Eläkeläiset piireissä pyörimässä

Työelämässä kokoonnuttiin tämän tästä piireihin, verkostoihin ja kehittämispalavereihin luomaan yhdessä jotakin uutta yhteistä todellisuutta. Onnistuneen tiimikokouksen jälkeen oli hyvä olo siitä, mitä yhdessä saatiin aikaan. Nyt eläkkeellä erilaisista piireistä ja verkostoista on tullut hyvin merkittäviä sosiaalisen elämän ylöskohottajia.

Kirjapiiri ja ruokapiiri ovat kaksi minulle tärkeää piiriä. Kirjapiiri on kokoontunut lähes vuosikymmenen. Se ei suinkaan alkanut kirjapiirinä vaan ryhmänä, jossa meitä kaikkia neljää naista yhdisti lähiomaisen menetys. Ryhmä loppui, mutta me totesimme tarvitsevamme toisiamme.

Lukeminen oli meille kaikille tärkeä asia. Se oli myös selviytymiskeino surun kohtaamisessa. Niinpä sama joukko on kokoontunut vuodesta toiseen vuorotellen toistemme kotona. Olemme niin toisiimme hitsautuneita, että uusia jäseniä on mahdotonta ottaa mukaan piiriin.

Kirjapiiri alkaa luonnollisesti hyvien tarjoilujen parissa, mutta se ei ole pääasia.  Pandoran lippaat avautuvat kuin taikaiskusta. Jaetaan elämän ilot ja surut, isot ja pienet. Aiheiden kirjo kattaa koko elämänkaaren: kuunnellaan äidin huolta tyttärestä, joka lähti yksin maailman ääriin sukeltamaan, keskustellaan riittämättömyyden tunteista omien vanhempien huolenpidosta. Kaikki teemat taivaan ja maan välillä kulkevat mukana. Sanattomana sääntönä on, että kenellä on suurin paine jakaa asioita, aloittaa ja muut kuuntelevat. Ryhmä toimii parhaana mahdollisena vertaistukiryhmänä.

Kun kuulumiset on jaettu, siirrytään kirjojen pariin. Parhaita ovat keskustelut, miten samasta kirjasta nousee esille mitä ihmeellisimpiä tulkintoja ja omaa ymmärrystä laajentavia oivalluksia. Luettujen kirjojen joukko on laaja, ulkomaista ja kotimaista, suurta draamaa ja tutkittua asiaa. Monta vihkoa on jo täyttynyt muistiinpanoista. Piirin lopuksi aina annetaan arvosana käsitellylle kirjalle. Piiristä lähtiessä olo on kuin uudesti syntynyt.

Toinen minulle rakas piiri on ruokapiiri, joka on muodoiltaan väljä ja vapaa. Keskeistä on kohtaaminen hyvän ruuan parissa. Omassa lapsuudessa vanhempani eivät osanneet puhumisen kautta näyttää tunteitaan, vaan välittämistä osoitettiin ruuan kautta. Olemme ”ruualla rakastettu” sukupolvi. Ruokayhteys on siirtynyt vahvana perinteenä itselleni, mutta yhdessä syömiseen kuuluu oleellisesti kokemusten jakaminen ja yhteisöllisyyden tunne.

Ruuan lisäksi meidät liittää yhteen jokin muukin asia. Ruokapiirin anti vaihtelee tekijänsä mukaan. Omat bravuurini ovat sienirisotto itse poimituista sienistä, kasvisburgerit tai lapsuuden perinneruuat. Jälkiruokapiirakka oman pakastimen marjoista kruunaa aterian. Juhlavampaan ruokapiirin kattaukseen kuuluvat vaikkapa blinit, jotka valmistan aina entisen kollegani rajaa takaa Karjalasta saadun reseptin mukaan.

Postmodernia aikaa edustavat myös WhatsApp-ryhmät. Niitä ovat entisten työkavereiden tai jonkin yhteisen kokemusmaailman ympärille rakennettu piiri, jossa vaihdetaan kuulumisia, sovitellaan tapaamisia ja sovitaan tuomisista, jotka yleensä liittyvät ruokaan tai juomaan. Nämä piirit rikastuttavat arkea ja jokin elämää suurempi yhteinen reissu tai teatterimatka polkaistaan nopeasti käyntiin. Puhelimen kilahdus kertoo, että siellä taas joku piiriläinen lähestyy.

