Tuesday, November 17, 2026

Miksi vanhenemme niin eri tavalla?

Työkaveria ihastellaan ikäistään nuoremman näköiseksi, toisen taas huomataan yllättävästi rupsahtaneen. Mistä vanhenemisessa on kysymys? Ja onko pakko vanheta, jos ei tahdo? Millä ihmeen konstilla jotkut elävät yli satavuotiaiksi ja toiset kuolevat ”ennen aikojaan”?  Vanheneminen on klikkiotsikoiden jatkuva aihe ja markkinoilla pyörivät anti-aging-voiteiden, ihmelääkkeiden ja vitamiinien kauppiaat.  

Onko ikä vain numero? Biolääketieteen tutkija Juulia Jylhävä kuvaa kirjassaan ”Miksi vanhenemme”, että ikä tosiaan on vain numero. Kronologinen ikä on eri asia kuin biologinen ikä, me vanhenemme hyvinkin eri tahtia. 65-vuotias voi olla biologiselta iältään 55- tai 75-vuotias. Biologisen iän selvittämiseen löytyy useita mittareita. Tarjolla on myös kaupallisia testejä, joihin ei liene täysin luottamista.

Ja huomio, huomio, vanheneminen alkaa jo 30 ikävuoden kieppeillä. Vartumme ja vanhenemme melko tasatahtia keski-ikään asti, sitten erot alkavat kasvaa. Tämä vahvistaa ymmärrystä siitä, että mitä vanhemmiksi tulemme, sitä erilaisemmiksi tulemme. Selityksiä erilaiseen vanhenemiseen löytyy monesta suunnasta. Vanheneminen on biologinen prosessi. Se on huomattavasti moniulotteisempi kuin ulkoiset merkit, rypyt tai harmaat hiukset.

Miehet ja naiset vanhenevat eri tavalla. Tämä on monimuotoinen rasti: Solutasolla naiset vanhenevat suotuisammin, he myös hakeutuvat terveydenhuoltoon herkemmin, estrogeeni voi edistää naisten immuunivastetta, samoin naisten X-kromosomin kaksinkertainen kopio voi suojata tietyiltä sairauksilta. Miehillä taas on parempi toimintakyky ja vähemmän pitkäaikaissairauksia, mutta he kuolevat nuorempina, ”eivät ehdi kerryttää diagnooseja”. Sukupuolen moninaisuus tuo asiaan vielä lisäkierrettä, sillä esimerkiksi sukupuolen korjausprosessin läpikäyneiden vanhenemista on tutkittu vasta vähän.

Puolet vanhenemisesta johtuu Jylhävän mukaan perimästä eikä siihen voi itse vaikuttaa. Toinen puoli vanhenemisesta johtuu ympäristö- ja elämäntapatekijöistä. Jylhävä sanoo suoraan, että köyhä vanhenee nopeammin kuin varakas. Heikko-osaisuus heijastuu solutason biologiaan ja kokonaisterveyteen jo elämän varhaisessa vaiheessa, ja sosioekonomisten erojen muodostumisesta on selvää tutkimuksellista näyttöä. Vastaavasti esimerkiksi asuinalueella tapahtuneet positiiviset muutokset (koulutus- ja työttömyystaso, viheralueiden määrä jne.) olivat tutkimuksen mukaan yhteydessä sairauksien pienentyneeseen riskiin – ja päinvastoin. Tämän tutkimustiedon soisi olevan poliittisten päättäjien ja virkamiesten aktiivisessa käytössä.  

Elintapoihin liittyviä terveys-, ravitsemus- ja liikuntaprojekteja toteutetaan runsain määrin. Näihin valistusprojekteihin kytkeytyy usein yhtä aikaa monia yksilöllisiä ja rakenteellisia muutostekijöitä, ja niiden arviointi ja vertailu on hankalaa. Jylhävä esittää monessa mielessä mainiona esimerkkinä Pohjois-Karjala-projektin, jota hän analysoi mielenkiintoisesti ja kriittisesti.

Vanhan sanonnan mukaan pitkään eläminen on ainoa keino elää vanhaksi. Missä ovat vanhenemisen rajat, kuinka vanhaksi voi aktiivinen supervanhus elää? Jylhävän mukaan 120 vuotta alkaa olla ihmiselämän rajapyykki. Vanheneminen on ”yhdistelmä elämän aikana kertyneistä altistuksista, vaurioista ja sattumasta sekä kehitysprosessien varjoista, jotka johtavat elimistön asteittaiseen rapistumiseen”.

Pitkäikäisyys tulee olemaan valtavirtaa, ja sen vaikutukset yhteiskuntaan ja rakenteisiin on tärkeää ymmärtää. Jylhävä näkee solujen ja vanhenemisen biologian yli pitkäikäistymisen yhteiskunnallisiin haasteisiin ja korostaa tutkimuksen ja tieteen merkitystä tässä huuhaan ja uskomusten maailmassa. Hän kirjoittaa biologisesta vanhenemista valaisevasti, kiinnostavasti ja jopa hauskasti, eikä solujen, telomeerien tai DNA:n heikompikaan tuntemus haittaa lukukokemusta. Kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua, jos vanhenemisen mysteeri kiinnostaa.

Juulia Jylhävä on biolääketieteen, erityisesti biogerontologian tutkija, joka työskentelee Oulun ja Tampereen yliopistoissa sekä Tukholman Karoliinisessa instituutissa.

Juulia Jylhävä: Miksi vanhenemme. Elinkaaren biologia tieteen valossa. Tammi 2026

Kirjoittaja: Arja Jämsén

 Artikkeli on julkaistu 17.11.2026 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 3/2026.

Kirjan kansi: Miksi vanhenemme. Kuva: Tammi

Elämänkokemuksella ja sisulla päin vanhuutta

Ketäpä minun päiväkirjani ja yksityiset ajatukseni kiinnostaisivat, ei ketään, ajattelee yli seitsemänkymppinen Anneli Kanto. Siitä huolimatta hän päättää kustantajan toiveesta aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen.

Anneli Kanto ei ole ihan tavallinen tamperelainen eläkeläinen. Hän on toimittaja ja kirjailija, jonka päiväkirja kattaa yhden vuodenkierron kesäkuusta kesäkuuhun. Ja miten paljon ja miten monenlaista ajanjaksoon mahtuukaan. Itsestään selvyyksiä, mutta myös yllätyksiä. Hän muistelee opiskeluaan Tampereen yliopistossa ja siivoaa ullakkoa. Löytyy kirjeitä ja postikortteja tuovat mieleen lapsuuden lomamatkat Ruotsiin. Myöhemmin pinssejä matkoilta Neuvostoliittoon ja DDR:ään. Osoitekirja, joka muistuttaa ihmisistä, joita ei enää ole. Omakuva kampaajan peilissä on karu. Ooh, niin tuttuja ikääntyvän naisen tuntoja.

Monenkirjavat päivät sisältävät kirjoittamista, yhteistyökuvioita, piharemonttia, aikuisten lasten elämäntilanteita, vanhaa sukulaistätiä ja digiongelmia, kirjastovierailuja, seminaareja, ensi-iltoja. Usein päiväkirjailijan ajatus vilahtaa menneisiin sukupolviin ja maailman muuttumiseen. Aikoihin, jolloin mummo, isä tai kirjailija itse matkusti ensimmäisen kerran lentokoneella ja vertailun vuoksi, miten omat aikuiset lapset asuvat nyt molemmat toisella puolella maailmaa.

Erityisen kiinnostavaa itselleni on kirjailijan työn kuvaaminen, kun monta erilaista kirjoittamistyötä kulkee samanaikaisesti. Arkista aherrusta riittää, päivissä on sekä epätoivoa että onnistumista.  

Kirjan kappaleet ovat lyhyitä välähdyksiä ja muistiinmerkintöjä, esimerkiksi ”Eläinsankareita” kuvaa eläindokumentin herättämiä ajatuksia, ”Iloa ja ahdistusta” kertoo sekavien ja suurten tunteiden päivästä ja ”Tukholma” Ruotsin kirjamessuista. Myös vanhan kissan kuolema ja hampaan lohkeaminen saavat omat lukunsa. Siis hyvin, hyvin arkisia ja tunnistettavia asioita.

Maailman tilanne tuo arkeen synkkää sävyä. Kirjan alaotsikko on kolme sotaa. Sotaveteraanin lapselle tämä päivä tuo mieleen toisen maailmansodan lisäksi Ukrainan sodan ja Gazan tilanteen kaikkine hirveyksineen ja julmuuksineen. Hän kirjoittaa myös librettoa oopperaan Isoviha.

Punaisena lankana päiväkirjassa kulkee ikääntymisen kokeminen, miten elämä menikään, siihen mahtuu vääriä valintoja, katkeruutta jos häpeääkin. Kanto kuvaa arkeaan koskevasti, miten surulliseksi hän kokee itsensä aamulla herätessään. Unet ovat usein vieneet nostalgisiin muistoihin ja lapsuuden kaipuuseen. Samalla mieleen tulevat ne monet ystävät, joita ei enää ole. Päiväkirjan kirjoittaminen – ja aamukahvi – auttavat juuri nimenomaan tähän aamusuruun.

Oman osansa kirjassa saa myös ikäihmisten rakkaus. Päiväkirjavuoden aikana eteen tulee yllättävä rakastuminen, jota Kanto itse kutsuu ”höyrähdykseksi”. Se on jännittävää ja kutkuttavaa, tuottaa paljon iloa, jos epävarmuutta ja pettymystäkin. Se on elämää kaikkinensa, täyttä elämää vanhanakin.

Päiväkirjaa kirjoitetaan itselle, mutta niitä myös julkaistaan. Päiväkirjoihin perustuvia romaaneja, tietokirjoja ja muistelmia on viime aikoina julkaistu paljon. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia, elämän ahdistusta ja luovuutta. Moni niistä kiinnostuu, moni ei. Kantokin vähättelee omia päiväkirjakirjoituksiaan.

Päiväkirjat kertovat kuitenkin ihmisten arjesta ja luovat äärimmäisen tärkeää ja kiinnostaa ajankuvaa. Ikääntyvien ihmisten päiväkirjamaisilla muistiinpanoilla voisi olla paitsi dokumentaarista, myös tutkimuksellista merkitystä. Ikäihminen voi löytää Kannon päiväkirjasta vertaistukea ja nuoremmille se voi tarjota ikkunan vanhenevan naisen kokemuksiin, maailmaan, jossa vanhat pohtivat aika lailla samoja juttuja kuin nuoretkin.   

Anneli Kanto sanoo lopuksi: ”En ole suuri ajattelija vaan tallaan kliseiden reunustamia keskinkertaisuuden polkuja”. Päiväkirja on mahdollisuus ajatus keskustella itsensä kanssa. Iso ajatus on, ettei vanheneminen ole helppoa, se Kannon sanoin ” v*t*ttaa”. Mutta kun on elämänkokemusta, niin kyllä siitä sisulla selviää. 

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus. 459 s.

Kannolla on kirjoittamiseen liittyvä blogi osoitteessa http://www.annelikanto.fi.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu 17.11.2026 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 3/2026, 

Oikeus olla ylpeästi ja arvokkaasti vanha

 Dosentti Leena Kurjen tuoreen kirjan ”Arvokas ja innostava vanhuus” (2026) otsikko herättää kiinnostuksen. Juuri arvokkuutta ja innostavuutta vanhana oleminen tuntuu nykykeskustelun perusteella kaipaavan.

Kurki on sosiokulttuurisen innostamisen uranuurtaja Suomessa.  Hän on työskennellyt tutkijana ja opettajana pääasiassa Oulun ja Tampereen yliopistoissa. Uutta kirjaansa Kurki kuvaa pamfletinomaiseksi tietokirjaksi, jonka taustalla kuultavat huoli ja hätä vanhusten kohtelusta ja hoidosta. Kirja ottaa kantaa, kärjistääkin.

Kurki kertoo saatesanoissaan saaneensa pyyntöjä päivittää vuonna 2007 ilmestyneen kirjansa” Innostava vanhuus” teemaa. Uusi kirja on kokoelma uutta ja vanhaa ja liittyy sosiokulttuurisen innostamisen kansainväliseen traditioon. Se tuo eittämättä tärkeää ja tarpeellista näkemystä suomalaiseen keskusteluun ikääntymisestä ja vanhusten asemasta yhteiskunnassa.   

Kirjan kaari on pitkä ja polveileva. Kurki virittää kriittistä keskustelua sosiokulttuurisen innostamisen käsitteestä. Hän mukaansa käsitettä käytetään meillä Suomessa melko ”huolettomasti”. Kurki korostaa, että innostaminen on oma aatteellis-metodologinen sosiaalinen liike eikä ”mikä tahansa hyvää tarkoittava vapaaehtoistyö, kulttuuritoiminta tai yhteistyö” ole innostamista.

Kurjen ajattelun taustalla vaikuttavat hänen vahvat kansainväliset verkostonsa, ja hän on hyvin vaikuttunut muun muassa intialaisen kulttuurin henkisyydestä ja vanhuuden ja kuoleman pohdinnoista. Kirjassa käydään läpi länsimaisten yhteiskuntien vanhuusmyytit tuottamattomuudesta nuoruuden yliarvostamiseen ja penätään uutta vanhenemisen kulttuuria.

Kurjen mukaan tarvitaan kriittistä kasvatuksellista gerontologiaa, joka koskettaa vanhuksen koko elämänpiiriä ja jonka tavoitteena on murtaa nykyistä ikäihmiskielteisyyttä. Vaikutusvaltaisimpia tutkijoita tällä alueella on Paolo Freire, ja ehkä hieman yllättäen Kurki nostaa rinnalle sosiaalityön pioneerin Jane Addamsin, jonka ajattelusta meillä on Kurjen mukaan turhan suppea käsitys. Valtaistamisen eli empowermentin käsite näyttäytyy tässä yhteydessä ongelmallisena, sillä keskeiseksi kysymykseksi nousee, kuka valtaistumista määrittelee.

