Thursday, August 19, 2021

Kotikuusen juurella

 

Vietin kauniin kesäpäivän entisellä kotiseudullani, josta muutin pois lähes viisikymmentä vuotta sitten. Katselen maisemia, kävelen tuttuja teitä ja rantoja.

Kirkko on edelleen keskellä kylää. Paljon on kuitenkin muuttunut. Taloa, jossa asuimme, ei ole. Tontilla on kehitysvammaisten päiväkeskus. Tontin kulmalla minua tulee vastaa nainen, jolle minun tekisi mieli kertoa, että asuin tuossa, sauna oli tässä, perunamaa tuolla ja tämä kuusen alla leikimme ystäväni kanssa kotia. Polkua omaan uimarantaan en enää löydä. Se kohta on metsittynyt.

Ymmärrän taas entistä paremmin Karjalan evakkojen kertomukset kotiseuturetkistä. Ne tunneryöpyt ja itkunsekaiset kertomukset, kun navetan kivijalka löytyi tai ainakin arvellaan, että kyllä kotitalo jossain näillä seutuvilla oli. Kuin lapset Topeliuksen vanhassa Koivu ja tähti -sadussa. He lähtivät etsimään kotiaan, josta muistivat vain, miten tähti vilkkui pihakoivun oksien välistä. Näillä koordinaateilla koti myös löytyi.

Minun vanhaa kotitietäni reunustivat ennen molemmin puolin mahtavat kuuset. Nyt jäljellä on enää yksi ainoa kuusi. Silti, kun suljen silmäni, muistan, miten puut suhisivat tuulessa. Oli talvi ja pimeää eikä katuvalojakaan ollut vielä silloin. Rohkea nelivuotias pikkuveljeni lähti joskus saattelemaan minua ekaluokkalaista kouluun.  

Maisemat muuttuvat, mutta lapsuuden muistot säilyvät, ihan ihmeellisen sitkeästi. Muistamme lapsuuden äänimaisemia, ja makumuistot ovat niitä herkullisimpia muistoja. Tunnemuistot tuntuvat iholla, niin valot kuin varjotkin.

Lapsia tai lapsenlapsia ei aina kiinnosta kuulla sitä, miten tässä minä opin uimaan tai tein muuta jännää. Kerrotaan heille kuitenkin. Kyllä he ymmärtävät viimeistään sitten, kun tähän ikään tulevat.

 Kirjoitus on julkaistu aiemmin Pohjois-Karjalan Muisti ry:n vertaiskirjeessä elokuussa 2021.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

 

 


Tuesday, August 10, 2021

Elämää muistipulmien kanssa korvessa

Muistisairautta sairastavista ihmisistä asuu Pohjois-Karjalassa reilu puolet maaseutumaisissa oloissa. Joka ikisen elämäntilanne on erilainen. Osa asuu puolison kanssa, osalla on muita läheisiä lähellä tai kaukana. Yksinasuvien määrä kasvaa koko ajan.

Kirkonkylällä tai taajamassa peruspalvelut ovat parhaimmillaan kävely- tai rollaattorimatkan päässä. Jos koti sattuu sijaitsemaan väljästi asutulla alueella eli toisin sanoen korvessa palvelut ja kaupat ovat kaukana. Kulkuyhteyksiäkään ei voi kehua sujuviksi. Moni haluaa kuitenkin muistisairaudesta huolimatta vanheta niillä sijoillaan vaikka mikä olisi. 

Luonnon läheisyys on tärkeä. Kaikenlainen puuhastelu tuottaa elämyksiä ja toimii henkireikänä. Tutut paikat, reitit ja rutiinit auttavat pärjäämään. Maalla asuvilla vanhuksilla on perinteisesti hyvät ja monipuoliset selviytymistaidot. Muistisairauden ensi vaiheen pulmat saattavat jopa jäädä huomaamatta, koska arjen taitoja on niin paljon.

Ongelmaksi voi tulla se, ettei työntekoa ja touhuamista osaa lopettaa, vaan haluaa asioiden olevan samalla tolalla kuin ennenkin. Pihan ja kasvimaan tulee kukoistaa entiseen malliin, vaikka jaksamista ei enää olisikaan.  

Voiko muistisairautta sairastava pärjätä maaseudulla vai pitääkö muuttaa ”turvaan” taajamaan tai peräti kaupunkiin? Yhtä oikeaa vastausta ei ole olemassa. Perusteluita löytyy puoleen jos toiseenkin.

Ihmiset ovat erilaisia, ja osan perusluontona on olla vähään tyytyväinen. Ulkopuolisesta elämä voi näyttää hyvinkin puutteelliselta, mutta ihminen itse voi olla tyytyväinen omaan eloonsa ja tuttuun ympäristöönsä.

Korvesta poismuuttaminen on iso askel. On tärkeää, että asumisesta ja muuttamisen mahdollisuudesta puhutaan, mietitään asioita monelta kantilta ja hyväksytään erilaiset näkökulmat. Lapsia kalvaa huoli vanhojen vanhempien pärjäämisestä, eikä hoiva ja huolenpito matkojen päästä onnistu. Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan voi määrittää, miltä toisen eläminen tuntuu.

Täydellisen hyvää huippuratkaisua maalla asuvan vanhuksen asumiseen ja elämiseen ei ehkä ole olemassa. Elämän isoja kysymyksiä joutuu miettimään toisaalta ja toisaalta -pohjalta. Joutuu pohtimaan, mihin asioihin voi vaikuttaa, mihin taas ei. Mikä on sitä minun omannäköistä elämääni ja mistä löydän tarvittavat turvaverkot?  

On hyvä muistaa, että suuri osa iäkkäistä ihmisistä on aktiivisia ja tulee hyvin toimeen. Pariskunta pärjää usein yhdessä, vaikka toisella olisi muistisairaus. Yksi + yksi on enemmän kuin kaksi. Vuosikymmenten yhdessäolo luo tuttuuden ja luottamuksen tunteen. Yhteiset tekemiset ja vaikkapa kulttuuriharrastukset jatkuvat, käydään konserteissa, teatterissa, näyttelyissä niin kuin ennenkin.

Viime aikoina on järjestöissä ja sote-palveluissa kokeiltu ja viritetty etsivää ja löytävää vanhustyötä. Kuka haluaa tulla löydetyksi? Tuntuuko sinusta, että haluaisitko tulla löydetyksi? Mitä kaipaisit? Tukea, kavereita, iloa elämään?  

Kirjoitus on julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 11.8.2021.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsénin kotialbumi




 

arjajamsen18@gmail.com

Monday, June 28, 2021

Ikäihmiset kaipaavat äänestäjälähtöisyyttä

Sain olla näköalapaikalla vaalivirkailijana vaalilautakunnassa seuraamassa kunnallisen demokratian toteutumista. Ei voi kuin ihailla keskusvaalilautakunnan toimintaa, miten jokainen yksityiskohta oli suunniteltu ja valmisteltu.  Tilat, esteettömyys, tarvittava materiaali ja ohjeet kaikki oli ajateltu äänestäjän näkökulmasta. Samoin vaalisalaisuuden säilyminen oli turvattu kaikin tavoin. Poikkeuksellisista oloista johtuen kaikki oli suojattu hyvin ja luotu mahdollisuus myös äänestää autossa. Kaikki oli viilattu viimeisen päälle.

Vaalialue, jossa olin, oli kooltaan suuri ja alueiden rajoja oli jouduttu aikaa myöten muuttamaan. Tämä voi tarkoittaa, että äänestäjän kodin lähin äänestyspaikka ei välttämättä olekaan hänen oma äänestyspaikkansa, vaan matkaa äänestyspaikalle voi kertyä jopa kilometrejä.

Päivän mittaan tuli äänestäjiä, joiden nimeä ei löytynyt listalta. Yleensä syy oli se, että äänestyspaikka olikin toinen. Tuli iäkäs pariskunta, jotka asuivat aivan äänestyspaikan vieressä, mutta kuuluivat toiseen piiriin. Kun selvisi, että he eivät voineet äänestää tässä paikassa, pettymys oli suuri. Liikuntarajoitusten vuoksi heidän oli mahdotonta mennä äänestämään omalle alueelle, jonne oli matkaa toista kilometriä. Heidän kansalaisoikeutensa jäi toteutumatta. Vaalivirkailijana tunsin syvää neuvottomuutta ja sympatiaa äänestäjiä kohtaan. Järjestelmä ei vaan taipunut asiakaslähtöisyyteen.

Joku totesi, että miksi he eivät äänestäneet ennakkoon. Itselle kauppareissun yhteydessä äänestäminen sujui hyvin.  Ymmärrän hyvin iäkkäitä ihmisiä, jotka haluavat äänestää vaalipäivänä. Kansalaisoikeuden täyttäminen on merkittävä ja juhlallinen tapahtuma, jonne mennään hyvin pukeutuneena. Sen jälkeen juodaan vaalikahvit.

Samoin tuli nuoria äänestäjiä ”väärälle ” vaalipaikalle. Joidenkin lähtöolettamus oli, että todistaessaan henkilöllisyyden voisi joustavasti äänestää missä vain. Digiajan ihmisille on varsin loogista ajatella niin. Meitä opetetaan kaiken aikaa ja joka paikassa joustavaan ja digitaaliseen palvelukulttuuriin. Se ei kyllä tässä toimituksessa toteutunut. Heidätkin jouduttiin palauttamaan omille alueilleen. Järjestelmä tosin pelasi hienosti, sillä oman paikan saattoi välittömästi tarkistaa valtakunnallisesta puhelinnumerosta.

Meitä ikääntyviä on jatkossa entistä enemmän ja äänestyspaikalle pääsyyn ei enää riitä esteetön kulku. Eräs näistä ”vääriin paikkoihin” tulijoista totesi, että te olette todella vanhanaikaisia ja järjestelmän vankeja. Tuo oli aivan totta. Kuinka kauan nykyinen äänestysmenettely on mielekäs. Digitaalinen todellisuus voisi hyvinkin tarjota helpompia äänestystapoja ja samalla nostaa äänestysaktiivisuutta.  Demokratian toteutuminen edellyttää myös äänestäjälähtöisyyttä. Kun seuraavan kerran äänestämme oman kuntamme päättäjiä, edellä mainittujen esteiden toivoisi olevan jo historiaa.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: juttu julkaistiin Etelä-Saimaan ”Lukijat” palstalla ja sitä myös kommentoitiin toisessa jutussa.




 

 

Sunday, May 2, 2021

Mummolle kaveri ja maajussille morsian

Maaseudun ihmisten yksinäisyyttä on aikojen saatossa pyritty ratkaisemaan monin tavoin. Emäntäpulan vaivaava poikamies on hakenut rivakkaa, lypsytaitoista naisihmistä lehti-ilmoituksella. Kymmenet tuhannet maaseudun ihmiset laittoivat 80-luvulla maatalousnäyttelyissä toivonsa IEVA-tietokoneohjelmaan. Nyt paria haetaan tositelevisio-ohjelmissa.   

Yksin asuminen on aikamme ilmiö niin maalla kuin kaupungissakin. Suurperheet ja monen sukupolven asumisyhteisöt ovat historiaa. Eliniän pidentymisen myötä todennäköisyys yksinasumiseen kasvaa. Maaseudun yksinasuvat eivät ole yhtenäinen joukko, on keski-ikäisiä ja vanhoja, miehiä ja naisia, työssäkäyviä, työttömiä ja eläkeläisiä. Suurin osa maalla asuvista yksineläjistä on miehiä. Yksinasuvat naiset asuvat taas enimmäkseen kaupungissa.  

Yksinasuminen ei tarkoita, että ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi. Yksinasumiseen voi kuitenkin liittyä myös yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteita. Varsinkin ikääntymisen myötä asumiseen ja elämiseen voi tulla yksinäisyyden lisäksi arkisia pärjäämisen ongelmia.

Onko yksinäisyys maalla sitten ongelmallisempaa kuin kaupungissa? Väittäisin, että on. Maalla asuminen on usein työläämpää, vaatii työtä ja jaksamista. Luonto yllättää ja jättää maalla asujan myrskyn tai lumen armoille. Maalla toinen ihminen on useamman mutkan takana kuin kaupungissa. Matkat ovat pitkät ja julkiset kulkuyhteydet harvanlaiset.

Mikä olisi luova ratkaisu vanhusten kotona asumisen tueksi maaseudulla? Millainen voisi olla keskinäisen tuen ja yhteiselon muoto, joka olisi kevyt, turvallinen, toimiva ja luotettava tilanteessa, jossa ei vielä tarvita virallista kotiapua, mutta kuitenkin jotain arjen sujumista varmistavaa ja turvaavaa apua ja tukea?

Toimisiko yhdistelmä liikkuvat palvelut, maaseudun mökkitalkkaripalvelut ja epävirallinen naapuriapu? Ja palvelupaletin pitäisi tietysti vielä sopia eläkeläisen kukkarolle. 

Monia toimivia kotikutoisia asumismuotoja on käytössä. Monen maaseudun vanhuksen kotona asumisen turvaa kotona asuva tytär tai poika. On aika tavallista, että ns. peräkamarin poika usein auttaa oman vanhempansa lisäksi useaa naapuruston vanhusta, hoitaa kauppa-asiat, lämmitykset, lumityöt. On huomattu, että kun tällainen työikäinen omainen ”aktivoidaan” työmarkkinoille, moni naapuruston vanhus jää vaille arjen tukea eikä enää pärjääkään. Tässäkin on yksi maaseudun hankalista yhtälöistä.

Usein nämä luovat ratkaisut ovat epävirallisia ja omatekemiä, luonnostaan syntyneitä. On aina pidetty naapuria silmällä, seurattu, että kaikki on hyvin. Joskus on sovittu päivittäisestä soittelusta ja seurataan, syttyvätkö valot, nouseeko piipusta savu.

Minulla on unelma: Maaseudun asukas voi halutessaan elää ja asua kotikonnuilla myös vanhana. Löytyy uusia asumisen ja elämisen tuen muotoja, joissa julkisen sektorin palvelujärjestelmä ja epävirallinen naapuriapu löytävät toisensa. 

 Kirjoitus on julkaistu aiemmin 3.5.2021 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 



Monday, April 26, 2021

Tässä ajassa tarvitaan hyvää tekevää huumoria

 Ilolla ilmoitan, että Humoriskinen sossutkaus – Kurkistus sosiaalialan huumoriin -kirja on ilmestynyt.

Kirjaprojekti väritti paria ensimmäistä eläkevuottani. Se tarjosi mukavaa porukalla tekemistä, inspiraation puuskia ja uusia ajatuksia. Kävi nimittäin niin, että olin vetelemässä viimeisiä työkuukausiani, kun sosiaalialan ammattilaiset Erja Nevalainen ja Taina Tolonen kysyivät, lähtisinkö kimppaan.

Erjalla ja Tainalla oli idea: kirjoitetaan kirja sosiaalialan huumorista! Molemmat olivat jo pitkään miettineet huumorin olemusta ja merkitystä sosiaalialalla. Ja varsinkin aikana, jolloin kohdataan suuria mullistuksia niin työyhteisöissä kuin yhteiskunnassakin. Mikä ettei, minua ei tarvinnut kauan houkutella. Lähdin mukaan, vaikka en pidä itseäni erityisenä huumoriveikkona eikä minua sellaisena tunnetakaan.

Kirja on katsaus, kurkistus sosiaalialan huumoriin. Näin me sen näemme ja koemme nyt ja tässä kohtaa. Se ei ole vitsikirja eikä se myöskään pyri tieteelliseksi tutkimukseksi. Kirja alkaa luotauksella huumoritutkimukseen ja jatkuu pohjoiskarjalaisten ja pohjoissavolaisten sosiaalialan työntekijöiden ryhmähaastatteluilla. Lisäksi saimme työntekijöiltä värikkäitä kokemuksellisia ja kuvitteellisia huumorikirjoitelmia.

Jo alkuvaiheessa kävi ilmi, että sosiaalialan huumoria on tutkittu vähän, tuskinpa ollenkaan. Mutta edessä oli yllätysten yllätys. Aineistohaulla löysin tohtori Stephen Jordanin Essexin yliopistosta Britanniasta. Hän opettaa sosiaalityötä ja on väitellyt sosiaalityön huumorista. Hän kuvaa tutkimuksissaan huumoria suureksi voimavaraksi, mutta korostaa samalla, että huumoriin sisältyy myös riskejä, sitä voidaan sosiaalityössä käyttää myös väärin.

Jordan oli riemuissaan kuullessaan aiheestamme, ja saimme häneltä sähköpostihaastattelun. Hän kertoo oman kirjansa olevan maailman ensimmäinen lajissaan. Me vaatimattomina tyttöinä voimme nyt kertoa, että meidän kirjamme on sitten maailman toinen.   

Kirjamme monimerkityksellisen nimi Humoriskinen sossutkaus ja värikäs kuvitus ovat kuvataitelija Riikka Muikun käsialaa.

Sosiaalialan työntekijöiden lähettämissä kirjoituksissa ja haastatteluissa kävi selvästi ilmi, että huumori on taitolaji, joka sisältää myös riskejä. Työssä kohdataan raskaita ja synkkiä asioita ja elämäntilanteita. Saako sosiaalityössä nauraa? Miten vitsaillaan vastuullisesti?

Kannustamme viljelemään huumoria, niin työssä kuin elämässä muutenkin. Huumori vahvistaa hyvinvointia. Yhteinen nauru työkavereiden ja asiakkaiden kanssa helpottaa oloa ja parantaa jaksamista. Se voi tuoda asiakassuhteeseen parempaa keskinäistä ymmärrystä ja yhteistä potkua. 

Toivomme, että kirjamme löytäisi lukijansa, huvittaisi ja huojentaisi ja virittäisi myös jatkokeskustelua.

PS. Mieltä jäi kutkuttamaan seuraava huumoripitoinen aihe. Huumori ikäihmisten voimanlähteenä? Vanhushuumori? Eläkeläishuumori? Seniorihuumoti? Vanhustyön huumori?

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Erja Nevalainen, Arja Jämsén & Riikka Muikku: Humoriskinen sossutkaus - Kurkistus sosiaalialan huumoriin. Kirjokansi 2021.

Lisätiedot ja tilaukset: Kirjokansi kustantamo. www.kirjokansi.fi/


Kuva: Arja Jämsén

Tuesday, April 6, 2021

Pihtiputaan mummo, totta ja tarua

Toimittajien pitää osata kirjoittaa niin, että Pihtiputaan mummokin ymmärtää. Näin toimittajia kuulemma ennen koulutettiin. Ja mummosta tulikin elävä legenda.

Mitä me tiedämme tästä Pihtiputaan mummosta? Hän on vanha, ei ole käynyt paljon kouluja ja asuu vaatimattomasti maaseudulla. Pihtiputaan mummon vastakohta voisi olla kaupunkilaisserkku, helsinkiläinen puuma. Itsenäinen, aktiivinen ja hieman villi ikääntyvä nainen, joka on kiinnostunut nuorempien miesten seurasta.  

Mummot ja puumat ovat tietenkin karkeita ja kaavamaisia yleistyksiä vanhoista naisista. Maalla asuva mummo elää kuitenkin ikäihmisen prototyyppinä harvinaisen sitkeässä vuosikymmenestä toiseen. Ja onhan näillä mielikuvilla todellisuuspohjaa nykyisten keski-ikäisten lapsuudessa. Oma mummoni oli pyöreä, hiirenhäntälettinen emäntä, joka siniruutuinen esiliina päällä paistoi uunijuustoa ja tuoksui lievästi navetalta. Markkinamaailma käyttää meidän nostalgisia muistojamme kilvan hyväksi. Kaupan on mummon muussia, mummon lihapullia ja mummonmökkejä.

Menneen maailman muistot säilyvät mielissämme. Siitä huolimatta ikäasenteet olisi syytä päivittää 2020-luvulle. Niin maalla kuin kaupungissakin asuu monenlaisia vanhuksia. Mummo maalla -mallissa meille maalataan helposti kuva yksinäisestä, pienituloisesta vanhuksesta, jota mitä ilmeisemmin odottaa surkea kohtalo. Vaihtoehtoina ovat jääminen yksin keskelle korpea tai sitten muutto kuntakeskukseen hoitokotiin.

Mutta vaihtoehtoja on lukuisia ja vanheta voi monella tavalla. Ikäihmisiä on maallakin joka lähtöön. On ikääntyvää käsityöläistä, tutkijaa ja yrittäjää, taiteilijaa ja viljelijää. On aktiivisia eläkeläisiä, jotka eri tavoin ovat oman kylän yhteisöllisyyttä kannattelevia voimia. Tämä ikäihmisten luova kirjo jää meiltä helposti huomaamatta, vaikka juuri tähän maaseudun monimuotoisuus ja kasvava elinvoima voisi omalta osaltaan pohjautua.

Jotta ikäihmisten voimaa, potentiaalia ja luovuutta ei hukattaisi, maalla asumiseen tarvitaan arkisia elämisen edellytyksiä. Laajakaistaa, valokuitua ja digitaitoja, kulkuyhteyksiä niin, että ilman omaa autoakin pääsee liikenteeseen, pyörillä liikkuvia sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalveluita, mökkitalkkareita ja yhteisöllisyyttä, porukkaan kuulumisen tunnetta. Eräs maalla asuva tuttavani kertoi kerran arjestaan ja sanoi, että jokaisella pitää olla joku Erkki tai Maija, jolle voi soittaa, kun tarvitsee apua tai juttukaveria.

Suomalainen maaseutu taitaa pitkälti toimia mummoenergialla. Ajatellaanpa vaikka kyläyhdistyksiä, hirvipeijaisia tai kesäteattereita. Heissä on jotain samaa kuin Venäjän mummoissa, babushkoissa, joita ilman perheet eivät selviäisi eikä yhteiskunta toimisi.

Nyt onkin korkea aika pitää huolta, että maaseudulla asuu jatkossakin kaikenlaisia mummoja. Hukka meidät perii, jos mummopula uhkaa. Ja vielä, kyllä kaikenlaisia pappojakin tarvitaan, heistä lisää joku toinen kerta.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin 7.4.2021 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsénin kotialbumi