Kevyt rupattelu tuo hyvän mielen

Kaupan kassalla seisoi vanha rouva, joka koko ajan päästi seuraavia jonottajia ohitseen. Ole hyvä vaan, ei minulla ole kiirettä, tässä on mukava rupatella, hän sanoi. Hän halusi selvästi pitkittää kaupassa asiointiaan ja toimi tietämättään aivan oikein. Yle nimittäin uutisoi kesäkuussa (6.6.2019) kanadalaistutkimuksesta, miten tuntemattomien kanssa rupattelu lisää ihmisen onnellisuutta. 

Yksinäisyys tutkitusti kaksinkertaistaa ennenaikaisen kuoleman riskiä. Yksinäisyyden torjuntakampanjoiden otsikot ovat pysäyttäviä: yksinäisyys tappaa. 

Ihminen voi olla monella tavalla yksin eikä välttämättä koe oloaan yksinäiseksi. Esimerkiksi luontokokemuksista monet nauttivat eniten hiljaisuudessa – ja yksin. Pirulliseksi yksinäisyys muuttuu silloin, kun se on tahatonta. Silloin kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa ajatuksiaan, unelmiaan ja murheitaan. 

Kanadalaistutkimus jakoi sosiaaliset suhteet heikoiksi ja vahvoiksi. Vahvoilla sosiaalisilla suhteilla tarkoitetaan lähisuhteita, perhettä, ystäviä ja läheisiä työtovereita. Heikot sosiaaliset suhteet ovat satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien tai puolituttujen kanssa. Näiden arvoa ja merkitystä ei ole aiemmin noteerattu. Nyt huomattiin, että niillä on ihan merkittävä mielialaa kohentava vaikutus.

Ei siis kannata kurtistella kulmiaan, kun joku jumittaa kaupan kassalla vaihtaessaan sanan pari säästä tai syksyn omenoiden mausta. Juttelu on terveysteko, ja sillä on suuri hyvinvointia lisäävä vaikutus. Koiranomistajat kertovat koiraystävistään, joita tapaavat säännöllisesti lenkillä ja koirapuistoissa. Saattaa olla, että he tuntevat toisensa koiriensa nimillä eivätkä tiedä toistensa siviilielämästä sen enempää. Koirat yhdistävät, ja se riittää jutun juureksi.  

Kumppanuustalot, kansankahvilat ja muut kaikille avoimet yhteiset tilat ovat tärkeitä heikkojen sosiaalisten suhteiden mahdollistajia. Itse kutsuisin näitä suhteita mieluummin kevyiksi kuin heikoiksi. Voit istua kansankahvilassa hiljaa tai voit jutella, voit katsella meininkiä tai mennä mukaan toimintaan. Kevyestä sosiaalisesta suhteesta voi kehittyä syvempi tuttavuus, ystävyyskin. 

Kauppakeskusten aulat näyttävät myös olevan tärkeitä kohtaamispaikkoja. Ne toimivat kuin kyläkaupan rappuset ennen vanhaan. Vaihdetaan kuulumiset, istuskellaan ja jatketaan päivän askareisiin. Joukko vaihtuu päivän mittaan. Aamupäivällä kokoontuvat ikäihmiset ja iltapäivällä tulevat nuoret. 

Julkiset tilat voivat joko estää tai lisätä ihmisen kevyiden sosiaalisten suhteiden määrää. Tilasuunnittelussa ei tulisikaan ajatella pelkästään tehoneliöitä ja ihmisten mahdollisimman sujuvaa virtausta. Tärkeää olisi luoda pysähtymisen ja kohtaamisen mahdollisuuksia ja paikkoja. Ilman ostopakkoa. Sopivalla tavalla sijoitetut tuolit ja penkit olisivat hyvä alku. 

Parhaat kevyet sosiaaliset tilanteet olen kokenut Sodankylän elokuvajuhlien jonoissa, joissa kohtaavat nuoret ja vanhat, ensikertalaiset ja veteraanit. Huippukeskusteluja elokuvista ja universumista. Satoi tai paistoi, jonotus sujuu hujauksessa. Kaikkia yhdistävät hyvä mieli ja rakkaus elokuviin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisten lokerointia

Arja kirjoitti blogissaan ikäsyrjinnästä. Tuon tähän vielä yleistämisen ja lokeroinnin näkökulmat. Itse eläkkeellä olevana huomaan tarkkailevani tavallista herkemmällä korvalla, miten ja missä sävyssä meistä eläkeläisistä puhutaan.  

