuutena kestävään kehitykseen ja tavaroiden uusiokäyttöön. Eläkkeelle jäätyäni käytin aikaani uuden elämän päivittämiseen: verotus kohdalleen ja vakuutukset, puhelin- ja nettikulut kilpailutukseen. Nämä olivat tärkeitä riittejä siirtyessäni kustannustietoisen eläkeläisen rooliin. Johtotähtenä, että ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot.

Tämän jälkeen siirryin elämisen sisätiloihin. Kodin nurkkien koluaminen alkoi. Nurkkien kaiveleminen oli itse asiassa terapeuttinen ja puhdistava kokemus. Samalla voi tehdä menneisyysmatkailua pysähtyen vaatteiden ääreen, jotka toivat monenlaisia muistoja menneestä elämästä. Jokaisen vaatteen tai tavaran kohdalla tein eettistä puntarointia, mikä on tämän jälkikäyttö. Tuli erilaisia kasoja: kirppari, Uffi, Kontti ja säilytys uusiokäyttöä varten.

Seuraavaksi olivat vuorossa kankaat ja langat. Vuosien ellei vuosikymmenien aikana nurkkiin oli muutamista muutoista huolimatta kertynyt lähes palakaupan verran erilaisia kankaita ja tilkkuja. Ajatuksena oli, että ”sitku on aikaa”. Ikätoverit kertovat vanhempiensa jäämistönä löytyvän isot kasat jugurttipurkkeja.  Sota-ajan sukupolvien lapsena ei voi heittää mitään pois, jos vaikka tavaralla olisi käyttöä. Jo kankaiden hypistely tuottaa iloa. Tämä oli lapsen kevätjuhlamekon kangas. Samaan aikaan pää alkaa tuottaa ideoita, mitähän tästä vielä saisi.

Kestävän kehityksen elämäntapa on eläkeläisen arkipäivää. Kotiin on syntynyt pienimuotoinen kirppari, jonka antimia tarjotaan kyläilijöille. Voi, miten hyvältä tuntuu, kun jokin vanha kippo pääsee uuteen kotiin. Vaatteita ja kankaita punnitaan, missä muodossa nämä voisivat jatkaa elämää ja korvata uuden hankinnan.

Ompelukone laulaa taas iloisesti vuosien jälkeen. Uskomatonta tyydytystä tuottaa, kun vanhat keittiön verhot jatkavat elämää pussilakanana. Samoin ikivanha hame vähän muodistettuna tuottaa huomattavasti enemmän iloa kuin kaupasta ostettu.

Olen yllättynyt, miten paljon merkityksiä vanhan tavaran uusiokäyttö on tuottanut. Komerot tyhjenevät, tavara kiertää ja työelämän ruuhkavuosien peitossa ollut ompelutaito on otettu uudelleen käyttöön. Tämä on tuottoisaa työtä, jossa kaikki voittavat.

 Teksti: Tuija Nummela

  Kuva: Verhojen uusi elämä ja anopin pitsit sitä odottamassa (Tuija Nummela)