Kirjapiirissä luetuista kirjoista on jäänyt erityisesti mieleen Will Schalben ”Elämän mittainen lukupiiri”. Omat piiriläiset ovat tulleet minulle kovin läheisiksi ja toivonkin heidän kanssaan samalla tavalla elämän mittaista piirikaveruutta.

Teksti: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela - Blinipiiri on taas koolla

Kuva: Tuija Nummela - Kirjapiirin vihkot

 

Eläkeläisen kunniamerkillinen päivä

Tasavallan Presidentti myönsi minulle (ja monelle muulle, Toim. huom.) 6.12.2018 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ansioristin. Viime viikolla se sitten juhlallisin menoin luovutettiin.

Prosessi merkin hakemisesta sen luovuttamiseen oli pitkä. Joskus toissa vuonna merkin hakemisesta alettiin töissä ensimmäisen kerran puhua. En siitä aluksi ollenkaan riemastunut, tunteeni olivat ristiriitaiset ja ämpyilin vastaan. En ole merkki-ihmisiä, sanoin. Kunniamerkkien maailma kuulosti kovin kaukaiselta.

Miksi kunniamerkit tuntuvat monesta muustakin kuin minusta vieraalta? Moni todennäköisesti laillani ajattelee, etten ole tehnyt mitään NIIN ihmeellistä tai merkillistä, että sitä olisi erikseen merkillä tarpeen korostaa. ”Näitä tavallisia töitäni olen vain pakertanut,  osaamiseni ja jaksamiseni mukaan.”

Tarkistin aluksi ritarikuntien sivulta, kuka kunniamerkin voi saada. ”Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkejä annetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille tunnustukseksi huomattavista siviili- ja sotilasansioista. ….”

Lisäksi ohjeistus tarkentaa, että lähtökohtana ovat henkilökohtaiset ansiot, joiden tulee kuitenkin olla keskitason yläpuolella ja jotka henkilö on osoittanut ammattitaidollaan tai huomattavissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Ja vielä: on oltava hyvämaineinen. No, huh huh, huokasin.

Kunniamerkit ovat osa yhteiskunnallista ja poliittista palkitsemisjärjestelmää, joka on herättänyt aika ajoin vahvaa keskustelua. Kunniamerkeistä on kieltäydytty, muun muassa sanomalla, että kyseessä on tsaarinaikainen traditio, joka ei enää kuulu nykypäivän demokratiaan. Tai sitten jo saatu merkki tai arvo halutaan myöhemmin palauttaa. Esimerkiksi elokuvaohjaaja, taiteen akateemikko Aki Kaurismäki on äskettäin ilmoittanut palauttavansa akateemikon arvonsa vastalauseena hallituksen metsä- ja kaivospolitiikalle.

Kuningatar Elisabeth toimi kerran yllättäen modernisti etukenossa myöntäessään The Beatles -yhtyeen jäsenille MBE-arvonimen ja kunniamerkin niinkin varhain kuin vuonna 1965. Tästä osa briteistä pillastui. Beatlesit kun olivat alun perin pitkätukkaisia kitaraa rämpyttäviä työläispoikia Liverpoolista, ja MBE-arvonimi oli siihen nähden hurjassa ristiriidassa.

En tiedä, onko kaikkia Suomessa myönnettäviä kunnianosoituksia ja mitaleja koottu johonkin. On hengenpelastusmitalia, Vuoden isää ja Vuoden urheilijaa, Vuoden Teatteritekoa ja Rohkean raivaajan palkintoa. On arvonimiä Directus Musicuksesta vuorineuvokseen.

Usein kunniamerkki myönnetään tasavuosien kunniaksi tai pitkän työuran päätteeksi. Näin tulkitsen oma merkkini. Se on kiitos tehdystä työstä. Olen saanut tehdä tärkeää ja merkityksellistä työtä, siitä kiitos!

