Saturday, September 28, 2019

Ikäasumista hissillä vai porrastreenillä



Talo, jossa asun, on lähestulkoon samanikäinen kuin itse olen. Muutin taloon aikoinaan pienen lapsen äitinä. Kipaisin hissittömän talon portaat ylös ja alas, käsissä milloin kauppakassi, milloin kirjareppu. Ja usein oli vielä lapsi kainalossa. Eikä askel painanut. 

Nyt kiroan talon portaita ja hissittömyyttä raahatessani matkalaukkua neljänteen kerrokseen. Tällaisia nelikerroksisia hissittömiä taloja on kotikaupungissani paljon. Hissejä on myös rakennettu paljon. Osaan taloista hissi on rakennettu kaventamalla portaita ja osaan hissikuilu on rakennettu talon ulkopuolelle. Meidän talossamme kumpikaan vaihtoehto ei teknisen selvityksen mukaan ole mahdollista. 

Ikääntyessä miettii tulevaisuuden asumista ja ikäystävällisempää kotia. Asunto ja asuinympäristö voivat tukea ikääntyvän arkea ja hyvinvointia tai ne voivat rajoittaa ja estää hyvää elämää. Esimerkiksi hissi on helpotus ja mahdollistaa ulospääsyn. Mutta omassa tilanteessani voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Minulle tulee nyt porrastreeniä useamman kerran päivässä, ihan luonnostaan ja ilmaiseksi. Jos hikeennyn, ähisen ja puhisen, sekin lienee minulle ihan oikein.  

Lähipiirissäni on 102 vuotta täyttänyt naisihminen, joka asuu nelikerroksisen hissittömän talon yläkerrassa. Hän pitää kuntoaan yllä kulkemalla portaat vähintään kerran päivässä alas ja ylös. Eikä ole lunta eikä jäätä vaarana, hän sanoo. Hän on itse sitä mieltä, että porraskävely on osaltaan varmistanut hyvän toimintakyvyn säilymistä.  

Ikäasuminen näkyy myös uudessa hallitusohjelmassa, jossa hissi- ja esteettömyysavustukset mainitaan osana ikääntyneiden asumisen erillisohjelmaa. Lisäksi halutaan edistää uusia yhteisöllisiä asumisratkaisuja ja kiinnittää erityistä huomiota muistisairautta sairastavien asumisen turvallisuuteen.

Yhteisöllisen asumisen ajatellaan tuovan asumiseen turvallisuutta ja toisaalta vähentävän yksinäisyyttä. Omalle ikäpolvelleni kommuunit ja kimppakämpät ovat tuttuja opiskeluajoilta. Yhteisasumisesta on mukavia muistoja, asuminen oli halpaa ja porukka samanhenkistä.  

Uudet ”mummokommuunit”, esimerkiksi Outokummussa, ovat herättäneet suurta kiinnostusta. Viimeisimpänä uutisoitiin Kouvolan asuntomessuille rakennetusta kyläyhteisöstä, Virkkulankylästä (Yle 10.9.2019). Saman mallin mukaisia senioreiden ”kyliä” on rakennettu eri puolille Suomea, muun muassa Joensuuhun ja Outokumpuun.    

Tarvitaan monenlaisia ikäasumisen malleja ja yhteisöllisyyden asteita. Ei yhteisöllinen asuminen, saati yhteisasuminen, kaikille sovi eikä tarvitsekaan sopia. Mutta jollekin yksinasuvalle se voi olla yksinäisten eläkepäivien pelastus. 

Eräs eläkeläisystäväni asuu kerrostalossa naapureinaan kaksi muutakin yksin asuvaa eläkeläistä. Heillä kaikilla on omat asuntonsa, mutta he touhuavat paljon yhdessä: käyvät yhdessä marjassa, matkoilla, saunassa, auttavat toipilasta kotihommissa ja lainaavat toisilleen vaikka mehumaijaa. Kutsuisin heitä kolmen ikäihmisen yhteisölliseksi naapurustoksi.  

Kirjoittaja Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu 27.9.2019 sanomalehti Karjalaisen Ikäystävällistä-kolumnisarjassa.

Monday, September 16, 2019

Käteisellä, kiitos


 Jostakin syystä setelit kukkarossa luovat turvallisuutta. Tyhjän kukkaron kanssa olo on kuin puuttuisi joku vaate.  Rahaa pitää olla ”kaiken varalta” näin korttiaikanakin.

Pankit ovat rajoittaneet käteisvaran nostoja vain tiettyihin päiviin. Pankin mukaan rahannostoja supistettiin pienen kysynnän vuoksi ja pankille aiheutuvien kulujen takia. (Kaleva 21.3.2019). Muutos etenee monella rintamalla. Pankin konttoreita lopetetaan tai suljetaan niin, että henkilökohtainen asiointi on mahdollista vain ennalta sovitusti. Samaan aikaan kaiken asioinnin halutaan muuttuvan sähköiseksi.

Pienellä muutaman tuhannen asukkaan kotipaikkakunnalla oli aikoinaan viisi pankkia, ja kaikille riitti asiakkaita. Nyt on enää yks pankki ja aprikoin, miten kauan näkyy vielä katolla pankkitunnus.
VR ilmoitti lopettavansa junalippujen käteismyynnin kaukojunissa. Lähijunissa se oli lopetettu jo 2017.  (Maaseudun tulevaisuus 11.8.2019). Lehden mukaan Suomessa on satoja tuhansia eläkeläisiä, jotka hoitavat maksun käteisellä. Lipun voi ostaa junassa maksukortilla. Käteismyynti on vähentynyt niin pieneksi, ettei se enää kata käsittelykustannuksia.

Näiden uutisten jälkeen tein inventaarion omasta rahakäyttäytymisestä. Totta on, että vilauttelen pankkikorttia entistä tiuhemmin. Varsinkin lähimaksu mahdollistaa helpon ja nopean maksaminen. Pankkikortilla maksusta jää aina dokumentti. Ei tarvitse miettiä muistinko hoitaa. Vaarana runsaalle pankkokortin käytölle on, että oman rahatilanteen kokonaisymmärrys hämärtyy.

Pienessä kesäteatterissa kävi vain käteinen maksu. Lippuja tilattaessa he kohteliaasti informoivat asiasta. Lippujonossa lipun myyjä sai kuulla monenlaisia kommentteja. Miten voi olla niin, ettei teillä olen ajanmukaisia vehkeitä.

Käteismyynnin lopettaminen haittaa erityisesti eläkeläisiä, joilla ei ole verkkoyhteyttä, pankkikorttia eikä R-kioskia lähellä. Tilastojen mukaan Suomessa vielä satoja tuhansia eläkeläisiä, joilla ei ole internet-yhteyttä.

Digitalisoituminen on olennainen osa tätä päivää ja sen kanssa pitää elää. Eläkeläisenkin pitää yrittää pysyä pinnalla. Muutoksen tahti hirvittää ja kysymys onkin, miten yhteiskunnan vanhimmat otetaan huomioon. Puhutaan paljon nuorten syrjäytymisestä, mutta iso osa väestöä tulee syrjäytymään digitalisaation nopean kehityksen myötä.

Joskus kysyttiin, onko maallamme malttia vaurastua. Nyt voidaan kysyä, onko muutoksen tahtia malttia hidastaa, että kaikki pysyvät kyydissä. Ainakin voisi toivoa, että rinnakkaisjärjestelmiä pidettäisiin yllä niin kaunan, kun on ikäihmisiä, joilla on puutteelliset valmiudet käyttää uusia vempaimia. Tämä ei tarkoita sitä, että pitää palata pankkikirja-aikaan.

On helppo sanoa, että eläkeläiset elävät vanhaa aikaa, pankkikorttikin on ollut käytössä vuosikymmeniä. Ei myöskään ole uudistumishalusta kyse. Digimaailma ei vaan ole tavoittanut kaikkia. Maksutapahtuma on aina myös kohtaaminen.  On se vaan mukava tunne, kun maksaa kahvikupin käteisellä ja saa käteensä vaihtorahan. Konkreettisesti tietää, miten paljon kahvi ja pulla maksoivat.

Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela



Thursday, September 5, 2019

Eläkeläisten kylässä


Syyskesän aamu on jo valoisa, kun istumme Katjan ja Volodnan kanssa aamiaispöydässä Ontajärvellä. Pöydässä on puuroa, tummaa leipää, blinejä ja vadelmahilloa.  