Eläkeläisistä puhutaan yleistäen kuin he olisivat yhtenäinen ryhmä. Suomessa oli 2018 noin 1,3 miljoonaa vanhuuseläkkeen saajaa. Pelkästään taloudellisesti ajatellen joukko on hyvin heterogeeninen. Esimerkiksi: 40 prosentilla on alle 1 250 euron eläke kuukaudessa. Heistä kaksi kolmesta on naisia. Yli 3 000 euroa kuukaudessa eläkettä saa 7 prosenttia eläkeläisistä. (Tilastokeskus).

Tuoreen tutkimuksen mukaan sosiaaliluokkien väliset erot näkyvät vielä eläkkeelläkin. Yli 90-vuotiaistakin terveimpiä ovat ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvat. Duunarivanhus sairastuu dementiaakin todennäköisemmin. (HS 20.6.2019). On olemassa yhtä monta tarinaa kuin on eläkeläistäkin.

Yleinen jutun aihe on, miten eläkeläiset ovat pankin tai kaupan ovien ulkopuolella odottamassa jo puoli tuntia ennen ovien avautumista. Hieman huvittuneena kuvaillaan eläkeläisiä seisomassa jonossa, jossa on myös tarkka järjestys, ettei kukaan pääse etuilemaan, kun ovi sitten maagisesti avaraan.  

Ihmisen ikääntyessä unen määrä ja päivärytmi voivat muuttua ja kauppojen auetessa monilla on iso osa päivän askareista jo tehty. On hyvä aika lähteä ulos kodista. Ehkäpä he haluavat tuoretta leipää. Jonottaminen voi sosiaalinen tapahtuma vaihtaa kuulumisia. Kaupan ruuhkat helpottuvat, kun eläkeläiset hoitavat asiansa silloin, kun osa väestä on töissä. Sama pätee muuhun asiointiin, eläkeläiset eivät ole ”tuottavien” tiellä tukkimassa kassajonoja.

Toinen yleinen klisee on kiireinen eläkeläinen, joka rientää paikasta toiseen kiirettään valittaen. Tosiasia on, että tänä päivänä hyväkuntoiset eläkeläiset kantavat suurta ylisukupolvista vastuuta. He hoitavat lapsenlapsia ja huolehtivat omista vanhemmistaan. He ovat lisäresurssina hektisen työelämän paineissa  oleville lapsiperheille. He paikkaavat ikäihmisten hoivan jättämiä aukkoja. Sen lisäksi he osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan ja pitävät huolta omasta hyvinvoinnistaan.

Koen monilla eri areenoilla toimimisen elämän mielekkyytenä. Voin auttaa ja olla avuksi, minulla on mahdollisuus osallistua. Olen suurelta osin valinnut kiireeni itse. Nimitän kiireitäni positiiviseksi kiireeksi. Joskus koen huomaukset kiireestäni jopa loukkaavina. Lennossa repun sisältöä vaihtavan mummon pitäisi osata ”rauhoittua”.

Eläkeläisen ulkoiseen olemukseen suhtautuminen on myös kaksijakoista. Toisaalta arvostetaan nuorekkuutta. Kun kerron olevani eläkkeellä, kuuluu sanoa, että kylläpä tänä päivänä nuorekkaat ihmiset ovat eläkkeellä. Jos taas eläkeläinen pukeutuu tai käyttäytyy lajitovereistaan poiketen, sitä ei myöskään aina katsota hyvällä silmällä. Tatuoitu nuorekas mummo tai motoristipappa koetaan menetetyn nuoruuden etsijöinä. Näillä areenoilla eläkeläisten pitäisi tasapainoilla ja lunastaa paikkansa seniorikansalaisena.

Teksti: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela

 

 

Yhteisöllistä vai uusyhteisöllistä asumista

Helsingin Sanomien kolumni ”Entinen nuori ei halua vanheta yksin” (HS 22.5.2019) toi näkyväksi suomalaisen elämäntavan muutoksen ja sen vaikutukset myös vanhuuteen.