Mitä innostaminen sitten käytäntönä on? Kurjen mukaan se on moraalista toimintaa. Kyse on aina kohtaamisesta ja dialogista, palvelusta ja solidaarisuudesta. Se on osallistumista ja toimintaa ja edellyttää optimistista ihmiskäsitystä. Utopia rakentuu yhteisessä etsinnässä ja rakentamisessa ja on ”raivoa ja rakkautta”. Se on aate, metodologia ja menetelmä, ja menetelmät haetaan eri tieteiden piiristä. Kurki esittelee käytännön esimerkkejä ikääntyneiden taide- ja kulttuuritoiminnasta sekä päiväkeskusten työstä.

Otsikon ”Muutama erityiskysymys” alla Kurki käsittelee eläkkeelle siirtymistä, vapaaehtoistyötä, vapaa-aikaa ja isovanhemmuutta ja päätyy kuoleman kohtaamiseen. Kun ihminen saa elää arvokkaana yksilönä, hän voi – ja saa – myös kuolla arvokkaasti.

Kirja päättyy kokemusasiantuntijuuden merkityksen korostamiseen. Kurjellekin on kertynyt omaisten ikääntymisen kautta kokemusta muistipalveluista ja hoivakodeista. Kokemustensa pohjalta hänellä on palveluihin muutama kipakka korjausehdotus.

Arvokas ja innostava vanhuus -teos on kirjoitettu ensisijaisesti sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan oppikirjaksi. Osa kirjasta lienee kuitenkin varsin vaativaa luettavaa opintojensa alkuvaiheessa oleville, mutta keskustelun aiheita kirjasta löytyy kelle vaan kiinnostuneelle. Sosiokulttuurisen innostamisen teemoja olisikin aiheellista popularisoida laajemmille piireille. Ja ennen kaikkea nyt tarvitaan lisää julkista keskustelua, asenteiden muutosta ja varsinkin tekoja vanhusten itsemääräämisoikeuden ja hyvän elämän varmistamiseksi.

Leena Kurki: Arvokas ja innostava vanhuus. Momentum Kirjat. 2026.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu 17.11.2026 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 17.11.2026.


Seniorit, olisiko kapinan aika?

Päivämäärä 24. elokuuta 1948 on keskeinen Minna Lindgrenin uuden kirjan ”Seniorikapina” juonenkuljetuksessa. Sinä päivänä Suomessa nimittäin syntyi enemmän lapsia kuin koskaan ennen tai sen jälkeen. Ja siitäpä sitten päästään suuriin ikäluokkiin, harmaaseen tsunamiin ja hopeamyrskyyn, kuluerään ja hoivataakkaan.

Kirjan sepot, irjat, marja-leenat ja pekat löytävät toisensa, huomaavat samanikäisyytensä ja -mielisyytensä ja päättävät panna toimeksi. He järjestävät Kansalaistorilla Suomen suurimmat 80-vuotisjuhlat, mutta se on vasta alkua.

Seniorit ovat työteliäitä. Joku hoitaa vakituisesti tyttären koiraa, kun tytär käy joogaretriiteillä rentoutumassa. Toinen työskentelee toimistomummona ja yrittää leipomillaan korvapuusteilla helpottaa stressaantuneiden it-työntekijöiden ahdistusta. Kolmas vierailee lukumummona koulussa. Yksi taas soittaa rumpuja rokkibändissä, jossa kiistellään ikiaikaisesta kysymyksestä, kumpi, Rollarit vai Beatlesit, oli parempi. Ja onhan joukossa myös taitava sprayaaja-seniori, joka ei jää koskaan kiinni.

Tekemistä piisaa, mutta yhteiskunnan nykymeno alkaa kuitenkin kypsyttää.  Seniorit ovat kyllästyneitä kohtaamaan vähättelyä ja olemaan näkymättömiä. Vanhaa naista ei tunnista edes automaattiovi, vaan hän on vähällä liiskaantua oven väliin.  

Kirjan seniorit löytävät toisensa ja lähtevät aktivismin tielle. Ei yhteiskunnallinen liikehdintä suurille ikäluokille uutta ole, se on verissä. He loivat nuorisokulttuurin, toimivat ihmisoikeuksien ja rauhan puolesta. On vallattu vanhaa ylioppilastaloa ja poltettu rintsikoita. Hyvinvointivaltiota kehitettiin ja mentiin kohti parempaa tulevaisuutta.

Kirjan juonta sen kummemmin paljastamatta voin kertoa, että seniorit järjestäytyvät, ja näkymätön voima lähtee liikkeelle. He toteuttavat suuria operaatioita ympäri maata ja alkavat tulla näkyviksi. He täyttävät samalla kellonlyömällä terveysasemien päivystykset, Kelat ja pankkien konttorit. Vuoronumerot loppuvat, jonot venyvät ulos kaduille, mellakkapoliisit hälytetään apuun ja senioreita syytetään häiriön ja vaaran aiheuttamisesta. Viranomaiset ovat ihmeissään, onko kyse terrorismista, salaliitosta vai mistä.

Kirjassa kuvataan yhteiskuntaa mullistaneita ilmiöitä, joita seniorit arjessaan kohtaavat. Kärjekkään humoristisesti esitetään muun muassa digipalveluiden tuomia hankaluuksia esimerkkinä ravintoloiden itsepalveluäpit QR-koodeineen. Kun ihmistyöntekijä kehottaa senioria menemään nettiin pöydän varaamista varten, seniori kysyy, missä se on ja millä bussilla sinne pääsee.

Ilmastokysymykset yhdistävät nuoria ja vanhoja. Kirjassa Elokapina-liike näyttää senioreille toiminnan mallia, ja putkassa tavataan. Seniorit lähtevät valloittamaan politiikkaa sisältäpäin. Lindgren kuvaa satiirisesti vaalikampanjointia ja -paneeleita, joissa senioreiden toimintaryhmä ottaa kerta toisensa jälkeen ilmaherruuden ja lopulta vaalivoiton.

Kirja virittää ajatuksia senioreiden tarpeesta olla aktiivinen toimija yhteiskunnassa ja ennen kaikkea olla näkyvä. Viesti on, ettei senioreiden voimavaroja ja toimeliaisuutta kannata väheksyä eikä ylenkatsoa. Eläkeläisiä on Suomessa 1,6 miljoonaa. Senioreiden aktiivisuus on perinteisesti ollut vahvaa, ja uusia toimintamuotoja syntyy, esimerkkeinä ilmastoisovanhemmat ja aktivistimummot.

Suurin osa pitkäikäisistä senioreista voi hyvin ja asuu kotona. Lindgrenillä onkin tärkeä kysymys, miksi vanhuspuhe niin usein tai jopa enimmäkseen keskittyy sairauksiin ja hoivaan. Kirjan tyyliä voi luonnehtia humoristisen satiiriseksi, ja se on paikka paikoin tarkoituksellisen yliampuva. Kärjistyksiä ja huumoriakin varmasti tarvitaan, jotta viesti menee perille.

Minna Lindgren (s. 1963) on toimittaja ja musiikkitieteilijä, joka on kirjoittanut ikääntymisestä, muistisairauksista ja omaishoitajuudesta omaperäisellä otteella. Lindgren kuvaa vakavia ja vaikeita asioita päässään mustan huumorin silmälasit. Kirjoista on tehty myös tv-sarjoja ja näyttämösovituksia.  

Minna Lindgren: Seniorikapina. Teos. 2026.

Kirjoittaja: Arja Jämsén 

Artikkeli on julkaistu 17.11.2026 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 3/2026 

Kirjan kansi: Seniorikapina

 

 

Wednesday, April 15, 2026

Ihmisen ikävä toisen luo

Mikko Alatalo laulaa ihmisen ikävästä toisen luo ja jatkaa, että ”kosketuksen puutetta mikään ei voi korvata”. Läheisyys, kosketuksen kaipuu ja seksuaalisuus ovat tärkeä osa myös ikääntyvän ihmisen elämää.

Ikääntyvien ihmisten seksuaalisuus on yhä suurelta osin vaiettu elämänalue. Erityisesti ikääntyvien naisten seksuaalisuus jää harmaalle alueelle, ja suomenkielistä tutkimusta on vähänlaisesti. Palvelutalossa asuvien naisten seksuaalisuudesta on jonkin verran tutkimusta, mutta sen sijaan kotona asuvista naisista löytyy hyvin vähän tietoa. (Kumpulainen, Näätsaari & Saarela 2022.)

Ikääntyvä nainen jää monessa muussakin mielessä usein näkymättömäksi tai hänet nähdään erilaisten stereotypioiden kautta. Hän on täti, joka jyrää ämpärijonossa ohi tai hän on harmaapäinen mummo, joka muistelee, miten ennen oli kaikki paremmin. Toisessa ääripäässä on stereotypia puumasta, naisesta, joka saalistaa nuorempia kumppaneita.   

Ikääntyvien miesten osalta tällaisia stereotyyppisiä mielikuvia ei ainakaan julkisuudessa esitetä. Päinvastoin kerrotaan myönteisiä esimerkkejä presidentistä, näyttelijöistä ja rokkareista, jotka tulleet isäksi 70–80 ikävuoden kieppeillä.

Seksuaalisuus osana ihmisyyttä

Emme me ikäihmiset kyllä paljon itsekään seksuaalisuudesta puhu. Tai seksistä. Tai kosketuksesta. Onko yhä niin, että seksuaalisuus määritellään nuoruuden ja kauneuden kautta? Missä kohtaa tulee ikä, jolloin peli on ohi, rukkaset heitetty naulaan eli game over, seksuaalisuus on menetetty ja unohdettu osa elämää? Kaipaako ihminen sisimmässään kuitenkin jotain, vaikka kosketusta? Vai onko tilalle tullut helpotus ja vapauden tunne?

On selvää, että seksuaalisuus on osa ihmisyyttä. Seksuaalisuus on tietenkin enemmän kuin seksi ja enemmän kuin yhdyntä. Yhtä lailla lienee tunnistettu, että ihmiset kokevat seksuaalisuutensa eri tavalla. Jollekin se on ollut vahva voima kautta koko elämän ja jollakin toisella taas on seksuaalisuuteen saattanut olla vain haalea suhde. Ikääntyessä sama, joko kuumempi tai viileämpi suhde, voi edelleen jatkua.

Toisaalta seksuaalisuuden intensiteetti voi vaihdella samallakin ihmisellä elämän eri vaiheissa. Esimerkiksi leskeytyminen muuttaa elämäntilannetta ja vaikuttaa seksuaalisuuteen. Toisaalta olemme saaneet lukea myös sellaisia ikääntymistarinoita, joissa varsinkin naiset kertovat löytäneensä oman seksuaalisuutensa vasta myöhäisessä elämänvaiheessa.

Seksuaalisuus ei ole joko-tahi

Ikääntyminen muuttaa ihmistä monella tavalla. Pitkin matkaa lihomme ja laihdumme, emme muutenkaan pysy ennallamme. Tulee sairauksia, ja fyysinen toimintakyky voi muuttua hitaammaksi ja kömpelömmäksi. Nopeus ja notkeus muuttuvat hitaaksi läsnäoloksi. Elämän loppuvaiheessa saatamme olla hyvinkin hauraita. Elämän asioiden tärkeysjärjestys voi muuttua, löydämme uusia elämänilon ja nautinnon lähteitä.

Eläkkeellä päiviin tulee uutta vapautta, joka on myös vapautta asettaa tai liikutella rajoja uudella tavalla. Tämä pätee myös seksuaalisuuteen. Ihminen voi eri tavalla kuin ennen rakentaa omalta tuntuvaa elämää, ehkä ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana.  

Seksuaalinen aktiivisuus lisää hyvinvointia

Seksuaalisen aktiivisuuden jatkumisella on todettu olevan myönteisiä terveydellisiä vaikutuksia. Väestökyselyjen perusteella seksuaalinen mielenkiinto ja aktiivisuus jatkuvat vakituisessa parisuhteessa elävillä. Suurin osa kokee seksuaalielämänsä tyydyttäväksi. (Kontula 2009.)

Pitkäikäisyys on tulevaisuudessa entistä yleisempää ja samalla voi arvioida, että ikääntyvien seksuaalisuus on tärkeä ja tunnistettava osa-alue vanhustenhuollossa, kotihoidossa ja hoitokodeissa. Seksuaalisuus näyttäytyy myös entistä monimuotoisempana. Se ylittää perinteisen heteronormatiivisuuden ja kattaa monia sateenkaarevia identiteettejä. 

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöllä tulee olla osaamista, ymmärrystä ja herkkyyttä ottaa ikääntyvien moninainen seksuaalisuus työssään huomioon. Tarvitaan avointa keskustelua, ikääntyviin ihmisiin paneutuvaa seksuaalineuvontaa ja ehkä myös uudenlaisia käytäntöjä esimerkiksi hoitokoteihin ja kotihoitoon. Työn tueksi tarvitaan myös lisää tutkittua tietoa ja osaamista muun muassa puheeksi ottamisesta ja siitä, miten seksuaalisuuteen liittyvää tabua vähennetään. Ja mikä tärkeintä, ikääntyvien omia näkemyksiä ja toiveita tulee kuulla tarkalla korvalla.   

Kirjoittaja: Arja Jämsén 

Kirjoitus on julkaistu 6.4.2026 Vanhustyö-lehden sivustolla. 

 



 

 

 

Sunday, March 22, 2026

Ikääntyvien onnen avaimet ja huolenaiheet

Syksyllä 2025 julkaistiin Eläkeläisliittojen etujärjestö EETU ry:n toimeksiannosta Huomisen kynnyksellä 2025 -kyselytutkimus, jossa selvitettiin 55–84-vuotiaiden suomalaisten tulevaisuuden näkyjä. Kyselyssä näistä ihmisistä käytetään nimitystä ikääntyvät ja ikääntyneet. Kysymykset liikkuvat yleisestä elämäntyytyväisyydestä arjen huolenaiheisiin.

Vastaukset kertovat ikääntyvien ja eläkeläisten elämästä ja hyvinvoinnista hyvää ja huonoa. Tässä katsauksessa nostan muutamia poimintoja kyselyn vastauksista. Otetaan ensin hyvät uutiset. Valtaosa ikäihmisistä on elämäänsä tyytyväisiä. Keskeiset onnen lähteet ovat hyvä terveys ja toimivat, merkitykselliset ihmissuhteet.

Liikaan tyytyväisyyteen ei kuitenkaan kannata tuudittautua. Huolenaiheet liittyvät etenkin mahdolliseen sairastumiseen tai liikuntakyvyn menettämiseen. Kymmenen vuoden tähtäimellä huolenaiheiksi nousevat eläkkeiden pienuus ja yksinäisyys. Lähes joka toinen pelkää, että eläkkeitä leikataan tulevaisuudessa.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuus tulevaisuudessa huolettaa, eivätkä huolta varmaan yhtään vähennä ajankohtaiset uutiset hyvinvointialueiden taloudesta ja irtisanomisista. Sähköiset etäpalvelut eivät korvaa kaikkea avun tarvetta. Kaksi kolmesta yli 65-vuotiaista kokee tarvitsevansa apua sähköisessä asioinnissa. Monet ikääntyneet toivovat, että tarjolla olisi mahdollisuus myös kohtaamisiin kasvotusten.

Kyselyyn vastanneet ikäihmiset kokevat paljon huonoa kohtelua ja syrjintää. Vastaavia kyselyitä on toteutettu jo seitsemän vuoden ajan, ja vertailu kertoo, ettei ikäsyrjintä ole vähentynyt. Pikemminkin on käynyt toisinpäin. Yli puolet vastaajista (59 %) kokee, että ikäihmisiin suhtaudutaan toisen luokan kansalaisina ja kolme neljästä ajattelee, että ikäihmisiä pidetään kulueränä, ei voimavarana. Karulta kuulostaa kyselyn tulos, että suurempi osa (26 %) pitää suomalaisten suhtautumista ikääntymiseen ja ikääntyneisiin kielteisenä kuin myönteisenä (15 %).

Lisää vaikuttamismahdollisuuksia

Kyselyn vastaukset kertovat ikääntyvien kokemista rakenteisiin ja asenteisiin liittyvistä kokemuksistaan ja tulevaisuuden huolenaiheista. Suurta tyytymättömyyttä he kokevat kuulluksi tulemiseen. Neljä (4) prosenttia koki tulevansa erinomaisesti kuulluksi. Tämä on säilynyt samana aikaisempien vuosien kyselyihin verrattuna. Eläkeläisjärjestöjen voimaan ja vaikuttamiseen pannaan paljon toivoa ja järjestöiltä odotetaan ärhäkkää vaikuttamistoimintaa.

Järjestöt ovat tärkeitä myös ikäihmisten hyvinvoinnin ja arjen sujuvuuden kannalta. Iso osa harrastustoiminnasta on järjestöjen toteuttamaa. Kulttuuri- ja liikuntaharrastukset tuovat ihmisiä yhteen ja lieventävät yksinäisyyden kokemusta. Järjestöjen vapaaehtoiset tutustuttavat ikäihmisiä digimaailmaan ja pitävät elämän sykkeessä mukana. Digitaidot tuovat tyytyväisyyttä ja pystyvyyden tunnetta. Ansiotyö kiinnostaa eläkeläisiä ja kiinnostus on jopa vähän lisääntynyt. Yli puolet olisi kiinnostunut vähintään osa-aikaisesta työstä.

Huomisen kynnyksellä 2025 -kysely toteutettiin keväällä 2025. Osallistujat olivat 55–84-vuotiaita ja heitä oli yhteensä 965. Osallistujien yläikärajaa jää miettimään, olisiko jatkossa harkittava sen nostamista ylöspäin. 70 vuotta täyttäneiden määrä on Suomessa ylittänyt jo miljoonan ja yli 85-vuotiaiden määrä on tuplaantumassa.
Eläkeläisjärjestöjen yhteinen selvitys on todellinen vaikuttamisaineisto, joka tarjoaa tietoa ja näkemystä ikääntyvien kokemuksista, tarpeista ja toiveista. Aineiston soisi kuluvan järjestöjen, vanhusneuvostojen ja muiden päättäjien käsissä. Ikääntyvien ääni kuuluviin!

 

Huomisen Kynnyksellä -kyselytutkimus: https://eetury.fi/fi/artikkelit/article-14832-93890-huomisen-kynnyksella-2025

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkolehdessä IkäNYT! 1/2026 

 


Kuva: Arja Jämsén




Saturday, March 21, 2026

Empaattisen kohtaamisen voima

Tuija Uusitalo ja Tanja Varjonen ovat terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on pitkä kokemus muistisairautta sairastavien ihmisten kohtaamisesta. He ovat kirjoittaneet käytännönläheisen oppaan validoivasta vuorovaikutuksesta, mitä se tarkoittaa ja miten sitä voi käyttää hyväksi muistisairaiden ihmisten kanssa arjen kohtaamisissa.

 Ymmärtävä vuorovaikutus

Validoivan vuorovaikutuksen tavoitteena on aito, ymmärtävä vuorovaikutus, jonka mukaisesti ajatellaan, että ihmisen tavoittaa parhaiten tunteiden tasolla. Muistisairautta sairastavan ihmisen kokemukset ja tunteet hyväksytään, hänen ihmisarvoaan kunnioitetaan ja itsemääräämisoikeuttaan tuetaan.

Kirjassa esitellään validoivan vuorovaikutuksen periaatteet, sanoittaminen, kysymystekniikat, avainsanojen toistaminen ja tilannesensitiivinen ilmaisu. Kirjassa on paljon kirjoittajien omakohtaisia, arkisia kokemuksia ja käytännön esimerkkejä sekä päiväkirjamerkintöjä.

Validoivaa menetelmää voidaan käyttää myös sanattomasti. ”En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu. – Ei se mitään, sanat eivät kerrokaan aina kaikkea.” Musiikki, koskettaminen tai puheen rytmi voivat vahvistaa aitoa vuorovaikutusta. Intensiivisen läsnäolon tavoitteena on keskittyä täysin muistisairautta sairastavaan ihmiseen ja sulkea kaikki muut mahdolliset häiriötekijät ulkopuolelle.

Validaatiolla myönteisiä vaikutuksia

Validoivan vuorovaikutuksen on havaittu vahvistavan itsetuntoa, vähentävän levottomuutta ja edistävän turvallista ja merkityksellistä vuorovaikutusta. On huomattu, että itseluottamus voi vahvistua ja levottomuus tai tuskaisuus vähentyä. Liikuntakyky voi kohentua ja esimerkiksi itkuisuus vähentyä. Kun muistisairautta sairastavan ihmisen viestit ymmärretään paremmin, muun muassa turvallisuuden tunne voi vahvistua.

Validoivalla vuorovaikutuksella voi olla myönteistä vaikutusta myös työntekijälle. Hän saa työssään onnistumisen kokemuksia, työstä tulee mielekkäämpää ja sujuvampaa.

Validaatiota on myös kritisoitu. Menetelmää saatetaan käyttää mekaanisesti ja vailla riittävää koulutusta. Validaatio saatetaan myös ymmärtää väärin, jolloin sitä arvostellaan ”valehteluna”, kun kyse on tunnetilojen validoinnista. Kirjoittajien mukaan validaatio on tehokas työkalu oikein käytettynä, mutta sen tehokkuus riippuu vahvasti toteuttajan osaamisesta ja ymmärryksestä.

Kirjoittajat kertovat, että kirjan nimi, ”Muistihäviö”, oli noussut esille muistisairautta sairastavien ihmisten ryhmässä: ”Sellainen hetki, kun muisti pyyhkiytyy pois ja ei muista mitään, se on muistihäviö.” Nimi kuvaa muistisairautta sairastavan ihmisen omaa kokemusta, mutta toisaalta ehkä harmittavasti korostaa muistisairautta pelkästään kielteisenä kokemuksena ja menetyksenä.

Kirjaa voi tervehtiä pienenä askeleena kohti muistiystävällistä yhteiskuntaa, jossa muistisairautta sairastavat ihmiset osataan kohdata arvostavasti ja ymmärtävästi. Ammattilaisten ohella kirja soveltuu käytännönläheisyytensä takia erityisen hyvin myös muistisairautta sairastavien ihmisten läheisille.

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaisu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2026 

 


Uusitalo, T. & Varjonen, T. 2025. Muistihäviö – Kohtaamisia muistisairaiden ihmisten kanssa. Helsinki: Momentum Kirjat.