Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Artikkeli on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT!:ssä 2/2023.
Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.
Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat.
Lähteet
Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere:Tampere University Press. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103172/978-951-44-9527-4.pdf?sequence=1&isAllowed=y. 26.10.2023.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat.
Kirjoittaja:
Arja Jämsén, projektiasiantuntija, Karelia-ammattikorkeakoulu
Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.
Lähteet:
Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.
Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit
Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)
Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.
Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.
Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.
Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.
Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä.
Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi.
Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.
Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat.
Kirjoittaja:
Arja Jämsén, projektiasiantuntija, Karelia-ammattikorkeakoulu
Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.
Lähteet:
Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.
No comments:
Post a Comment