Vietin kauniin kesäpäivän entisellä kotiseudullani, josta muutin pois lähes viisikymmentä vuotta sitten. Katselen maisemia, kävelen tuttuja teitä ja rantoja.
Kirkko on edelleen keskellä kylää. Paljon on kuitenkin muuttunut. Taloa, jossa asuimme, ei ole. Tontilla on kehitysvammaisten päiväkeskus. Tontin kulmalla minua tulee vastaa nainen, jolle minun tekisi mieli kertoa, että asuin tuossa, sauna oli tässä, perunamaa tuolla ja tämä kuusen alla leikimme ystäväni kanssa kotia. Polkua omaan uimarantaan en enää löydä. Se kohta on metsittynyt.
Ymmärrän taas entistä paremmin Karjalan evakkojen kertomukset kotiseuturetkistä. Ne tunneryöpyt ja itkunsekaiset kertomukset, kun navetan kivijalka löytyi tai ainakin arvellaan, että kyllä kotitalo jossain näillä seutuvilla oli. Kuin lapset Topeliuksen vanhassa Koivu ja tähti -sadussa. He lähtivät etsimään kotiaan, josta muistivat vain, miten tähti vilkkui pihakoivun oksien välistä. Näillä koordinaateilla koti myös löytyi.
Minun vanhaa kotitietäni reunustivat ennen molemmin puolin mahtavat kuuset. Nyt jäljellä on enää yksi ainoa kuusi. Silti, kun suljen silmäni, muistan, miten puut suhisivat tuulessa. Oli talvi ja pimeää eikä katuvalojakaan ollut vielä silloin. Rohkea nelivuotias pikkuveljeni lähti joskus saattelemaan minua ekaluokkalaista kouluun.
Maisemat muuttuvat, mutta lapsuuden muistot säilyvät, ihan ihmeellisen sitkeästi. Muistamme lapsuuden äänimaisemia, ja makumuistot ovat niitä herkullisimpia muistoja. Tunnemuistot tuntuvat iholla, niin valot kuin varjotkin.
Lapsia tai lapsenlapsia ei aina kiinnosta kuulla sitä, miten tässä minä opin uimaan tai tein muuta jännää. Kerrotaan heille kuitenkin. Kyllä he ymmärtävät viimeistään sitten, kun tähän ikään tulevat.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Pohjois-Karjalan Muisti ry:n vertaiskirjeessä elokuussa 2021.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén
No comments:
Post a Comment