Juhlinnan jälkeen mielen pohjalle jää vielä kysymys siitä, mitä muita tapoja kuin kunniamerkit voisi olla antaa tunnustusta. Miten sinä haluaisit, että työsi, tekosi ja saavutuksesi huomattaisiin? Miten haluaisit nähdä työtäsi ja elämääsi arvostettavan?

Ehkäpä ihan tavallisen arjen harmaudessa ja työnteon vilskeessäkin saisimme antaa toisillemme enemmän tunnustusta. Ja toisaalta: vaikka olemme vaatimattomia suomalaisia, pitää myös ainaisen vähättelyn sijaan osata ottaa kiitosta ja tunnustusta vastaan. Merkillä ja ilman merkkiä.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Yksin asuva eläkeläinen on tiukoilla taloudellisesti

Monet hehkuttavat, että eläkkeellä olo elämän parasta aikaa. Ei työhuolia, asuntovelat maksettu ja lapset pärjäävinä maailmalla. On rahaa matkustella ja satsata omaan hyvinvointiin. Tämä on kuitenkin vain harvojen herkkua eikä suinkaan eläkeläisten koko kuva.

Arja kirjoitti blogissa ”Mihin eläkeläiset eurot riittävät” 11.11.2018, että suomalaisten eläkeläisten kokonaiseläke oli Eläketurvakeskuksen tilaston mukaan viime vuonna keskimäärin 1656 euroa kuukaudessa. Ja monella siis reilusti vähemmän.

Eläkeläisen arki on taiteilua tiukan talouden kanssa. Tulojen radikaali väheneminen voi johtaa elämän puitteiden isoon muutokseen, ei vain jokapäiväisen talouden niukkuuteen.

Kun pitkän työuran jälkeen jää ansaitulle eläkkeelle, talouden näkökulmasta se voikin olla suuri pettymys. Vaikka takana on paljon työvuosia, niin eläkkeen pienuus ja korkea veroprosentti on yllättänyt monet.

Olen tehnyt ”tutkivaa journalismia” omassa eläkeläistuttavapiirissäni. Joukko on kirjava, eikä ole olemassa yhtä eläkeläiskategoriaa. Vähiten taloudellisista huolista puhuvat parisuhteessa elävät tuttavani. Eläkkeelle jäämisen jälkeen käytettävissä olevat tulot ovat pienentyneet, mutta silti kahden ihmisen eläketuloilla pärjää hyvin. Asumiskulut, sanomalehdet, kodin kulutushyödykkeet ja ruokamenot kahdella jaettuna ovat eri erilaiset kuin yhden hengen taloudessa. Kuluttaminen on vähentynyt, ja rahaa jää matkustamiseen, omaan hyvinvointiin ja kulttuuriin.

Asumismuodon muuttamisesta he puhuvat mahdollisuutena ja uutena elämän vaihtoehtona. Omakotitalosta tai isosta perheen asunnosta pohditaan muuttoa kerrostaloon, jotta pihatyöt jäävät pois. Sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä talouskylki edellä.

Yksin asuvien osuus on kasvanut kahdessa vuosikymmenessä 16 prosentista 21 prosenttiin. Naiset asuvat miehiä enemmän yksin. Määrällisesti suurin yksin asuvaryhmä on 69-vuotiaat naiset. (Tilastokeskus 2017.)

Omassa tuttavapiirissäni monet yksin asuvat naiset ovat joutuneet tekemään suuria elämänmuutoksia eläkkeelle jäämisen jälkeen. Yksi on myynyt omakotitalon ja muuttanut vuokralle kerrostaloon. Hän kokee suurta helpotusta ja liikkumisen vapautta.

Toinen on miehensä kuoleman jälkeen myynyt omakotitalon ja hankkinut tilavan kerrostaloasunnon, jossa on tilaa lasten perheiden vierailla. Nyt hän etsii kaksiota sadakseen asumiskustannuksia pienemään parilla satasella. Tämä on liikkumavara, jonka hän tarvitsee selvitäkseen.  