Sukupolveni on elänyt hyvin erilaisen elämän kuin vanhempamme. He kuuluivat sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolveen (1920- ja 30-luvulla syntyneet). Aktiivi-ikä oli sota-aikaan tai heti sodan jälkeen. Tämän sukupolven elämää leimaa kahtiajakoisuus. Nuoruudessa oli hätää ja puutetta, kulutustavaroita oli vähän. Elämän parhaat vuodet olivat ankaraa työntekoa ja säästämistä. Sodan jälkeen alkoi uusi rakentamisen ja vaurastumisen kausi. Hartiapankilla rakennettiin asunnot. Elämän eetoksena olivat työ ja toive saada seuraavalle sukupolvelle helpompi elämä.

Suuren murroksen sukupolven (sodan jälkeen syntyneet ns. suuret ikäluokat) lapsuuden kokemukset poikkesivat huomattavasti edellisestä sukupolvesta. Lapsuus oli kehityksen ja optimismin aikaa, ja koulutuksen merkitys korostui. Kodinkoneet ja muut hyvinvoinnin merkit näkyivät arjessa. Asuntoa ei myöskään enää välttämättä rakennettu itse, vaan asuntosäästäminen oli tapa vaurastua. Monilla meillä on juuret maaseudulla. Koulutus ja valtion takaamat opintolainat mahdollistivat suurelle joukolle korkeakouluopinnot.

On sanottu, että näiden kahden sukupolven elämäntapojen ero on suurempi kuin mitä koskaan on Suomessa koettu. Kohta 97-vuotias äitini asuu tehostetussa palveluasumisessa. Istun hänen pienessä, mutta viihtyisässä huoneessaan ja pohdin omaa vanhenemistani. Mittailen neliöitä ja mietin, missä oma egoni mahtuisi olemaan ja elämään. Miten haluaisin asua, kun toimintakykyni ei enää mahdollista ”entisten nuorten” elämää?

Ikätovereiden kanssa olemme monesti pohtineet yhteisöasumisen mahdollisuuksia. Unelmissa näemme itsemme  kulttuuririennoissa, laittamassa yhdessä ruokaa ja keskustelemassa antaumuksella elämän suurista ja pienistä asioista. Asumme väljästi ja tyylillä sisustetussa omassa huoneistossa, jossa jokaisella esineellä on harkittu paikkansa. Niin ja kaikilla on tietysti kirjahyllyt täynnä lukemattomia ”sitku on aikaa -kirjoja”.

Ikääntyvä elämämme rakentuu saman elämäkokemuksen jakamisen periaatteelle. Vertaistukea saamme omilta ikätovereilta ja tietysti läheisiltä. Ajatuksena on, että emme halua olla seuraavan sukupolven riesana. Siksi yhteisöasunnossa on varattuna vierashuone, jossa lapsemme ja läheisemme voivat perheineen majoittua.

Helsingin Sanomien juttu kaikenikäisten palvelutaloista (HS 25.5.2919) herätti ajatukset uusille urille. Oulussa on ensimmäinen palvelutalo, joka on suunnattu kaikenikäisille. Siinä yhteisöllinen asuminen on viety pitemmälle kuin milloinkaan Suomessa. Kaikenikäisten asumisen yhteisön tavoitteena on elämisen helppous. Saatavilla olevat palvelut löytyvät digitaalisesta portaalista, joka on ladattuna kännykkään. Sen kautta asukkaat tilaavat palveluja, ilmoittautuvat kerhoihin ja varaavat vierashuonetta. Palvelukoordinaattori hoitaa digiportaalia, mihin hän laittaa  harrastuskerhoja ja tapahtumia. ”Elämän matkaoppaana” hän neuvoo, opastaa ja tukee yhteisöllisyyden kehittymistä.

Oma ajatukseni yhteisöllisyydestä saa uusia ulottuvuuksia. Kun kavereiden kanssa ideoitiin tulevaisuuden palveluja, esille nousivat ”Beatles-palvelutalo”, ”Rollari-päivätoiminta” tai ”Peace-saattohoito”. Sama yhteisöllinen kokemus jäsentää meitä myös ikäihmisinä.

Asialla on myös kääntöpuolensa. Olemme kritisoineet vanhempiamme, miten he ovat jääneet sota-ajan poteroihin ja säästävät pahan päivän varalle kaiken jugurttipurkeista lähtien. Vaarana on, että mekin jäisimme muistelemaan nuoruutemme yliopistoita. Uusyhteisöllisessä asumisessa meillä olisi mahdollisuus laittaa omat kokemukset jakoon myös seuraaville sukupolville. Palvelujen hankinta sujuisi kuin tanssi myös digiportaalin kautta, oppivaisia ja elämälle uteliaita kun olemme.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela