Luultavasti lähes jokainen meistä on kokenut yksinäisyyttä
jossain elämänsä vaiheessa. Yksinäisyys on kuitenkin moniulotteinen ilmiö. Ehkä
yksinäisyyden monimuotoisuutta voisi valottaa kirjailija Leo Tolstoin kuvauksella
onnellisista perheistä romaaninsa Anna Kareninan alkulauseessa: ”Kaikki
onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton
omalla tavallaan.”
Yksinäisyysajatuksiani viritti tänä syksynä Elisa
Tiilikaisen kirja ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku”
(2019). Tiilikainen pureutuu yksinäisyyteen arjen näkökulmasta, mitä
yksinäisyys tarkoittaa ja miten se vaikuttaa tavallisessa arkielämässä. Hän oli
väitöskirjatutkimuksessaan haastatellut kymmentä ikäihmistä, miehiä ja naisia,
useampaan otteeseen.
Tavallinen harhakäsitys liittyy siihen, että yksinasumisen
ja yksinäisyyden välille laitetaan yhtäläisyysmerkki. Yksin asuminen ei todellakaan
yksioikoisesti tarkoita yksinäisyyttä eikä parisuhde yksinäisyyden puutetta.
Maailman yksinäisimmäksi paikaksi onkin joskus sanottu aviovuodetta! Ilman
puhekaveria saatat jäädä, asuit sitten yksin tai puolison kanssa. Yksinäisyys
on tunnekokemus. Se on omakohtaista eikä sitä voi mitata esimerkiksi ystävien
määrällä.
Toinen tavallinen harhaluulo on se, että yksinäisyyden
ajatellaan olevan aina tai yksinomaan kielteinen olotila. Yksinäisyyttä
saatetaan jossain tilanteessa kaivata. Se voi tarkoittaa hyvää oloa,
mielenrauhaa. Englannin kielessä yksinäisyyttä voidaan ilmaista eri tavoin.
Englannin loneliness
ja solitude
kääntyvät molemmat suomeksi sanalla yksinäisyys, mutta sanaa solitude käytetään yksinäisyydestä
myönteisessä merkityksessä. Mistä mahtaa kertoa se, ettei suomen kielessä ole
tällaista sanaa?
Tiilikaisen haastattelemissa ihmisissä jotkut ovat kokeneet
olleensa yksinäisiä koko elämänsä. Ihminen saattaa kokea syvää erilaisuutta ja
erillisyyttä toisista läpi elämänsä. Suurimmalle osalle ihmisistä yksinäisyys
on kuitenkin ohimenevää ja liittyy joihinkin elämänvaiheisiin ja siirtymiin.
Avioero riipaisee elämän perusrakenteita usein kovalla
kädellä. Sukulaiset ja perheystävät saattavat valita puolensa eikä kutsuja
juhliin tai tapaamisiin enää tule. Puolison kuolema vie viereltä läheisen,
jonka kanssa on saatettu elää useita kymmeniä vuosia. On totuttu tekemään
asioita yhdessä ja harrastamaan yhdessä. Leskenä on iso muutos lähteä vaikkapa
konserttiin ihan yksin. Tiilikainen kuvaa näitä yksinäisyyden tunteita
jakamattomina hetkinä. Moni yksinäinen kertoo, että vaikeinta on, kun jotain
kokemusta, tunnelmaa tai ajatusta ei voi jakaa kenenkään kanssa.
Kolmas harhaluulo on, että suomalaiset olisivat
kansainvälisesti erityisen yksinäisiä ja että yksinäisyys olisi lisääntynyt
viime aikoina. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Harha saattaa syntyä siitä, että
yksinäisyydestä puhutaan nyt avoimemmin ja uskalletaan puhua myös omasta
yksinäisyyden tunteesta.
Hurjat lehtiotsikot ”Yksinäisyys tappaa” pitävät
valitettavasti paikkansa. Yksinäisyyden haittavaikutuksia terveydelle on verrattu
runsaaseen tupakointiin. Ja päinvastoin yksinäisyyden väheneminen vähentää
masennusta ja lisää hyvinvointia.
Miten yksinäisyyttä sitten voisi vähentää? Tiilikainen
korostaa kirjassaan yksinäisyyden yhteiskunnallista luonnetta ja muun muassa
kaupunkisuunnittelun merkitystä. On mahdollista luoda rakenteita ja paikkoja,
joissa kohtaamiset mahdollistuvat matalalla kynnyksellä.
Järjestöt ovat oivallisia yksinäisyyden torjujia. Ne
tarjoavat toiminnan paikkoja ja uusia kavereita. Voipa uimahallin vesijumpparyhmässä
tai saunan lauteillakin voi tavata kivan tyypin. Ei kaikista toki ystävää tule,
mutta jo pieni juttelu voi karkottaa yksinäisyyden tunteen ja tuoda hyvän
mielen. Ajatuksen, että elämä on oikeastaan aika mukavaa.
Kirjoittaja: Arja
Jämsén
Kuva: Arja Jämsén. Taideteos:
Birger Carlstedt. Amos Rexin taidemuseo, Helsinki.