Ikääntymisblogissa on pidellyt
hiljaista. Syynä on ollut kirjoittamisurakka, jonka tuloksena on valmistumassa
kirja.
Olen asunut
lapsuuteni pienessä maalaiskylässä Etelä-Savossa. Kylän elämä muuttui sodan
jälkeen, kun kylälle muutti viisi siirtolaisperhettä. Sodan jälkeen ja 1950 -luvun
jälleenrakentamisen aikana kylää yhdisti työnteko ja sen paljous. Siirtolaiset
rakensivat ensin saunat ja sen jälkeen talot, ulkorakennukset ja raivasivat
pellot. Kylän savolaiset, entiset torpparit, yrittivät päästä jaloilleen ja
saada elantonsa pieniltä tiloiltaan.
Eri
heimoiset samassa kylässä elivät yhdessä, tekivät työtä, kasvattivat lapsia ja
yrittivät selviytyä parempaan huomiseen uskoen. Ymmärsin kyllä lapsena, että
siirtolaiset olivat tulleet kylälle jostakin muualta. He puhuivat erilaista
murretta ja heillä oli joitakin erilaisia tapoja kuin meillä.
Vasta
aikuisena olen pohtinut, miten karjalaiset siirtolaiset asutettiin ja miten he
sopeutuivat asumaan savolaiseen kylään. Tarve saada laajempaa ymmärrystä
kotikyläni historiaan ja kirjoittaa elettyä elämää näkyväksi on ollut pitkään ”sitku-listalla”.
Eläkkeellä ollessa tuli viimein aika toteuttaa haave.
Haastattelin
kirjaa varten kylässä asuneita ja asuvia siirtolaisten lapsia, joilla oli omia
muistoja evakkoajasta ja vanhempiensa muistoja sodasta, evakkomatkasta ja
asettumisesta savolaiskylään. Olen auttamattomasti yhden sukupolven myöhässä.
Ne, joilla olisi ollut omakohtaista kerrottavaa, eivät ole enää kertomassa.
Haastatteluissa tuli myös esille, että vanhemmat eivät olleet kertoneet
evakkomatkasta tai sota-ajasta kovinkaan paljon. Myöskään vaikeista asioista ei
keskusteltu ainakaan lasten kuullen.
Täydensin
siirtolaisten haastatteluissa esille tulleita muistoja myös muiden kylällä
sodan jälkeen asuneiden, sukulaisten ja omien luokkatoverieni kokemuksilla sekä
dokumenteilla. Tästä kaikesta syntyi yhteinen kertomus, millaista savolaisten
ja siirtolaisten rinnakkaiselo oli savolaiskylässä sodan jälkeen ja 1950 -luvulla.
Kirja on
ollut ennen kaikkea matkaa omaan menneisyyteeni, matkan varrella olen
ymmärtänyt itsestäni monia asioita. Omalla suvullani ei ole ollut mitään siteitä
Karjalaan. Minua on aina vetänyt puoleensa rajan takainen Karjala. Äitinikin
joskus ihmetteli, että mitä sinä sieltä Venäjältä haet. Kirjaa tehdessäni
ymmärsin, että istuessani siirtolaiskotien tuvan penkillä kuunnellen heidän
tarinoitaan, olin itsekin siellä. Oma Karjala-kaipuuni sai selitykseen.
Tajusin,
että lapsuuden ympäristöllä on ollut vaikutusta myös ammatinvalintaani. Muistin
yhden siirtolaisperheen emännän kysyneen minulta, että mitä aion opiskella. Kun
kerroin, etten tiedä, hän totesi: ” Siust tulis hyvä kunnalliskodin johtajatar,
kun siul on niin sielukkaat kasvot”. Ei tullut ihan johtajatarta, mutta työura
vei sosiaalialan työhön, jossa lähtökohtana on ymmärtää erilaisuutta.
Hauskin oivallus
itsestäni oli, kun selasin kirjaa varten vanhoja valokuvia. En ole koskaan
pitänyt lyhyestä tukasta ja muistan kampaajalleni sanoa, ettei saa leikata
liian lyhyeksi. Omissa lapsuuden valokuvissa tukkani on aina niin lyhyt, että
puolet korvista oli näkyvissä. Tätini oli parturi ja vierailukäynneillä hän leikkasi
hiukset. Äitini patisti pistämään lyhyeksi.
Menneisyysmatka
itseeni kannatti tehdä ja tuloksena marraskuussa ilmestyy julkaisu ”RAJALTA
RAJAJOELLE – Siirtolaisena Parikkalasta Suokylälle”.
Kirjoittaja:
Tuija Nummela
Kuvat: Evakkoreki SA-kuva ja Tuija Nummelan kotialbumi, lyhyttukkainen kirjoittaja oikealla