Seuraa tähteä

Tiedän monia, jotka kantavat samaa Afrikka -unelmaa kuten minäkin. Se on kuulunut sitku-lokeroon. Jotta unelmista tulee totta, tarvitaan niiden äänen puhumista, sopivia kohtaamisia ja rohkeutta tehdä hyppy tuntemattomaan. Nyt olen tällä loikalla.

Omaa unelmaani vauhditti maaliin toiminta CIF-järjestössä (Council of International Fellowship). Kansainvälisen ohjelman kautta tutustuin ja myös ystävystyin Angela Ifunyan kanssa. Hän työskenteliTansaniassa lasten oikeuksia tukevassa järjestössä (Protect Children´s  Trust). Lukuisten keskustelujen kautta avautui ymmärrys, miten tärkeää on lasten ja erityisesti tyttöjen koulutuksen tukeminen.

Näissä keskusteluissa oli luotu pohja unelmalle, jolle oli vielä monta sitku-estettä. Yhteinen unelmamme oli vapaaehtoistyö Afrikassa. Yksi kesäinen voimaannuttava keskustelu entisen työkaverin kanssa alkoi muuttaa sitku- unelmaa kohti toteutusta.

Tansaniasta ja Angelasta tuli kuin itsestään unelman kohde. Pala palalta lähettiin kokoamaan matkasuunnitelmaa.  Ensin selvitettiin reunaehdot ja samaan aikaan Angela organisoi meille omien verkostojen kautta kohdetta, jossa voisimme toimia.

Kun kaikki unelmat Afrikka, vapaaehtoistyö, safari ja Zansibarin saari yhdistettiin, niin nyt olemme täällä Dar es Salamin hikisessä helteessä Angelan olohuoneessa toteuttamassa unelmaa. Safarit ja Zansibarit on sovittu. Eurot on vaihdettu Tansanian shillingeiksi. Olemme suorastaan ökyrikkaista, 1.6 milj. shillingiä kukkarossa!

Ensi viikolla pääsemme kauan odotettuun vapaaehtoistyöhön opettajan apulaisiksi Bukoban lähellä olevaan kouluun. Konkreettisena matkatuomisena meillä on kestokäyttöisiä terveyssiteitä. Niillä on erittäin tärkeä rooli tyttöjen koulunkäynnin mahdollistajana ja tukena. Soroptimistit antoivat tähän talkooapua. Suuren kiitoksen kanssa laitoimme 80 kestosidettä matkalaukkuun.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela  

Ikäystävällisiä asuinalueita ja muistikyliä

Äitini sairasti muistisairautta ja asui viimeiset elinvuotensa kunnan palveluasunnossa. Hän seurasi huoneensa ikkunasta kylänraitilla kulkevia ihmisiä. Harva se päivä hän itki, mitä pahaa hän on tehnyt, kun on joutunut tänne vankilaan eikä pääse ulos.

Ulospääsemisen ja liikkumisen kysymysten lisäksi ikääntyvässä yhteiskunnassa on herätty laajemminkin pohtimaan, millainen ikäystävällinen asuinympäristö olisi. Alkuvuodesta ilmestyneessä ympäristöministeriön raportissa (2020:2) ikäystävällinen ympäristö määritellään sellaiseksi, että se ”tukee iäkkäiden hyvinvointia ja osallisuutta sekä huomioi heidän tarpeensa ja voimavaransa”.

Ikäystävällinen ympäristö on viihtyisä ja esteetön. Se on helposti hahmottavissa ja palvelut saavutettavissa. Siellä on iäkkäille sopivia asumisratkaisuja ja kohtaamispaikkoja. Asuinympäristö tukee ja edesauttaa omassa kodissa asumista. Se lisää yhteisöllisyyttä ja vähentää yksinäisyyttä. Ei kuulosta pahalta paikalta lapsiperheille tai keski-ikäisillekään, eihän?

Kansainvälisiä esimerkkejä ikäystävällisistä asuinalueista löytyy paljon, Manchester Iso-Britanniassa etunenässä. Manchesterissa on jo vuosikausia tehty töitä ikäystävällisyyden puolesta. Siellä nähdään tärkeäksi luoda ikäystävällisiä asuinalueita ja palveluita, esimerkiksi ikäystävällisiä yrityksiä. Lisäksi samalla edistetään myös ikätasa-arvoa. Tarkoituksena on torjua kielteisiä vanhuskäsityksiä ja luoda myönteisempää kuvaa ikääntymisestä ja vanhoista ihmisistä.

Suomesta ympäristöministeriön raporttiin on nostettu esimerkeiksi pari suurta kaupunkia, Helsinki ja Tampere, sekä muutamia pieniä paikkakuntia, kuten Porvoo, Savitaipale ja Lapinjärvi. Osa paikkakunnista on ikäystävällisyydessään hyvien aikomusten ja suunnitelmien tasolla. Osassa on jo tehty erikokoisia konkreettisia uudistuksia. Esimerkki Lapinjärveltä kertoo, että siellä on perustettu kaikenikäisille sopiva yhteisöllinen hyvinvointipuisto. Puistossa on kohtaamis- ja levähdyspaikkoja sekä ikäihmisille sopivia laitteita.

Reilut kymmenen vuotta sitten suomalaiset vanhustyöntekijät ja kehittäjät vierailivat paljon Tanskassa ihailemassa ja varsinkin ihmettelemässä sikäläistä meininkiä. Ulospääseminen ja vapaus liikkua olivat jo silloin äärimmäisen tärkeäksi koettu asia. Lähiluonto, piha, terassi, talvipuutarha tai muu vastaava ”ulospääseminen” oli mahdollistettu vanhuksille.

Lukkojen vaihtoehdoiksi on olemassa muita keinoja. Sisustuksella, lattian värillä tai erilaisilla älyteknisillä ratkaisuilla voidaan luoda ”turvarajoja”. Ne ohjaavat liikkumista lempeästi eikä vanhukselle ei tule asumisestaan vankilakokemusta.

Tätä nykyä mallia haetaan Hollannista. Muun muassa Helsingin kaupunki suunnittelee hollantilaisen mallin mukaista muistikylää. Malleja ja esimerkkejä löytyy. Tärkeintä on nyt lähteä luomaan suomalaisiin asuinympäristöihin sopivia ikäystävällisiä alueita ja muistikyliä. Siihen tarvitaan mukaan kaikkia, niin kuntaa, yhdistyksiä, yrityksiä kuin ikäihmisiäkin.

 Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 22.2.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Toiveeni on omannäköinen vanhuus

Vanhustenhuollon ongelmat eivät ole jättäneet ketään kylmäksi. Osassa hoivakodeista on havaittu vakavia laiminlyöntejä, jotka vaarantavat vanhusten terveyttä ja turvallisuutta.

Vanhustenhuolto on kokenut 2000-luvulla myllerryksen, kun isot hoivayritykset tulivat markkinoille. Kehitys on tapahtunut vähitellen, eikä paluuta entiseen ole. Noin puolet tehostetusta palveluasumisesta on ulkoistettu yksityisten tuottamaksi. (HS 6.2.2020.) Pienillä, kodinomaisilla ja usein kolmannen sektorin tai yhden yrittäjän ylläpitämillä kodeilla ei ole juuri mahdollisuutta selvitä.

Hoivan laadusta on oltu huolissaan ja tutuiksi tulivat ”haamuhoitajat”, työvuoroihin merkityt ihmiset, jotka eivät todellisuudessa ole työvuorossa. Hoitajamitoitus on hyvä askel parempaa, vaikkei sekään yksin turvaa hoivan laatua. Kun hoivayritykset lisäävät henkilöä, kaatuvat kasvavat kustannukset kuntien syliin kallistuneiden hoitopäivien muodossa.

Ystävien kesken olemme viihdyttäneet toisiamme kuvittelemalla omaa vanhuuttamme ja miten haluaisimme meitä hoidettavan. Toiveita on paljoin ja monenlaisia. Yksi haluaa kuoharia ja ruokia, joista on aikaisemmin nauttinut. Toinen haluaa pukeutua kauniisti ja haluaa, että hänet meikataan vanhanakin. Kolmas haluaa, että hän pääsee teatteriin, konsertteihin ja kahvilaan.

Emeritusprofessori Jaakko Valvanne toivoo saavansa hoitokodissa joka päivä suklaata, alkoholitonta olutta ja maapähkinävoita. Hän haluaa myös, että häntä kannustetaan liikkumaan aktiivisesti. Hän haluaa päästä ulos, kylille ja rock-konsertteihin. (HS 30.12.2019.)

Väestörakenne on armoton. Kohta suuret ikäluokat alkavat tarvita ympärivuorokautista apua. Vaikka kuinka nykyiset kodit mahdollistaisivat varustetasoltaan ja tekniikaltaan siellä asumisen, se ei ratkaise hoivan ongelmaa. Suurilla ikäluokilla on omat odotuksensa hoidon ja hoivan laadusta. Jos tämä yksityistämisen kehitys jatkuu tällaisena, niin laadukasta hoivaa on kyllä saatavilla, mutta vain suurella rahalla. Ne, joilla ei ole siihen varaa, joutuvat tyytymään siihen, mitä on tarjolla. Tässä on jotakin tuttua ja vanhaa, paluuta kunnalliskotiaikaan.

Aikanaan 1980-luvulla trendinä oli muuttaa vanhainkoteja kodinomaisemmiksi. Tavoitteena olivat yhden hengen huoneet ja omat peseytymistilat. Kiinnitettiin huomiota ulkoisiin puitteisiin kuten vanhusten omiin huonekaluihin, viherkasveihin ja henkilökohtaisiin tavaroihin. Ajateltiin, että henkilökohtaisuus tuo myös itsemääräämisoikeutta.

Toteutuu meidän toiveemme kylmästä ja poreilevasta kuohuviinistä tai ei, tärkeintä on, miten meihin suhtaudutaan ihmisinä. Pidetäänkö meitä aktiivisina aikuisina vai hoidon kohteina? Itse haluan omannäköistä elämää, se ei olisi pelkkää hoivaa, vaan myös elämää ja asumista. Haluan kohtaamista, koskettamista, välittämistä ja kuulluksi tulemista. Kyse on omasta tahdostani ja tärkeää on, miten siihen pyritään yhdessä minun, omaisten ja hoitohenkilökunnan kanssa.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Kirjoitus on julkaistu myös Etelä-Saimaan näkökulma-palstalla 10.2.2020.