Wednesday, October 30, 2019

On yksinäisyyttä ja yksinäisyyttä




Luultavasti lähes jokainen meistä on kokenut yksinäisyyttä jossain elämänsä vaiheessa. Yksinäisyys on kuitenkin moniulotteinen ilmiö. Ehkä yksinäisyyden monimuotoisuutta voisi valottaa kirjailija Leo Tolstoin kuvauksella onnellisista perheistä romaaninsa Anna Kareninan alkulauseessa: ”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” 


Yksinäisyysajatuksiani viritti tänä syksynä Elisa Tiilikaisen kirja ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” (2019). Tiilikainen pureutuu yksinäisyyteen arjen näkökulmasta, mitä yksinäisyys tarkoittaa ja miten se vaikuttaa tavallisessa arkielämässä. Hän oli väitöskirjatutkimuksessaan haastatellut kymmentä ikäihmistä, miehiä ja naisia, useampaan otteeseen.

Tavallinen harhakäsitys liittyy siihen, että yksinasumisen ja yksinäisyyden välille laitetaan yhtäläisyysmerkki. Yksin asuminen ei todellakaan yksioikoisesti tarkoita yksinäisyyttä eikä parisuhde yksinäisyyden puutetta. Maailman yksinäisimmäksi paikaksi onkin joskus sanottu aviovuodetta! Ilman puhekaveria saatat jäädä, asuit sitten yksin tai puolison kanssa. Yksinäisyys on tunnekokemus. Se on omakohtaista eikä sitä voi mitata esimerkiksi ystävien määrällä.

Toinen tavallinen harhaluulo on se, että yksinäisyyden ajatellaan olevan aina tai yksinomaan kielteinen olotila. Yksinäisyyttä saatetaan jossain tilanteessa kaivata. Se voi tarkoittaa hyvää oloa, mielenrauhaa. Englannin kielessä yksinäisyyttä voidaan ilmaista eri tavoin. Englannin loneliness ja solitude kääntyvät molemmat suomeksi sanalla yksinäisyys, mutta sanaa solitude käytetään yksinäisyydestä myönteisessä merkityksessä. Mistä mahtaa kertoa se, ettei suomen kielessä ole tällaista sanaa?

Tiilikaisen haastattelemissa ihmisissä jotkut ovat kokeneet olleensa yksinäisiä koko elämänsä. Ihminen saattaa kokea syvää erilaisuutta ja erillisyyttä toisista läpi elämänsä. Suurimmalle osalle ihmisistä yksinäisyys on kuitenkin ohimenevää ja liittyy joihinkin elämänvaiheisiin ja siirtymiin. 

Avioero riipaisee elämän perusrakenteita usein kovalla kädellä. Sukulaiset ja perheystävät saattavat valita puolensa eikä kutsuja juhliin tai tapaamisiin enää tule. Puolison kuolema vie viereltä läheisen, jonka kanssa on saatettu elää useita kymmeniä vuosia. On totuttu tekemään asioita yhdessä ja harrastamaan yhdessä. Leskenä on iso muutos lähteä vaikkapa konserttiin ihan yksin. Tiilikainen kuvaa näitä yksinäisyyden tunteita jakamattomina hetkinä. Moni yksinäinen kertoo, että vaikeinta on, kun jotain kokemusta, tunnelmaa tai ajatusta ei voi jakaa kenenkään kanssa. 

Kolmas harhaluulo on, että suomalaiset olisivat kansainvälisesti erityisen yksinäisiä ja että yksinäisyys olisi lisääntynyt viime aikoina. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Harha saattaa syntyä siitä, että yksinäisyydestä puhutaan nyt avoimemmin ja uskalletaan puhua myös omasta yksinäisyyden tunteesta.

Hurjat lehtiotsikot ”Yksinäisyys tappaa” pitävät valitettavasti paikkansa. Yksinäisyyden haittavaikutuksia terveydelle on verrattu runsaaseen tupakointiin. Ja päinvastoin yksinäisyyden väheneminen vähentää masennusta ja lisää hyvinvointia.  

Miten yksinäisyyttä sitten voisi vähentää? Tiilikainen korostaa kirjassaan yksinäisyyden yhteiskunnallista luonnetta ja muun muassa kaupunkisuunnittelun merkitystä. On mahdollista luoda rakenteita ja paikkoja, joissa kohtaamiset mahdollistuvat matalalla kynnyksellä. 

Järjestöt ovat oivallisia yksinäisyyden torjujia. Ne tarjoavat toiminnan paikkoja ja uusia kavereita. Voipa uimahallin vesijumpparyhmässä tai saunan lauteillakin voi tavata kivan tyypin. Ei kaikista toki ystävää tule, mutta jo pieni juttelu voi karkottaa yksinäisyyden tunteen ja tuoda hyvän mielen. Ajatuksen, että elämä on oikeastaan aika mukavaa.     


Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén. Taideteos: Birger Carlstedt. Amos Rexin taidemuseo, Helsinki.







Saturday, October 19, 2019

Häivytetty kuolema yhteisössä


Kun lähes 97-vuotta elämää nähnyt äitini lähti täältä, kuolema oli jo odotettu vieras.  Silti äidin kuolema herättää monenlaisia tunteita. Jo se, että olet sukupolvien ketjussa seuraava lenkki, on iso asia. Läheisen poismenosta puhuminen on itselle osa surutyötä. Oman kokemuksen jakaminen kirvoittaa muitakin muistelemaan omia läheisiään.

Oma äitini lähti kauniisti kahden hoitajan pitäessä häntä kädestä kiinni. Lämpöiset kädet lähdön hetkellä oli niin kaunista, että halusin sitä kokemusta jakaa ystävieni kanssa. Kun ihminen kuolee muualla kuin omassa kodissaan, henkilökohtaisesta tulee myös yhteiskunnallinen.

Äiti asui tehostetussa palveluasunnossa pienessä yhteisössä, jossa jokaisella oli omat huoneet. Ruokailutila ja olohuone olivat yhteisiä. Asuttiin ja elettiin yhteistä arkea lähellä toisten kanssa. Ruokapöydässä kohdattiin viisi kertaa päivässä. Jokainen osallistui yhteisön toimintaan voimavarojensa ja oman halunsa mukaisesti.

Yksi aihe, josta ei puhuttu, oli kuolema. Äidin yksikön asukkaat tulivat vierailukäynneillä tutuiksi ja kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin. Kun käydessäni huomasin, että ruokapöydästä puuttui ”Martta”, kysyin äidiltä syytä. Hän ei tiennyt, totesi vain, että hoitajat eivät saa sanoa mitään.  ”Marttaa” ei vain enää ollut yhteisön jäsenenä. Nyt harmittaa, etten jatkanut keskustelua äitini kanssa siitä, miten hän sen koki. Olisiko hän halunnut käydä omaa surutyötään?

Iäkkäiden ihmisten yksiköstä lähdetään vain sairaalaan tai hautausmaalle. Tiedän, että jokaisella on mielessä kysymys, olenko minä se seuraava.  Kuolemasta ja sen kohtaamisesta on mahdollista puhua hoitajien kanssa omassa huoneessa.

Hoitajien kanssa oli matala kynnys keskustella oman äitini kuolemaan liittyvistä toiveista ja peloista. Kuolema ei ole läsnä yhteisessä arjessa. Syy ei suinkaan ole hoitokulttuuri, vaan tietosuojaan liittyvät kysymykset. Tässä suhteessa maailma on muuttunut. Yksityisyyden suoja on hyvä asia, mutta sillä on myös kääntöpuolensa.

Ystäväni kertoi anopistaan, joka kuoli 2000-luvun vaihteessa vanhusten palvelukeskuksessa. Kun arkkua kannettiin ulos, olivat yksikön asukkaat kahden puolen seisomassa ja saattamassa lähtijää. Tämä tietysti kuvaa myös, että tuolloin ikäihmiset olivat hyväkuntoisempia kuin nykyään. Kun ajattelin äitini yksikön asukkaita, ensiksi saattajajoukko olisi ollut pieni. Toiseksi vaikka tässä ajassa korostetaan kaikessa yhteisöllisyyttä, niin kuolemasta on tullut yksilöllinen ja ulkoistettukin asia.

Tuttavapiirissäni on myös pitkän työuran vanhainkodin johtajana tehnyt henkilö. Hän kertoi, että sen aikaisen hoitoideologian mukaan kuolleen saattaminen oli tärkeä ja merkityksellinen tapahtuma koko yhteisölle. Hiljennyttiin saattamaan vainajaa ja yhdessä veisattiin virsi. Hänen mielestä hoitokulttuuri alkoi hiljalleen muuttua, kun uusien terveyskeskusten yhteyteen rakennettiin vainajien säilytystilat. Kuolema alkoi muuttua yhteisöllisestä kokemuksesta osaksi medikalisaatiota.

Kun menin tyhjentämään äitini huonetta, saatoin jakaa äitini kuolemaa hoitajien kanssa kiireettömästi. Mieleni olisi tehnyt istua asukkaiden kanssa kahvipöytään ja jutella äidistäni. En kuitenkaan tehnyt sitä. Oli vain hyväksyttävä, että Hilkan tuoli oli tyhjä, mutta se täyttyy nopeasti. Olisiko ollut sopivaa kynttilän palaa yhteisessä tilassa äitini muistolle, ilman että tietosuojaa olisi 
tullut rikotuksi.

Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuvat: Tuija Nummela



Friday, October 11, 2019

Saako eläkeläinen etuilla?


Olemme Arjan kanssa molemmat kirjoittaneet eläkeläisten syrjinnästä ja ohittamisesta. Seuraan korva ja silmä tarkkana, miten meistä eläkeläisistä puhutaan ja miten meidät kohdataan. Samaan aikaan tarkkailen myös ”tikkana” lajitovereiden käyttäytymistä.

Kännykkäkansa on oppinut jo puhumaan junassa hiljaa ja huomaamattomasti. Varsinkin nuorten puhelinkäyttäytyminen on junassa hyvin hallittua. Nuorten sormet käyvät näppäimistöllä vikkelästi. He viestittelevät enemmän kuin puhuvat puhelimeen. Hiljainen kansa istuu luurit korvissa.
Kun nykyään puhelin pirisee junassa ja siihen vastataan kovaäänisesti, niin kyseessä on mitä todennäköisimmin ikääntynyt rouva. Koko junavaunulle tulee tiettäväksi, mistä ollaan tulossa, mihin ollaan menossa ja mitä on eväänä.  

Tyttäreni oli aikoinaan töissä rautatieaseman kioskilla.  Hänen kokemuksensa mukaan haasteellisin asiakas oli ”sinun ikäinen ” nainen, joka rynnii jonon ohi pienen suklaapatukan kanssa. Syynä oli kiire junalle. Kiinnostuneena kyselin lisää kokemuksia eläkeläisten jonokäyttäytymisestä. Etenkin nuorilla tuntuu olevan kokemuksia ikäihmisten huonosta käyttäytymisestä.

Eräs nuori äiti kertoi, että hänellä oli itkevä vauva sylissä, kun kaupan tiskillä ”kiireinen” eläkeläinen ohitti hänet tylysti. Tähän huonoon jonokäyttäytymiseen liittyy myös ymmärrystä. Meitä vanhemmat ikäluokat ovat joutuneet selviämään vaikeissa ja puutteellisissa olosuhteissa. Seniorikansalaisina he kokevat olevansa oikeutettuja olemaan ensimmäisiä.  
Maailmalla olen kiinnittänyt huomiota bussikäyttäytymiseen. Kun bussiin astuu vanhempi ihminen, nuoremmat antavat automaattisesti paikan. Se on sisäänkirjoitettu käyttäytymismalli. Paikan saaneet kiittävät kohteliaasti, ja samalla tapahtuu sosiaalinen kohtaaminen.

Meidän kulttuurissamme iäkkäämmälle henkilölle ei anneta paikkaa yhtä automaattisesti. Paikan saadessaan he eivät myöskään kiitä, vaan pitävät sitä itsensä selvyytenä. Samaa pätee mielestäni anteeksi pyytämiseen.  Joskus tuntuu, ettei tuo sana kuulu vanhemman väestön sanavarastoon. Nuoremmalta ikäluokalta tulee anteeksipyyntö ”sori” hyvin luontevasti, jos he vaikka tönäisevät vahingossa.

Tuttavapiiriäni on eniten puhututtanut iäkkäiden kauppakäyttäytyminen. Tehokkuus ja joustavuus ovat päivän sana. Kaupan kassalla rahapussiaan vasta kassista etsivät eläkeläiset herättävät silmäyksiä. Nuorilla on pankkikortti jo valmiina kädessä sujauttamaan lähimaksun. Pahimmassa tapauksessa ikäihminen antaa koko kukkaron kassaneidille, joka laskee sentit kasaan sopivaksi rahaksi. Suoramaksu on entisestään luomassa paineita tehokkaaseen ja nopeaan toimintaan.

Ystäväni avautui siitä, miten häntä ärsytti vanhemman sisarensa käyttäytyminen. Sisar pyöri kaupan kassalla tavaroiden ja maksuvälineiden kanssa. Se ärsytys tai mikä se tunne onkin, voi johtua siitä, että näemme näissä tilanteissa oman tulevaisuuden kuvamme.

Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela (Alexei Sundukov Jono 1986)