Kissa makoilee tyytyväisenä tuolilla. Se on jo saanut aamupalansa mouruttuaan ensin ruokaa kovalla äänellä. Koira istuu pihalla, joka on kukkiva paratiisi. Kukkien lisäksi pihalla kasvaa perunaa, porkkanaa ja yrttejä. Katja osoittaa kasvihuonetta, jossa tomaatit ovat kypsymässä. Hän kertoo, että tuossa oli ennen navetta. Lehmiä ei ole enää koko kylässä.   

Ontajärven kylä on osa Rukajärven kuntaa ja sijaitsee Mujejärven piirissä Karjalan tasavallassa Venäjällä. Kylä on hiljennyt ja elämä muuttunut, Katja kertoo. Hän on nyt 65-vuotias ja ollut eläkkeellä jo 15 vuotta. Hän työskenteli ennen kylän postissa ja myöhemmin metsäyhtiön konttorissa. 

Nyt vain muutama kyläläinen on palkkatyössä. Töitä ei ole, Katja sanoo. Ennen oli metsäyhtiö, koulu, päiväkoti, kauppoja, leipomo ja niin edelleen. Nyt palkallista työtä on kaupan myyjälle, postinhoitajalle, lääkärille ja kyläneuvoston puheenjohtajalle. Yksi kyläläisistä on perustanut yksityiskaupan. 

Nuoret muuttavat muualle opiskelemaan ja töihin (niin kuin meilläkin). Katjan poika asuu perheineen Pietarissa ja on autonasentaja. Kotiseutua ei ole kuitenkaan unohdettu. Pojanpoika, vunukka, oli ollut koko kesän, kolme kuukautta, babuskan luona Ontajärvellä. Ja poika ja miniä haluavat muuttaa takaisin kotikylään heti, kun pääsevät eläkkeelle. 

Kylä vaikuttaa hiljaiselta ja menneisyyteen uinahtaneelta. Vaaleansininen, pitsiverhoinen kulttuuritalo, kirkkaansininen kylätalo, pieni kauppa, pölyävät hiekkatiet, tyhjilleen jääneet talot. Kissat ja koirat kulkevat pitkin kylän raitteja. Museo kertoo vanhoista ajoista. 

Mutta kylällä on myös toinen, vilkas ja työteliäs puoli. Yhdessä talossa on kanoja ja äänekäs kukko, toisessa lampaita. Kylätalolla naiset paukuttavat kangaspuilla värikkäitä mattoja myytäväksi. Joka pihassa on perunamaata, hedelmäpuita ja muuta viljelystä. Ontajärvi antaa kalaa, metsät marjoja ja sieniä. 

Oman ominaispiirteensä Ontajärven kylään tuo se, että sillä on ollut jo noin kolmekymmentä vuotta ystävyyskyläsuhde Tuupovaaran Öllölän kylän kanssa. Osa öllöläläisistä on vieraillut Ontajärvellä kymmeniä, kymmeniä kertoja, joku yli 70 kertaa. Ihmisten kesken on syntynyt syviä ystävyyssuhteita. Lisäksi matkailu tuo kyläläisille kaivattuja lisätuloja.  

Olen Ontajärvellä ensimmäistä kertaa, mutta vastaanotto on lämmin. Kulttuuritalolla järjestetään karjalaiset illatsut, joissa esiintyy kylän oma ohjelmaryhmä. Ohjelmistossa on karjalaisia ja venäläisiä lauluja ja laululeikkejä. Ryhmän vanhin jäsen Anastasia on jo yli 90-vuotias. Lavan koristeena on taustakangas, jossa lukee vapaasti käännettynä ”meidän kylämme elää”. 

Ontajärvellä vierailee myös sotahistorian harrastajia, jotka kulkevat Rukajärven tien maisemissa vanhoja muistellen. Maljannostopuheissa korostetaan kuitenkin rauhaa ja ystävyyttä. 

Kylän tulevaisuutta ei käy arvaileminen. Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, sanotaan. Ihmiset ovat sitkeitä, ja toivo tulevaisuudesta elää. Nuori, tällä hetkellä Petroskoin musiikkiopistossa opiskeleva Irina kantaa praasniekassa kynttilälyhtyä ja laulaa myöhemmin kulttuuritalolla ja ljublju tebja, Karelia, minä rakastan sinua, Karjala. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén. Ontajärven kylä.