Kolmas tuttavani joutui vaihtamaan väljän kerrostaloasunnon kaksioon samasta syystä. Jos olisi taloudessa kaksi jakajaa, niin ei olisi mitään pulmia selvitä. Neljäs tuttavani pohtii auton myymistä ja samalla harmittelee, miten se kaventaa elämisen laatua.

Tasan ei käy onnen lahjat. Nyt on vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia kaikkeen ” sitku-elämään”, mutta taloudellisia resursseja puuttuu. Simone de Beauvoir on kuvannut, ettei vapaa-aika tarjoa köyhälle eläkeläiselle uusia mahdollisuuksia. Kun ihminen vihdoin vapautuu työelämän kahleista, häneltä viedään keinot käyttää tätä vapautta. Eihän tämä ole koko totuus. Mielekäs elämä rakentuu monista muistakin asioista. On tämä silti epäreilua.

Teksti: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

 

Muuttuvatko aktiiviset ihmiset näkymättömiksi vanhuksiksi?

Seuraan tosi vähän urheilua, mutta nyt urheilusivulta silmään osui yllättävän kiinnostava juttu: Henrik Dettmann kysyy kolumnissaan, miksi pelkäämme vanhuutta ja sysäämme syrjään viisauden sekä kokemuksen (YLE 19.2.2019). Jutun kiinnostavuutta lisää vielä se, että Dettman ei ole vanhusalan ammattilaisia, vaan koripallovalmentaja. Hän kirjoittaa muun muassa, millainen merkitys iän tuomalla kokemuksella voi olla valmentajan työssä.   

Näitä samoja teemoja olemme pohtineet Tuula Kukkosen kanssa ikäosaamisen teemoja kehitellessämme. Nyt kun itse alan olla ikäosaamisessa enemmänkin kokemusasiantuntija, aihe pyörii päässä tämän tästä.

On moneen kertaan todettu, miten väestö ikääntyy ja miten paljon kustannuksia, huoltorasitetta ja muuta vaivaa siitä seuraa. Vanha ihminen on kilpailutettava paketti ja hinnoiteltujen suoritteiden kohde.

Toisaalta tilastot todistavat eläkeläisten työssä käynnin lisääntyneen, isovanhemmat ovat lapsiperheiden elintärkeitä arjen pelastajia, seniorit käyttävät (paitsi terveyspalveluita) monenlaisia hyvinvointi- ja kulttuuripalveluita.

Kolikon toinen puoli on eläkeläisten näkeminen yksipuolisesti kuluttajana. Yritykset suoltavat eläkeläismarkkinoille erilaisia kaupallisia tuotteita ja palveluita ja jättävät usein ottamatta huomioon sen arvokkaimman pääoman: eläkeläisten oman osallistumisen kehittämiseen ja testaamiseen. 

Minua häiritsee se, että ihmisen ajatellaan eläkeiässä muuttuvan ikuista lomaa viettäväksi vanhukseksi. Nyt sinun on aika levätä ja nauttia elämästä, sanotaan. Mutta ihmisellä, myös vanhalla, on hauskanpidon lisäksi tarve toimia, tehdä jotain hyödyllistä, järkevää ja tarpeellista. Ikäihminenkin haluaa käyttää aivojaan, oppia uutta ja ennen kaikkea olla tasavertainen yhteiskunnan ja yhteisön jäsen. Sekin on elämästä nauttimista.

Minulle on joskus sanottu ”Tule jo pois sieltä 70-luvulta”. Horinani, miten me ennen sitä ja tätä, huvittavat nuorempia. Eri-ikäisten ei tunnu olevan kovinkaan helppoa kuulla ja kuunnella toistensa näkemyksiä ja mielipiteitä. Miten paljon voisimmekaan saavuttaa, kun osaisimme ja uskaltaisimme yhdistää voimamme. 

Kuulutan sukupolvien välisen vuoropuhelun lisäämistä, molemmin puolista arvostusta ja toisen ihmisen kunnioitusta. Se voisi alkaa vaikka siitä, että olisimme kiinnostuneita toisistamme ja toistemme aatoksista. Vaalikeväänä kiinnostusta saattaakin syntyä. Eläkeläiset kansoittavat ehdokkaiden makkara- ja kahvikojut torilla. Minä jonon jatkona, tietysti. 

Ja mitä 70-lukuun tulee, se oli vahvan eteenpäin menon vuosikymmen. Tulevaisuuteen uskottiin, hyvinvointivaltiota rakennettiin, ja rokki soi. 

Anton Tšehov kirjoitti aikoinaan pistämättömän hienosti: ”Saavuttakoot nousevat sukupolvet onnen, mutta onhan heidän toki kysyttävä itseltään, minkä vuoksi heidän edeltäjänsä ovat eläneet, minkä vuoksi kärsineet”. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläinen Saksan ja Puolan historiallisella rajalla

Vaikka olen ollut aika tavalla sitä mieltä, että eläkeläisyys on ylimainostettu juttu, on tässä hyviäkin puolia. Tunnustan. Esimerkiksi se, että pääsee työnantajan estämättä ottamaan vapaata, lähtemään pois ja reissaamaan.

Menojalkaani on aina vähän vipattanut. On ihmisiä, joita kauhistuttaa, jos pitää jättää oma sänky ja tuttu maisema. Minua taas kiehtovat tuntemattomat paikat ja uudet tuulet, vieraat kielet ja oudot ihmiset.

Palasin eilen kahden viikon reissulta Saksasta. Lähtöpäivänä Berliiniä hellittiin 18 lämpöasteella. Ruoho viheriöi, linnut tirskuivat pensaissa. Kotimaisemissa on nyt pari lämpöastetta, märkää loskaa, harmaata tihkusadetta ja petollista jäätä.

Majapaikkani oli tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Frankfurt Oderissa Saksan itärajalla. Talo oli Oder-joen rannalla, ja joen toisella puolella on Puolan Słubice.

Noin viidenkymmenen vuoden takaa aivot kelaavat koulun historian tunteja toisesta maailmansodasta. Pää alkaa raksuttaa hämyistä muistijälkeä Oder-Neisse -linjasta. Wikipedia ja joenvarren opaskyltit kertovat tarkemmin, että sillä paikalla käytiin puna-armeijan ja saksalaisten viimeisiä suuria taisteluja huhtikuussa 1945, jonka jälkeen venäläiset etenevät Berliiniin.

Joka aamu kahden viikon ajan istun aamukahvilla katsellen auringon nousua Puolasta. Joki virtaa. Vastarannalla Puolassa kerrostalot kylpevät auringossa. Taustalla tuulivoimaloiden rivit jauhavat energiaa. Lokit, kaksi joutsenta ja tuntemattomiksi jäävät vesilinnut pyörivät vastarannalla. Kalastajat onkineen tulevat vastarannalle joka päivä. Voisin jäädä tähän.

Rajalla vallitsevat rauha ja ystävyys. Viidentoista minuutin kävelymatka sillan yli vie Puolaan. Käyn siellä joka päivä syömässä, kahvilla ja kaupassa. Kieli vaihtuu, eurot vaihtuvat zloteiksi (monessa paikassa kyllä eurotkin käyvät), ystävällinen viipyilevä tunnelma säilyy.

Frankfurt Oder ja Słubice muodostavat nyt kaksoiskaupungin. Tapasin junassa puolalaisen sosiaalityöntekijän, joka oli opiskellut Berliinissä ja työskenteli nyt molemmin puolin jokea. Słubicen tuore pormestari kertoi lehtihaastattelussa, että kaksoiskaupungin keskusta on sillalla ja että on aivan sama kummalle puolelle uusi uimahalli rakennetaan. Jotenkin ei kuulosta suomalaiselta kuntayhteistyöltä.

Kirjailijaresidenssi tarjoaa tilan ja aikaa olla, ajatella ja kirjoittaa. Tällä kertaa vielä huippupaikassa. Historia on silmien edessä, ja päässä pörräävät mietteet Preussin, Weimarin, DDR:n ja ties minkä kautta nykypäivään ja tulevaisuuteen. Tästä reissusta kiitän kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Säröä.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén