Vanhuus on kuin sisäkkäisiä hahmoja sisältävä maatuska-nukke

Arja Jämsén

Olen vanha, mutta en ole vanhus, kuvasi kirjailija Eeva Kilpi ikääntymistään. Moni vanhuuseläkeläinen miettii samaa, en ole enää nuori enkä edes keski-ikäinen. Mutta että vanhus. Siihen on mielen vaikea taipua.  

Ajan kulumisen huomaa kuitenkin raskaalla tavalla vanhojen sukulaisten hautajaisissa. Yhtäkkiä olemmekin serkkujen kanssa suvun vanhimmat. Poissa ovat vanhempien lisäksi sedät, tädit ja enot.

Historian siipien havinan kuulen ja tunnen myös muistellessani opiskeluaikoja puolen vuosisadan takaa. Muistot, tunteet ja tunnelmat, jopa maut ovat elävästi mielessä. Suomen ensimmäisen energiajuoman, Vita Novan maku pitkäksi venähtäneen illan jälkeen ennen päivän ensimmäistä luentoa. Ja alakuppilan kermamunkki tentin jälkeen. Myös isot ja pienet valinnat erilaisissa elämän risteyskohdissa kiitävät mielessä.   

Ikä ja maailmantilanne virittävät muistelemaan omaa elämää. Minulla on nyt työn alla iso ja pölyinen pahvilaatikko täynnä kirjeitä 70-luvulta. Äiti säästi kaikki kirjeet ja kortit, joita opiskeluaikana lähettelin kotiväelle. Ja jostain syystä minä olen myös säilyttänyt kaikki kotoa saamani kirjeet. Pahvilaatikossa on täydellinen 70-luvun kirjeenvaihto, joka kertoo nuoren opiskelijan asettumisesta Tampereelle, tenteistä, rahasta, syömisistä ja ostoksista sekä myös tunteista, alkuaikojen ikävästä ja yksinäisyydestä. Kotona tunteista ei puhuttu, mutta niistä saattoi kirjoittaa. Äiti kirjoitti perheen ja lähisukulaisten arkisista asioista, huolista ja sairauksista.

Mitä ajattelen tuosta 70-luvun nuoresta tytöstä, tunnistanko hänet? Kyllä minä se tyttö olen. Jaan Eeva Kilven ajatuksen: ”vanhan naisen silmistä katsoo nuori tyttö”. Elämässä sattuu ja tapahtuu, välillä jumittuu, välillä taas kasvaa ja kehittyy. Olen yhtä aikaa vanha ja nuori.

Ajattelen, että ihminen on kuin venäläinen maatuska-nukke, joka oli suosittu matkamuisto ennen vanhaan. Sorvatussa puunukessa on sisäkkäisiä hahmoja. Ison puunuken sisältä löytyy aina vaan pienempiä ja pienempiä nukkeja. Maatuska on kuin elämä itse. Sen voi ajatella kuvastavan elämän jatkumoa, jossa ihmisen kaikki iät ovat yhtä aikaa läsnä. Nykypäivä päällimmäisenä, sitten työteliäs keski-ikä, nuoruus ja sisimpänä lapsuuden aika. Kaikkien ikien muistot ja kokemukset kantavat vanhuudessa.  

Julkaistu aikaisemmin 18.12.2022 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Valokuva: Arja Jämsén 

Sakon uhalla äitiä katsomaan

 Arja Jämsén

Keskustelin kerran aasialaisen tuttavani kanssa suomalaisesta perhe-elämästä. Kerroin, että aikuinen lapseni asuu yli 400 kilometrin päässä emmekä tapaa kovin usein.

Sinäkö asut yksin, ihmetteli tuttavani. Hän hämmästeli, miten minä pärjään ilman perhettä. Hänen kulttuurissaan ikääntyviä vanhempia ei jätetä yksin. Vanhoista ihmisistä huolehtiminen kertoo arvostuksesta ja huolenpidon vastavuoroisuudesta.

Ihmettä kerrakseen. Kakistelin vastaukseksi, että kyllä minä toistaiseksi pärjäilen ihan ok. En ole muuttamassa lapseni perheeseen eikä hän ole muuttamassa luokseni. Sitä paitsi ei tämä tuttukaan asu yhdessä äitinsä kanssa. Hän työskentelee tätä nykyä Suomessa, ja äiti asuu kaukana maapallon toisella puolella.

Perhehoivan merkitys vaihtelee eri kulttuureissa ja on kaikkialla murroksessa. Esimerkiksi Kiinassa väestö ikääntyy kovaa vauhtia. Nuoret muuttavat maaseudulta opintojen ja työn perässä kaupunkiin ja myös ulkomaille. Vanhukset eivät enää voi luottaa siihen, että lapset ja lapsenlapset pitävät heistä huolta. Perhehoivaa kuitenkin pyritään vahvistamaan esimerkiksi niin, että lapset voidaan Kiinassa velvoittaa jopa rangaistuksen uhalla vierailemaan vanhempiensa luona.  Mahtaako olla kovin vaikuttava tapa, en tiedä.

Japanissa haetaan työn ja perheen yhteensovittamiseen uusia ratkaisumalleja muun muassa Suomesta. Meillä on virinnyt keskustelua, pitäisikö aikuisten lasten ottaa enemmän vastuuta vanhempiensa hoidosta, hoivasta ja tarvittaessa myös elatuksesta. Eurooppalaisessa perhelainsäädännössä näin on.

Omaishoitajina lapset huolehtivat jo tätä nykyä aika tavalla vanhempiensa hoidosta. Ihan oma kysymyksensä perhehoivassa ovat ne ikääntyvät ihmiset, joilla ei ole perhettä. Usein puhutaan omaisista ja läheisistä, jotka huolehtivat viime kädessä. Entä jos heitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Tai vaikka olisikin, välit ovat jostain syystä menneet poikki eikä yhteyksiä pidetä. Arvelen, että tämä ikäihmisten joukko ei ole ihan pieni.

Ilman omaisia elävien ihmisten tilanteesta ja mahdollisista ongelmista ei juuri puhuta julkisuudessa. Joskus heillä saattaa olla ystäviä, naapureita tai viranomaisia apuna ja tukena, kun tarvitaan neuvoja taloudellisiin kysymyksiin, asumisjärjestelyihin tai terveyspulmiin. Tai kaivataan puhekaveria ja seuraa.   

Mutta tilanne on ikävä, jos ihmiseltä puuttuu sekä omaisia että kavereita eikä hyvinvointivaltiostaan ole tuen tuojaksi. 

 Artikkeli julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 4.11.2022

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

Eläkkeellä töissä

Arja Jämsén

Ministeri Saarikko sohaisi joku aika sitten muurahaispesään ehdottaessaan verouudistusta, jolla houkuteltaisiin eläkeikäisiä jatkamaan työelämässä tai palaamaan eläkkeeltä takaisin töihin. Porkkanana olisi yli 60-vuotiaiden työtulovähennyksen asteeittainen korotus.

Ehdotuksen takana on yhä paheneva työvoimapula alalla kuin alalla. Uudistuksen eduiksi on laskeskeltu myös eläkemenojen alentumista. Lisäksi eläkeläiset laittaisivat lisätulonsa kulutukseen ja vahvistaisivat siten markkinoiden pyörimistä.

Seurasin ehdotuksen kommentointia. Kaiken tietävä somekansa buuasi ehdotuksen maan rakoon. Someseurantani ei ollut tieteellisesti pätevä eikä kattava, mutta selkeät linjaukset löysin.

Ensinnäkin oli vahva näkemys siitä, että kyllä eläkeläinen on jo osuutensa työelämässä tehnyt ja piste. Myös huoli työttömistä ja nuorista oli perustelu, jolla eläkeläisten työhön osallistumista vastustettiin. ”Kyllä nuoret ja työttömät pitää saada työnsyrjään ennen eläkeläisiä.”

Yleisesti arvellaan, ettei eläkeläisillä ole enää työhalujakaan. Eikä toisekseen eläkeläinen muutenkaan enää pysty eikä kykene työhommiin. Paitsi ehkä erään somekirjoittajan mukaan ”kevyttä työtä tehneet opettajat ja muut töissä lepäämässä käyneet”. Heillä saattaisi riittäisi virtaa vielä eläkeiässäkin.

Nyt seuraa puolustuksen puheenvuoro. Olen ymmärtänyt, että eläkeläisten innostamisessa työelämään ei ole kyse pakosta. Ainakaan toistaiseksi. Kyse olisi niistä eläkeikäisistä, joilla olisi halua ja mahdollisuuksia jatkaa työelämässä. Heille kannattaisikin tarjota ruusuja tai paremminkin porkkanoita hopeamaljassa.  

Toki tulevaisuudessa siirrytään eläkkeelle myöhemmin kuin tänä päivänä. Eläköitymisikä nousee omien lakiensa mukaisesti, kun eläkeikä on sidottu elinajan odotteeseen ja kullakin ikäluokalla on oma eläkeikänsä. Samalla kuitenkin arvioidaan, että tulevat eläkeläiset ovat terveempiä ja parempikuntoisia kuin me nykypolven eläkeläiset. Jää nähtäväksi.

Ennen kaikkea on hyvä muistaa, että meitä eläkeläisiä on moneen junaan. Minulla on omakohtaista kokemusta työssäkäynnistä eläkeläisenä. Olen kohdannut sekä kannustusta että ihmettelyä. Kysytään esimerkiksi, miksi kummassa jatkan työelämässä, eikö eläke riitä elantoon, vienkö työt nuoremmilta, eikö minulla ole elämää.

On minulla elämä. Se on omannäköiseni elämä, jossa koen vielä eläkeläisenäkin tekeväni tärkeää ja merkityksellistä työtä. 

Julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 10.10.2022 

Teksti: Arja Jämsén 

Kuva: Arja Jämsén

                                    

Kotini on linnani

 

Arja Jämsén

Kapuan portaita kerrostalon neljänteen kerrokseen selässä reppu, jossa viikonlopun ruokaostokset. Tämä käy hyvästä porrastreenistä, kannustan satunnaisia kyläilijöitä, jotka puhisevat hissin puuttumista.  

Vielä jalka nousee, mutta miten kauan. Olen jo myöhäiskeski-iän puolella enkä enää nuorene. Ikätovereita on paljon ja lisää tulee. Yli 85-vuotiaiden osuus se vasta kasvaakin. Sen ennustetaan kaksinkertaistuvan parin seuraavan vuosikymmen aikana.

Vaikka kuinka kuntoilisimme ja olisimme reippaita, ikä tekee jossain vaiheessa tehtävänsä. Miten silloin eletään, asutaan ja liikutaan? Tulevaisuus saattaa huolettaa, mutta ei sitä kannata pelätä. Elämää ei voi hallita, mutta ennakointi voisi olla viisautta.

Otetaan pieni unelmointiharjoitus: miten haluaisit asua vanhana? Omassa kotona, on yleisin vastaus. Keskustelimme kerran eräässä ikäihmisten porukassa, mikä tekee kodista kodin. Asunnon kodikkuus syntyy muun muassa omannäköisyydestä, sisustuksesta ja omista tavaroista, kirjoista ja lempiväreistä.

Asunnon ikäystävällisyydellä tarkoitetaan yleensä esteettömyyttä ja turvallisuutta. Yhtä tärkeää kuin päästä hissittömän kerrostalon yläkertaan on myös päästä sieltä ulos. Kauppaan, elokuviin, rautatieasemalle. Maisema ja luonto ovat monelle meistä olennainen osa asumisen kokemusta. Millainen asuinympäristö on, voiko kerrostalon pihalla ulkoilla, houkuttaako lähiympäristö liikkumaan? Pelottaako katujen liukkaus, onko valaistusta tai penkkejä istahtaa?

Korona-aikana rajoitettiin ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä. Taustalla olivat perustellut lääketieteelliset syyt, ja erityisesti hauraiden vanhojen ihmisten turvallisuutta haluttiin varjella. Sitten havahduttiin asian kääntöpuoleen, sosiaalisen kuoleman riskiin. Huomattiin, miten tärkeitä sosiaaliset kontaktit ihmisille ovat.

Asumisen sosiaaliset tekijät ovat vielä kohtalaisen tutkimaton alue. Ikäihmiselle hyvä asuinympäristö tarjoaa vaivattomia kohtaamisen areenoita ja vuorovaikutuksen tapoja, vaikka mahdollisuuden vaihtaa sanan tai pari.  Silloin ikäihminen voi tuntea olevansa näkyvä, sosiaalisesti elossa, yksi muiden joukossa.

Ikäihmisten asumisratkaisuihin tarvittaisiin lisää vaihtoehtoja. Onneksi nyt on virinnyt kiinnostusta uudenlaisiin yhteisöllisiin asumismuotoihin. Yhteisöllisiä kerrostaloja, osuuskuntia ja vapaaehtoisia yhteisasumisen muotoja, joissa yhdistyvät oma rauha ja porukan seura.

 

Teksti: Arja Jämsén

 Kuva: Arja Jämsén

Julkaistu aiemmin 16.9.2022 sanomalehti Karjalaisessa.

Soutu unelman toteuttajana

Olin 1970-luvulla kesätöissä Sulkavalla ja ystäväni sai minut houkuteltua kilpasoutuun. Sousimme yhdessä kolme kertaa, mutta sitten elämän ruuhkavuodet veivät eri teille. Ystäväni on ollut uskollinen soutaja; 39 mitalia ja läjä arvonimiä.

Olemme myös ikätovereita ja täytämme tänä vuonna pyöreitä vuosia. Ystäväni ehdotti, että juhlavuoden ja hänen 40:n soutukertansa kunniaksi voisimme soutaa yhdessä retkisoudun. Unelmana oli päättää soutu-ura niin, että ympyrä sulkeutuu arvokkaasti. Kun olen enemmän innokas kuin älykäs, ilmoittauduin empimättä mukaan, huolimatta että ikä, kunto ja ulkoinen status eivät ole 1970-luvun tasolla.  Päätös oli tehty ja siitä pidettiin kiinni.  

Peränpitäjäksi saimme ystäväni siskon, kokeneen soutajan ja viisaan ihmisen. Eläkeläisten tapaan elämme uusia ruuhkavuosia. Soutuviikonlopulle oli varattuna monenlaista ohjelmaa; sukujuhlia, lastenlasten hoitoa ja mökkikiireitä. Siispä päätimme, että suoritamme tuon kahden päivän retkisoudun yhdessä päivässä, teemalla ei kiirettä ja nautiskellen!

Saimme ystäväni siskon perheen omistaman kauniin ja kevyen veneen, joka oli kuin lupaus unelman toteuttamiseen. Matka alkoi kauniissa säässä, kaikki oli kohdallaan. Soutelun lomassa maiseminen innoittamina puhuttiin suomalaisesta mökkikulttuurista ja sen muuttumisesta ja avohakkuista. Totta kai matkan aikana jaettiin myös vaivat, kolotukset, ikääntyminen, lasten ja heidän perheensä kuulumiset ja maailman meno tietysti.

Ruokapaikalla tankattiin, kun muut asettuivat leirielämään, meidän nokka osoitti kohti Sulkavan kirkonkylää. Kesäpäivä muuttui hetkessä. Taivas musteni, ja Saimaan aallot löivät vaahtopäinä rantaan. Onneksi ikä antaa jotakin suojaa yltiöpäistä hulluutta vastaan. Perähenkilö käänsi oitis suunnan kohti saaren suojaan, jossa ihmettelimme luonnon voimia. Seuraamme ilmestyi tyhjästä kaksi koiraa, joille löytyi kyllä myöhemmin emäntäkin.

Ilta koitti ja poiju ilmoitti, että matkaa jäljellä 30 kilometriä. Myräkän jälkeen kaikki oli kuin kuvakirjasta, Lepistön selällä vieno myötätuuli, lämpö ja ilta-aurinko hellivät. Kunnes kirkonkylän suunnalta tuleva musta pilvi sekoitti suunnitelmat. Vesisateessa mitattiin kunto ja kestävyys. Menetelmänä jaksaa oli huumori. On myönnettävä, että loppumatkasta mielikuva huurteisesta oluesta saunan jälkeen ei enää toiminut.  Viimeisillä kilometreillä ei juuri juttu lentänyt. Lopussa kiitos seisoi, kun Alinanniemessä olivat huoltojoukot vastassa uupunutta mutta onnellista kolmikkoa. Oli voittajaolo. Sauna pehmitti viimeisetkin matkan vaivat.

Mitä jäi käteen? Tyytyväisyys, että sai olla mukana toteuttamassa yhteistä unelmaa.  Itsensä ylittämisen kokemus oli, kuin laittaisi rahaa pankkiin. Näissä karkeloissa mitataan myös ystävyyttä. Turhien tuttavien kanssa ei lähdettäsi päiväristeilylle Partalansaaren ympäri.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Nuoruuden soutupari, matkamme määrä Partalansaari ja senioreiden vene numerolla 100 

Kirjoitus on julkaistu Sulkava-lehdessä 20.7.2022

 

 

Eläkeläisen ruuhkavuodet

 

Ikätovereiden tapaamiset ovat usein elämänmakuisia. Jaetaan oman elämän, lasten perheiden ja iäkkäiden vanhempien sattumuksia, iloja ja suruja. Seuraavan tapaamisen ajankohdan sopiminen voi olla joskus hankalaa. Jonkun pitää hakea lapsenlapsi päiväkodista vanhemman hankalien työaikojen takia. Toisen pitää huolehtia muistisairaan äidin asioista, kolmannen mennä vapaaehtoiseksi lukumummoksi kirjastoon.

Nauretaan ja välillä itketäänkin elämän uusia ruuhkavuosia. Luottamukseen perustuvassa seurassa puhutaan myös uupumuksesta ja riittämättömyydestä ja välillä ihmetellään nykyperheiden elämänmenoa.

Omat ruuhkavuoteni täyttyvät lasten rinnalla kulkemisesta, lastenlasten hoidosta ja ystävän auttamisesta. Elämä oli ruuhkaista jo työaikana, eikä eläkkeelle siirtyminen suinkaan helpottanut elämää. Tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä.

Isovanhemmuus on jälkiruoka, jota nautitaan parempikuntoisina ja pitempään kuin ennen. Se on myös toivottu elämänvaihe. Toisaalta moni osallistuu myös vanhempiensa arkeen. On palveluseteliä, monimutkaisia digitaalisia palveluita ja pankkiasioita, joihin kaivataan apua. Moni toimii vanhemman tai puolison omaishoitajana. Epävirallisten omaishoitajien määrää ei mahda kukaan tietää. Tavallista on myös etäomaishoitajuus, jolloin tytär, poika tai muu omainen huolehtii ikäihmisestään usein satojen kilometrien päästä.  

Suomessakin keskustellaan aika ajoin siitä, pitäisikö aikuiset lapset velvoittaa huolehtimaan omista vanhemmistaan, esimerkiksi maksamaan vanhemman hoitopaikka, jos vanhemman oma eläke ei siihen riitä. Elatusvelvollisuus ei meillä kuitenkaan ulotu vanhempiin kuten monissa Euroopan maissa. Suomessa vanhemmat ovat velvollisia pitämään huolta alaikäisistä lapsistaan ja avioliitossa puolisosta.

Yksityisen ihmisen antaman hoivan tarve tulee kasvamaan, kun palveluja siirretään entistä enemmän kansalaisille. Samaan aikaan lasten osuus väestöstä pienentyy, ja ikääntyvien osuus kasvaa. Lähipiiriin lukeutuu aikaisempaa vähemmän sukulaisia ja enemmän henkilöitä, jotka ovat läheisiä, mutteivat sukua.  Ystäviltä saadun avun määrä kasvaa.

Entistä useampi asuu Suomessa yksin. Eliniän pidetessä eläkkeellä ollaan pidempään, ja apua ja hoivaa tarvitsevia ihmisiä on lähellä useammassa polvessa.

Samalla kun eletään ruuhkavuosia muita auttaen, moni eläkeläinen pohtii myös omaa tulevaisuutta. Osa suhtautuu tulevaisuuteensa luottavaisesti, osan mielessä pyörivät pelonsekaiset ajatukset. Miten ja kenen varaan rakennan omat tulevat vuoteni?

Ystäväni ovat yhtä mieltä, etteivät he halua rakentaa omaa vanhuuttaan lastensa varaan. Omannäköisen vanhuuden rakentaminen omien tarpeiden ympärille tuntuu oikealta. Moni meistä saattaa kuitenkin sisimmässään toivoa, että kyllä ne läheiset meistä joka tapauksessa huolehtivat.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Sinikka Hurskaisen maalaus (kuva Tuija Nummela)

Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 16.5.2022

Babuškoja ja teräsleidejä, vanhuskuvat muutoksessa

 

Arja Jämsén

Kauheat eukot, vanhuuden höppänät ja teräsleidit, siinä muutamia mielikuvia ja käsityksiä vanhoista ihmisistä. Yhteiskunnat ovat muutoksessa, ja vanhuus on muutoksessa. Tavan takaa pohditaan, eteneekö vanhuus onnistuneesti vai ”rappeutuvan” mallin mukaan”? Henkilökohtaisella tasolla mietityttää, pitäisikö vielä vanhanakin olla tuottava kansalainen vai tuleeko minusta rasite perheelle ja yhteiskunnalle? 

Anna Kinnusen, Maija Könösen ja Sinikka Vakimon toimittamassa teoksessa ”Babuškoja, teräsvaareja ja digisenioreita” tarkastellaan muuttuvaa vanhuutta Suomessa ja Venäjällä. Teos on lähtökohdiltaan monitieteinen. Se tutkii vanhuutta kahden eri kulttuurin silmin ja samalla myös kahdesta eri suunnasta, ulkoapäin, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta suunnasta ja sisältäpäin, vanhojen ihmisten kokemuksesta.

Teoksen teemat käsittelevät vanhuutta ja dementiaa koskevia käsityksiä, vanhuutta ja toimijuutta sekä hoivan kysymyksiä. Laajaa teosta kuvaavat monitieteisyyden lisäksi monisyisyys ja moninaisuus, mistä on tässä mahdollista nostaa muutamia näkökulmia.

Sinikka Vakimo Itä-Suomen yliopistosta ja Maija Könonen Helsingin yliopistosta käsittelevät artikkeleissaan dementian, mielisairauden ja seniiliyden sosiokulttuurisia käsitteitä ja kytkentöjä. Vanheneminen on kiinnostanut ihmisiä iän kaiken. Jo sata vuotta ennen ajanlaskun alkua Cicero ohjeisti, miten välttää ”mielentylsyyttä” ja saavuttaa hyvä vanhuus.  Vakimon ja Könösen artikkelit virittävät tärkeitä askelmerkkejä tämän päivän vanhuuskeskusteluun ja asenteisiin. 

Babuška on meille ikoninen venäläinen huivipäämummo, joka hoitaa niin huushollit, kasvimaat kuin lapsenlapsetkin. Irina Savkina Tampereen yliopistosta kirjoittaa sen sijaan kirjallisuusgerontologian mielenkiintoisesta näkökulmasta kauheista eukoista venäläisen kirjallisuuden arkkityyppeinä. Nykykirjallisuudessa vanhat ihmiset ja vanhat neuvostoajat kietoutuvat usein yhteen, ja vanhukset nähdään menneiden aikojen dinosauruksina.

Isovanhemmuutta on tutkittu vähän, kun otetaan huomioon isovanhempien merkitys hoivan ja tuen tarjoajina lapsille ja lapsenlapsille. Isovanhemmuuskin on muutoksessa, miten olla yhtä aikaa ja sopivalla tavalla saatavilla ja syrjässä. Isoisien kasvavaa roolia tarkastellaan Ilkka Pietilän ja Hanna Ojalan artikkelissa.

Teoksessa avataan useita vähän esillä olleita teemoja. Muun muassa venäläisten ikääntyneiden näkemyksiä seksistä, mistä pietarilainen tutkija Julija Zelikova kirjoittaa.  

Ikääntyvien hoivaa käsittelevissä artikkeleissa suomalaiset ja venäläiset kirjoittajat liikkuvat hyvin samansuuntaisissa hoivan uudenorganisoitumisen kysymyksissä. Keskustelussa ovat laitos- ja kotihoito, perhehoiva ja hoivaköyhyys.

Teos nostaa esille peruskysymykset, kuka on vanha ja miten vanhuudesta ja vanhuksista puhutaan. Kielellä ja sanoilla on väliä. Vanhuussanastoon liittyy paljon uhkakuvia ja kielteisiä vertauskuvia. V-sanoja kierretään keksimällä uusia, senioreista teräsleideihin. Venäjän kielessä on samoin. 

Kriittisen gerontologian tutkimusperinnettä, kulttuuri- ja kirjallisuusgerontologiaa tarvitaan täydentämään lääketieteellistä ja terveydenhuollollista vanhuusajattelua ja tutkimusta, ja tästä syystä vahva lukusuositus kaikille ikääntymisestä ja vanhuudesta kiinnostuneille.

Teos oli viittä vaille valmis, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota vaikuttaa järkyttävällä tavalla myös vanhusten elämään. Tekijät kertovat joutuneensa pohtimaansa muuttuneen tilanteen vaikutuksia teoksen julkaisemiseen ja korostavat, että teoksen kaikki valinnat ja ratkaisut oli tehty ennen sotaa. He toteavat, että kulttuurista ymmärrystä ja vuoropuhelua tarvitaan tässä maailmantilanteessa vielä entistäkin enemmän.   

Omalla kohdallani teos herätti myös tunteita. Lähetin lämpimät ajatukseni paitsi omille vanhoille ihmisilleni, myös niille kymmenille babuškoille, joita olen reissuillani itärajan takana tavannut.

 Kirjaesittely on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2022.

teksti: Arja Jämsén

 

 

Isovanhemmuus muutoksen pyörteissä

Arja Jämsén

Isäni ei ajan tavan mukaan minun lapsuudessani juuri pehmoillut. Taisin pari kertaa saada remmistäkin. Hänen hellyystaitonsa puhkesivat kuitenkin kukkaan, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Hänestä tuli puuhakas ukki, joka rakensi hiekkalaatikot, syötti nukkevauvaa ja taipui loputtomiin kauppaleikkeihin. Hän opetti myös arjen taitoja, pyörällä ajamista, saunan lämmitystä ja onkimista.  

Juuri ilmestyneessä julkaisussa ”Babuškoja, teräsvaareja ja digisenioreita” käsitellään muuttuvaa vanhuutta Suomessa ja Venäjällä. Ilkka Pietiä ja kumppanit kirjoittavat, että isovanhemmuutta on tutkittu yllättävän vähän ottaen huomioon isovanhempien henkisen, taloudellisen ja käytännöllisen merkityksen monille lapsiperheille. Varsinkin isoisien osallistumisen nähdään kasvaneen ja monipuolistuneen.

Isovanhemmat ovat usein välttämätön arjen apu. Tarvitaan sairastuneen lapsen hoitajaa, kuljetusapua harrastuksiin, hoitoapua, kun vanhemman työruuhka kaatuu päälle. Isovanhemmat auttavat taloudellisesti ja voivat tarjota vanhemmille hetken omaa aikaa.

Isovanhemmilla on tänä päivänä muutakin touhua kuin lastenlapset. Moni jatkaa eläkeläisenäkin työelämässä, harrastaa, matkustelee, toimii järjestöissä ja saattaapa pyöriä Tinderissäkin. Vaikka isovanhemmuus on selvästi muutoksessa, siitä ajatellaan kuitenkin vielä varsin vanhaan malliin, pullantuoksuinen lempeä mummo ja ukki siellä jossain taustalla.

Isovanhemmuudessa piilee tänä päivänä useita ristiriidan siemeniä. Miten olla yhtä aikaa saatavilla ja valmiina auttamaan ja toisaalta pysytellä sivussa, olla tuppaantumatta. Millaista on kaikin puolin hyvä isovanhemmuus? Pyrinkö auttamaan liikaa vai enkö huomaa tuen tarvetta, enkö hoksaa auttaa?

Ei ole harvinaista, että isovanhempien osallistumisesta syntyy skismaa esimerkiksi isovanhempien päihteiden käytön takia. Kaikki lapsiperheet eivät halua isovanhempia lastenlastensa elämään. Monimuotoiset uusperheet voivat myös aiheuttaa hämmennystä ja epäsopua perheiden verkostoissa, kun mummoja ja ukkeja on joka lähtöön.

Kaikkia tarvitaan, kun muistetaan, että on erilaisia tapoja olla vanha ja erilaisia tapoja olla isovanhempi. 

Julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 31.5.2022. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

 

 

Muistiosaaminen on tulevaisuuden kansalaistaito

Arja Jämsén

Muistisairaus uhkaa yhä useampaa – lue 10 tärkeää kysymystä! Viisi muistisairauden riskitekijää! Tästä tunnistat muistisairauden! Onko minulla muistisairaus? Näin ehkäiset muistisairauden!

Tuttuja iltapäivälehtien lööppiotsikoita, jotka ehkä saavat tempaamaan lehden lauantain ruokaostosten lisäksi. Muisti on esillä myös aikakauslehdissä. Saamme lukea koskettavia haastatteluja puolison sairastumisesta ja vuosien omaishoitajuudesta. Monet julkisuuden henkilöt, näyttelijät ja poliitikot, kertovat lehdessä isänsä, äitinsä, mummonsa tai vaarinsa muistisairaudesta, miten se alkoi ja miten se eteni.

Muisti ja muistaminen ovat tulleet uudella tavalla myös näytelmiin ja taiteilijoiden ohjelmistoihin. Tuore tv-sarja Kultakala kertoo äidin muistisairaudesta ja äidin ja tyttären suhteesta sairauden edetessä. Käsikirjoituksen kerrotaan perustuvan tositapahtumiin.

Muisti kiinnostaa ja muistisairaus pelottaa. Monet kertovat pelkäävänsä vanhuudessa eniten muistisairautta. Sen koetaan uhkaavan itsenäistä toimintakykyä, ajattelua ja olemassaoloa ihan eri tavalla kuin jokin muu sairaus. Yksinasuvilla huoli pärjäämisestä on ymmärrettävästi vielä muita suurempi. Tulevaisuuden kuvaa ei välttämättä myöskään kirkasta esimerkiksi vanhustenhuollon kiistämättömät ongelmat, työntekijäpula ja koronan aiheuttama hoitovelka.

On totta, että muistisairaudet yleistyvät väestön ikääntyessä, mutta tilanne ei ole ollenkaan toivoton. Ei kannata lietsoa turhaa pelkoa. Kaikki ikääntyvät, mutta kaikki eivät sairastu. Muistisairauksia voi ennaltaehkäistä, ja aivojen terveyttä voi edistää monin tavoin. Muistisairauksia tutkitaan niin Suomessa kuin maailmallakin paljon, ja uusia lääkkeitä on myös kehitteillä. 

Ja vaikka muistisairaus osuisi omalle kohdalle tai läheiselle, on hyvä muistaa, ettei elämä siihen suinkaan lopu. Ei muisti kerralla ja yhtäkkiä katoa, eivät kaikki taidot ja osaaminen häviä tuhkatuuleen. Sairaus etenee yksilöllisesti, ja monenlaista tukea on saatavilla.

Tuore esimerkki julkisuudesta on Jorma Saahko, Lotan ja papan pappa, jotka tulivat lauluvideoineen korona-aikana tutuiksi. He ovat avoimesti kertoneet papan sairastumisesta muistisairauteen, mistä he ovat saaneet myönteistä palautetta. Sairautta ei tarvitse hävetä eikä salata. Elämä ei välttämättä supistu muistisairauden myötä, vaan voi päinvastoin rikastua.

Muistisairautta voisi kutsua ”kanssasairaudeksi”, joka koskettaa perheen ja lähipiirin lisäksi laajemmin koko elinpiiriä. Muistisairauksiin liittyvien pelkojen ja väärien uskomusten tilalle tarvitaan oikeaa, tietoa ja ymmärrystä.

Me tunnemme koko kansalle suositeltavan ensiapukurssin, EA!:n. Siellä opitaan perustiedot ja -taidot auttaa erilaisissa hätätilanteissa. Samanlaista tarvetta on nyt myös kansalaisen muistiosaamiselle, arkielämän muistitiedolle ja taidolle.     

Julkaistu aiemmin 23.4.2022 sanomalehti Karjalaisessa. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

                     

                       
 

Ikääntymisrauha on vapautta ikääntyä omalla tavalla

 Arja Jämsén

Sain ystävältä ihanan lahjan. Se on uusi sana: ikääntymisrauha. Sana oli minulle uusi. Joulurauha on tuttu juttu, ja sen alkuperä juontaa kauas keskiajalle. Tarkoituksena oli rauhoittaa joulunpyhät, ettei kansa intoudu riehumaan.   

Naisrauha on myös keskiajan lakeja. Tarkoituksena oli kieltää naisiin kohdistuvia väkivallantekoja. Miten minusta tuntuu, että se taisi jäädä hyvästä tarkoituksesta huolimatta toteutumatta. Helmikuisena lukurauhan päivänä innostetaan ihmisiä keskittymään kirjan ääreen. Linnuille julistetaan keväällä pesimärauha.

Löysin sanahaulla ikääntymisrauhasta Internetissä kaksi osumaa. Toisessa ikääntymisrauha liitettiin ikäihmisten pahoinpitelyihin ja niiden ehkäisemiseen, ja toinen oli keskustelupalstalle kirjoitettu mystinen kommentti: ”Antakaa ihmiselle ikääntymisrauha luotettavien ajoneuvojen parissa”.

Ystäväni oli alkanut käyttää ikääntymisrauha-sanaa ärsyynnyttyään leimaavaan ikäpuheeseen ja siihen, että koko elämä näyttäytyy taisteluna ikääntymistä vastaan. Osta kallista, rypyt takuulla silottavaa anti-ageing voidetta ja jumppaa vatsamakkarat piiloon. Tämä on tuttua erityisesti naisille, mutta saattaa olla leviämässä myös miesten keskuuteen.   

Laulaja Paula Vesala ottaa myös kantaa ikäpuheeseen ja syrjintään äskettäin julkaistussa kappaleessaan Uu mama. Hän kuvailee laulua, että se syntyi rakkaudesta kaikenlaisiin tyyppeihin, jotka elävät omaa elämäänsä juuri niin täyteläisesti kuin itse haluavat. Vesalan musiikkivideolla tanssivat ja ilakoivat kaikenikäiset, -kokoiset ja -näköiset naiset juuri sennäköisinä kuin ovat.

Ikääntymisrauhan lisäksi julistaisin mielelläni samaan koriin kuuluvan kehorauhan. Oppisin olemaan kommentoimatta kenenkään lihomista tai laihtumista tai ulkonäköä muutenkaan. Samalla lopettaisin myös oman ulkomuotona hiljaisen mollaamisen. Miltä tuntuisi, jos kehuisimme toisiamme ulkonäön sijasta vaikkapa sanomalla, näytätpä onnelliselta tai iloiselta. Tai jopas olet tehnyt kiinnostavia juttuja viime aikoina.

Iloitsen aina, kun ikääntyvää ihmistä ei arvioida, miten hyvännäköisenä, rypyttömänä tai timminä hän on säilynyt. Sen sijaan voisimme arvostaa ikäihmisen elämänkokemusta, viisautta ja rauhaa, jota hän ehkä luo ympärilleen.

Luotan tulevaisuuteen ja nuorisoon. Tulevien sukupolvien aivolokerot eivät ole enää niin ahtaat kuin meillä vanhemmilla. Kaavamaisia malleja ja ajattelutapoja voidaan reippaasti ravistella ja silloin syntyy ”uusia normaaleja”. Ymmärrämme ja hyväksymme, ettei ole yhtä oikeaa tapaa ikääntyä tai olla ”vanha”. Ihminen kehittyy läpi elämänsä.

On oikein tehdä asioita, mitkä tuntuvat itselle merkityksellisiltä. Iästä riippumatta. Jos tuntuu omalta jutulta syleillä omaa mummouttaan ja kuopsutella kasvimaata, niin se on hyvä. Tai jos haluaa pukeutua minimekkoon ja lähteä diskoilemaan, niin siitä vaan. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén