Tuesday, September 29, 2020

Menneisyysmatka on tehty


Ikääntymisblogissa on pidellyt hiljaista. Syynä on ollut kirjoittamisurakka, jonka tuloksena on valmistumassa kirja.

Olen asunut lapsuuteni pienessä maalaiskylässä Etelä-Savossa. Kylän elämä muuttui sodan jälkeen, kun kylälle muutti viisi siirtolaisperhettä. Sodan jälkeen ja 1950 -luvun jälleenrakentamisen aikana kylää yhdisti työnteko ja sen paljous. Siirtolaiset rakensivat ensin saunat ja sen jälkeen talot, ulkorakennukset ja raivasivat pellot. Kylän savolaiset, entiset torpparit, yrittivät päästä jaloilleen ja saada elantonsa pieniltä tiloiltaan.

Eri heimoiset samassa kylässä elivät yhdessä, tekivät työtä, kasvattivat lapsia ja yrittivät selviytyä parempaan huomiseen uskoen. Ymmärsin kyllä lapsena, että siirtolaiset olivat tulleet kylälle jostakin muualta. He puhuivat erilaista murretta ja heillä oli joitakin erilaisia tapoja kuin meillä.

Vasta aikuisena olen pohtinut, miten karjalaiset siirtolaiset asutettiin ja miten he sopeutuivat asumaan savolaiseen kylään. Tarve saada laajempaa ymmärrystä kotikyläni historiaan ja kirjoittaa elettyä elämää näkyväksi on ollut pitkään ”sitku-listalla”. Eläkkeellä ollessa tuli viimein aika toteuttaa haave.

Haastattelin kirjaa varten kylässä asuneita ja asuvia siirtolaisten lapsia, joilla oli omia muistoja evakkoajasta ja vanhempiensa muistoja sodasta, evakkomatkasta ja asettumisesta savolaiskylään. Olen auttamattomasti yhden sukupolven myöhässä. Ne, joilla olisi ollut omakohtaista kerrottavaa, eivät ole enää kertomassa. Haastatteluissa tuli myös esille, että vanhemmat eivät olleet kertoneet evakkomatkasta tai sota-ajasta kovinkaan paljon. Myöskään vaikeista asioista ei keskusteltu ainakaan lasten kuullen.

Täydensin siirtolaisten haastatteluissa esille tulleita muistoja myös muiden kylällä sodan jälkeen asuneiden, sukulaisten ja omien luokkatoverieni kokemuksilla sekä dokumenteilla. Tästä kaikesta syntyi yhteinen kertomus, millaista savolaisten ja siirtolaisten rinnakkaiselo oli savolaiskylässä sodan jälkeen ja 1950 -luvulla.

Kirja on ollut ennen kaikkea matkaa omaan menneisyyteeni, matkan varrella olen ymmärtänyt itsestäni monia asioita. Omalla suvullani ei ole ollut mitään siteitä Karjalaan. Minua on aina vetänyt puoleensa rajan takainen Karjala. Äitinikin joskus ihmetteli, että mitä sinä sieltä Venäjältä haet. Kirjaa tehdessäni ymmärsin, että istuessani siirtolaiskotien tuvan penkillä kuunnellen heidän tarinoitaan, olin itsekin siellä. Oma Karjala-kaipuuni sai selitykseen.

Tajusin, että lapsuuden ympäristöllä on ollut vaikutusta myös ammatinvalintaani. Muistin yhden siirtolaisperheen emännän kysyneen minulta, että mitä aion opiskella. Kun kerroin, etten tiedä, hän totesi: ” Siust tulis hyvä kunnalliskodin johtajatar, kun siul on niin sielukkaat kasvot”. Ei tullut ihan johtajatarta, mutta työura vei sosiaalialan työhön, jossa lähtökohtana on ymmärtää erilaisuutta.

Hauskin oivallus itsestäni oli, kun selasin kirjaa varten vanhoja valokuvia. En ole koskaan pitänyt lyhyestä tukasta ja muistan kampaajalleni sanoa, ettei saa leikata liian lyhyeksi. Omissa lapsuuden valokuvissa tukkani on aina niin lyhyt, että puolet korvista oli näkyvissä. Tätini oli parturi ja vierailukäynneillä hän leikkasi hiukset. Äitini patisti pistämään lyhyeksi.  

Menneisyysmatka itseeni kannatti tehdä ja tuloksena marraskuussa ilmestyy julkaisu ”RAJALTA RAJAJOELLE – Siirtolaisena Parikkalasta Suokylälle”.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Evakkoreki SA-kuva ja Tuija Nummelan kotialbumi, lyhyttukkainen kirjoittaja oikealla