Ikääntyvien onnen avaimet ja huolenaiheet

Syksyllä 2025 julkaistiin Eläkeläisliittojen etujärjestö EETU ry:n toimeksiannosta Huomisen kynnyksellä 2025 -kyselytutkimus, jossa selvitettiin 55–84-vuotiaiden suomalaisten tulevaisuuden näkyjä. Kyselyssä näistä ihmisistä käytetään nimitystä ikääntyvät ja ikääntyneet. Kysymykset liikkuvat yleisestä elämäntyytyväisyydestä arjen huolenaiheisiin.

Vastaukset kertovat ikääntyvien ja eläkeläisten elämästä ja hyvinvoinnista hyvää ja huonoa. Tässä katsauksessa nostan muutamia poimintoja kyselyn vastauksista. Otetaan ensin hyvät uutiset. Valtaosa ikäihmisistä on elämäänsä tyytyväisiä. Keskeiset onnen lähteet ovat hyvä terveys ja toimivat, merkitykselliset ihmissuhteet.

Liikaan tyytyväisyyteen ei kuitenkaan kannata tuudittautua. Huolenaiheet liittyvät etenkin mahdolliseen sairastumiseen tai liikuntakyvyn menettämiseen. Kymmenen vuoden tähtäimellä huolenaiheiksi nousevat eläkkeiden pienuus ja yksinäisyys. Lähes joka toinen pelkää, että eläkkeitä leikataan tulevaisuudessa.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuus tulevaisuudessa huolettaa, eivätkä huolta varmaan yhtään vähennä ajankohtaiset uutiset hyvinvointialueiden taloudesta ja irtisanomisista. Sähköiset etäpalvelut eivät korvaa kaikkea avun tarvetta. Kaksi kolmesta yli 65-vuotiaista kokee tarvitsevansa apua sähköisessä asioinnissa. Monet ikääntyneet toivovat, että tarjolla olisi mahdollisuus myös kohtaamisiin kasvotusten.

Kyselyyn vastanneet ikäihmiset kokevat paljon huonoa kohtelua ja syrjintää. Vastaavia kyselyitä on toteutettu jo seitsemän vuoden ajan, ja vertailu kertoo, ettei ikäsyrjintä ole vähentynyt. Pikemminkin on käynyt toisinpäin. Yli puolet vastaajista (59 %) kokee, että ikäihmisiin suhtaudutaan toisen luokan kansalaisina ja kolme neljästä ajattelee, että ikäihmisiä pidetään kulueränä, ei voimavarana. Karulta kuulostaa kyselyn tulos, että suurempi osa (26 %) pitää suomalaisten suhtautumista ikääntymiseen ja ikääntyneisiin kielteisenä kuin myönteisenä (15 %).

Lisää vaikuttamismahdollisuuksia

Kyselyn vastaukset kertovat ikääntyvien kokemista rakenteisiin ja asenteisiin liittyvistä kokemuksistaan ja tulevaisuuden huolenaiheista. Suurta tyytymättömyyttä he kokevat kuulluksi tulemiseen. Neljä (4) prosenttia koki tulevansa erinomaisesti kuulluksi. Tämä on säilynyt samana aikaisempien vuosien kyselyihin verrattuna. Eläkeläisjärjestöjen voimaan ja vaikuttamiseen pannaan paljon toivoa ja järjestöiltä odotetaan ärhäkkää vaikuttamistoimintaa.

Järjestöt ovat tärkeitä myös ikäihmisten hyvinvoinnin ja arjen sujuvuuden kannalta. Iso osa harrastustoiminnasta on järjestöjen toteuttamaa. Kulttuuri- ja liikuntaharrastukset tuovat ihmisiä yhteen ja lieventävät yksinäisyyden kokemusta. Järjestöjen vapaaehtoiset tutustuttavat ikäihmisiä digimaailmaan ja pitävät elämän sykkeessä mukana. Digitaidot tuovat tyytyväisyyttä ja pystyvyyden tunnetta. Ansiotyö kiinnostaa eläkeläisiä ja kiinnostus on jopa vähän lisääntynyt. Yli puolet olisi kiinnostunut vähintään osa-aikaisesta työstä.

Huomisen kynnyksellä 2025 -kysely toteutettiin keväällä 2025. Osallistujat olivat 55–84-vuotiaita ja heitä oli yhteensä 965. Osallistujien yläikärajaa jää miettimään, olisiko jatkossa harkittava sen nostamista ylöspäin. 70 vuotta täyttäneiden määrä on Suomessa ylittänyt jo miljoonan ja yli 85-vuotiaiden määrä on tuplaantumassa.
Eläkeläisjärjestöjen yhteinen selvitys on todellinen vaikuttamisaineisto, joka tarjoaa tietoa ja näkemystä ikääntyvien kokemuksista, tarpeista ja toiveista. Aineiston soisi kuluvan järjestöjen, vanhusneuvostojen ja muiden päättäjien käsissä. Ikääntyvien ääni kuuluviin!

 

Huomisen Kynnyksellä -kyselytutkimus: https://eetury.fi/fi/artikkelit/article-14832-93890-huomisen-kynnyksella-2025

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkolehdessä IkäNYT! 1/2026 

 

Kuva: Arja Jämsén

---

Empaattisen kohtaamisen voima

Tuija Uusitalo ja Tanja Varjonen ovat terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on pitkä kokemus muistisairautta sairastavien ihmisten kohtaamisesta. He ovat kirjoittaneet käytännönläheisen oppaan validoivasta vuorovaikutuksesta, mitä se tarkoittaa ja miten sitä voi käyttää hyväksi muistisairaiden ihmisten kanssa arjen kohtaamisissa.

Validoivan vuorovaikutuksen perustana on arvostava ja ymmärtävä kohtaaminen. Menetelmän kehittäjänä tunnetaan sosiaaliterapeutti Naomi Feil, joka 1960-luvulla uudisti muistisairaiden ihmisten hoitoa Yhdysvalloissa. Feil vieraili Suomessakin ja validaatio on levinnyt meillä TunteVa* -menetelmän nimellä.

 Ymmärtävä vuorovaikutus

Validoivan vuorovaikutuksen tavoitteena on aito, ymmärtävä vuorovaikutus, jonka mukaisesti ajatellaan, että ihmisen tavoittaa parhaiten tunteiden tasolla. Muistisairautta sairastavan ihmisen kokemukset ja tunteet hyväksytään, hänen ihmisarvoaan kunnioitetaan ja itsemääräämisoikeuttaan tuetaan.

Kirjassa esitellään validoivan vuorovaikutuksen periaatteet, sanoittaminen, kysymystekniikat, avainsanojen toistaminen ja tilannesensitiivinen ilmaisu. Kirjassa on paljon kirjoittajien omakohtaisia, arkisia kokemuksia ja käytännön esimerkkejä sekä päiväkirjamerkintöjä.

Validoivaa menetelmää voidaan käyttää myös sanattomasti. ”En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu. – Ei se mitään, sanat eivät kerrokaan aina kaikkea.” Musiikki, koskettaminen tai puheen rytmi voivat vahvistaa aitoa vuorovaikutusta. Intensiivisen läsnäolon tavoitteena on keskittyä täysin muistisairautta sairastavaan ihmiseen ja sulkea kaikki muut mahdolliset häiriötekijät ulkopuolelle.

Validaatiolla myönteisiä vaikutuksia

Validoivan vuorovaikutuksen on havaittu vahvistavan itsetuntoa, vähentävän levottomuutta ja edistävän turvallista ja merkityksellistä vuorovaikutusta. On huomattu, että itseluottamus voi vahvistua ja levottomuus tai tuskaisuus vähentyä. Liikuntakyky voi kohentua ja esimerkiksi itkuisuus vähentyä. Kun muistisairautta sairastavan ihmisen viestit ymmärretään paremmin, muun muassa turvallisuuden tunne voi vahvistua.

Validoivalla vuorovaikutuksella voi olla myönteistä vaikutusta myös työntekijälle. Hän saa työssään onnistumisen kokemuksia, työstä tulee mielekkäämpää ja sujuvampaa.

Validaatiota on myös kritisoitu. Menetelmää saatetaan käyttää mekaanisesti ja vailla riittävää koulutusta. Validaatio saatetaan myös ymmärtää väärin, jolloin sitä arvostellaan ”valehteluna”, kun kyse on tunnetilojen validoinnista. Kirjoittajien mukaan validaatio on tehokas työkalu oikein käytettynä, mutta sen tehokkuus riippuu vahvasti toteuttajan osaamisesta ja ymmärryksestä.

Kirjoittajat kertovat, että kirjan nimi, ”Muistihäviö”, oli noussut esille muistisairautta sairastavien ihmisten ryhmässä: ”Sellainen hetki, kun muisti pyyhkiytyy pois ja ei muista mitään, se on muistihäviö.” Nimi kuvaa muistisairautta sairastavan ihmisen omaa kokemusta, mutta toisaalta ehkä harmittavasti korostaa muistisairautta pelkästään kielteisenä kokemuksena ja menetyksenä.

Kirjaa voi tervehtiä pienenä askeleena kohti muistiystävällistä yhteiskuntaa, jossa muistisairautta sairastavat ihmiset osataan kohdata arvostavasti ja ymmärtävästi. Ammattilaisten ohella kirja soveltuu käytännönläheisyytensä takia erityisen hyvin myös muistisairautta sairastavien ihmisten läheisille.

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaisu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2026 

 

Uusitalo, T. & Varjonen, T. 2025. Muistihäviö – Kohtaamisia muistisairaiden ihmisten kanssa. Helsinki: Momentum Kirjat.

---

Pimeällä puistoon tulevat vanhukset

 

Malin Klingenbergin kirjoittama ja Maria Sannin kuvittama lastenkirja Vanhukset alkaa hyytävällä tavalla: ”Leikimme puistossa vain silloin kun on valoisaa. Koska pimeällä sinne tulevat vanhukset.”

Lapset pelkäävät vanhuksia ja siihen heillä syynsä. Lasten mukaan vanhukset ovat inhottavia, syljeskelevät ja roskaavat puistoa, kirjoittelevat rumia sanoja seiniin. Ovat jopa piilottaneet puukon puiston toiseen rengaskeinuun. Näin lapset kertovat toisilleen. Ei selviä, mistä lasten mielikuvat nousevat. Kokemuksesta? Vanhemmilta kuullusta? Televisiosta? Mielikuvituksesta? Missä määrin heillä on ollut läheistä kosketusta vanhoihin ihmisiin?

Kirja yllättää lukijansa, se on ensi silmäyksellä jopa outo lastenkirjaksi. Kuvituskin poikkeaa perinteisitä lastenkirjoista. Kirjan väritys on tumma, se vaihtelee ruskeasta mustaan, seassa erisävyistä vihreää ja keltaista.

Kirja etenee kuin dekkari, jännitys tiivistyy, ja pelko kasvaa sivu sivulta. Vanhukset ovat pelottavan ja uhkaavan näköisiä huppareissaan ja reput selässään. Ei haitanne, että kerron juonipaljastuksen. Loppua kohti paljastuu, että pelottava porukka ei ole vanhuksia ollenkaan, vaan keskisormea vilauttelevia isompia poikia. Puukko rengaskeinussa paljastuu sekin vain tikuksi. Pelko vaihtuu helpotukseksi, ja myös kirjan värimaailma heleytyy loppusivuilla.

Sopiiko tämä lastenkirja lapsille, aikuisille vai ihan vanhuksille? Kyllä sopii, kaikenikäisille! Suositusiäksi kustantamo ilmoittaa 3–6-vuotta. Haluaisin olla kärpäsenä katossa kuulemassa ja näkemässä, millaisia keskusteluja, millaisia oivalluksia, millaisia johtopäätöksiä vanhoista ihmisistä kirja virittää niin lasten kuin vanhojen ihmistenkin kesken. Ihan unikirjaksi kirja ei sovellu, vaan mieluummin turvallisesti yhdessä luettavaksi ja juteltavaksi.

Klingenberg on Pietarsaaressa asuva ruotsiksi kirjoittava lastenkirjailija, joka on julkaissut lähes kolmekymmentä lastenkirjaa. Niitä on myös käännetty monille eri kielille. Aiemmissa kirjoissa lapset seikkailevat muun muassa supersenioreiden kanssa. Pitkäikäisten luvatussa maassa tällaista lastenkirjallisuutta toivoisi kirjoitettavan ja julkaistavan enemmän.

Klingenberg, M. & Sann, M. 2025. Vanhukset. Alkuteos Gamlingarna. Kustantamo S & S.   

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2026.  

 

 

 

 

Muistimatkalla papan kanssa

Lotta-Sofia Saahko (s. 1992) on tuottelias kirjailija ja monipuolinen esiintyjä. Koko kansan tietoisuuteen Saahko tuli korona-aikana yhteisillä lauluvideoillaan pappansa kanssa. Viimeksi pappa, Jorma Saahko, on ihastuttanut Yle Areenan muistikuoro-ohjelmassa. Pojantytär Lotta-Sofia Saahko toimi ohjelmasarjan Unohtumattomat – muistikuoron matkassa juontajana.

Uusimmassa kirjassaan Muistamme yhdessä (2026) Saahko kertoo noin viiden vuoden ajalta kokemuksistaan muistisairautta sairastavan pappansa kanssa. Saahko muutti korona-aikaan Lontoosta pappansa rintamamiestalon yläkertaan. Hän kuvaa kirjassa tunteitaan ja arjen ongelmia turhautumisesta ja ärtymyksestä huolenpitoon ja rakkauteen.

Kirja kertoo paitsi muistisairauden tuomista vaikeuksista ja menetyksistä myös ja ennen kaikkea siitä, ettei muistisairaus ole maailmanloppu. Sairauden myötä löytyy uusia harrastuksia ja ystäviä. Pappa on laulumiehiä, Lotan ja papan laulelut ja muistelut leviävät somessa, ja pappa löytää tiensä myös Urisevat Ukot -mieskuoroon.

Saahko korostaa kirjan alkusanoissa, ettei kirja ole opas. Kirjasta kuitenkin välittyy kirjailijan omakohtaisen kokemuksen lisäksi vankka käytännön perehtyneisyys muistisairauksiin. Hän seuraa pappansa muistisairauden eri vaiheita ja joutuu samalla hakemaan tietoa tukimuodoista, joita muistisairauteen sairastuneille ja läheisille on tarjolla. Kirja kertoo, miten muistisairauden oireita alkaa ilmetä ja miten hankalaa tutkimuksiin pääsy on. Pappa saa diagnoosin sekamuotoisesta muistisairaudesta.

Apua ja tukea löytyy lopulta

Kirjan lyhyissä luvuissa kuvataan kattavasti, mitä apuja on olemassa ja mistä apua ja tukea saa. Arkiset kuvaukset ovat helppolukuisia ja selkeitä, sillä ne kuvataan papan elämän kautta. Käsitellyiksi ja kuvatuiksi tulevat muun muassa muistitesti, muistikahvila ja muistiyhdistys, päivätoiminta, kotihoito, ruokapalvelu, lääkenauha ja lääkerobotti, siivousapu, vapaaehtoistoiminta, etähoiva, edunvalvontavaltuutus ja hoitotuki. Monien tukimuotojen kanssa on epäselvyyttä ja ongelmia, tarvitaan yritystä ja erehdystä, mutta useimmiten ratkaisu lopulta löytyy.

Kaikille samassa tilanteessa oleville on selvää, ettei tiedon ja avun lähteille ole helppo suunnistaa. Omat ongelmansa tuottaa myös vaikeus tai haluttomuus ottaa apua vastaa. Näin voi olla sekä sairastuneella että läheisillä. Alkuvaiheessa omainen voi yrittää auttaa koko ajan ja liikaa, kunnes ymmärtää hellittää ja antaa tilaa omatoimisuudelle.

Saahkolla on välillä virallisen omaishoitajan status, mutta hän menettää sen uuden hyvinvointialueen muuttuneiden ohjeistusten takia. Todellisuudessa hän on kuitenkin omaishoitaja, maksettiin hänelle palkkiota tai ei. Omaishoitaja tuntee usein syyllisyyttä ja häpeää huonosta jaksamisestaan tai siitä, että joutuu töidensä ja oman henkilökohtaisen elämänsä takia olemaan välillä muualla. Ja tietenkin juuri silloin pappa kaatuu tai sattuu jotain muuta ikävää. Saahko saa omaan tilanteeseensa apua terapiasta.

Hyvää elämää muistisairauden kanssa

Saahkon kirja on helppolukuinen ja se kuvaa muistisairauteen sairastumista sairastuneen ja läheisten näkökulmasta rehellisesti ja aidosti. Kirjaa voi mielihyvin suositella varsinkin sellaisille lukijoille, joilla ei ole muistisairauksista paljon kokemusta tai tietoa. Kirjan sanoma on vahvasti myönteinen: muistisairaus ei ole maailmanloppu ja muistisairauden kanssakin voi elää hyvää elämää.

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Saahko, L.-S. 2026. Muistamme yhdessä. Muistisairaus ei ole maailman loppu. Tammi. 

Artikkeli on julkaistu aiemmin Ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2026 

 

 

KIRJEITÄ JA RUISLEIPÄÄ – elämänmakuinen menneisyysmatka

 

Arja Jämsénin kirjan Kirjeitä ja ruisleipää   (BoD 2025) lähtökohtana on äidin jäämistöstä löytynyt pahvilaatikko, joka sisälsi Arjan ja hänen perheensä kirjeenvaihdon vuosina 1972-1975. Arja opiskeli sosiaalipolitiikkaa Tampereen yliopistossa ja kirjoitti elämästään ja opinnoistaan kotiin Leppäviralle. Äiti puolestaan kirjoitti kotiväen kuulumisia ja muustakin elämänmenosta kotipuolessa. Lisäksi äiti lähetti säännöllisesti ruokapaketteja tyttärelle Tampereelle.

Kirja kohdentuu tietenkin Arjan omaan elämään ja hänen kokemuksiinsa. Samalla hän piirtää kuvan 1970-luvun opiskelusta valtion takaaman opintolainan turvin ja nuoruudesta. Kokemuksissa on vahvasti läsnä hyvinvointivaltio, jota me ikäluokkana saimme olla omalta osaltamme rakentamassa. Lopussa hän palaa ajatuksissaan nuoreen ylioppilaaseen, keski-ikäiseen naiseen ja eläkeläiseen kysyen itseltään mitä jää jäljelle.

Kirja osui ja upposi niin, että luin sen alusta loppuun samalta istumalta. Kosketuspintaa löytyi ja siksi lukukokemus oli niin merkityksellinen. Tässä on toinen savolaistyttö, joka pääsi opiskelemaan sosiaalipolitiikka Tampereen yliopistoon samaan aikaan. Nyt kun katselen nuorta Arjaa ja itseäni, niin tuo loikka kotikylästä ”yläopistoon” oli todellakin iso vaatimattomilla saappailla. Minä kolkutin ”lättähatulla” Pieksämäelle ja siitä pikajunalla Tampereelle. Matkaan kului koko päivä. Kotona käytiin pyhäinpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä.

Ensimmäinen ihmetys ja ihastus oli äidin ja Arjan vilkas kirjeenvaihto, jossa äiti ja tytär jakoivat kokemuksiaan. Kirjeistä paistoi läpi äidin ylpeys tyttärensä pääsystä koulutukseen, joka hänelle itselleen ja niin monille muille ikätovereilleen oli ollut saavuttamatonta. Tunsin suorastaan, miten kotiväki odotti kirjettä Tampereelta.  Miten kiinnostunut äiti olikaan tyttärensä opinnoista ja elämästä muutenkin. Liikuttavaa oli myös se, kuinka äiti hankki tenttikirjoja ja lähetti ruokapaketteja.

Oma äitini oli toiminnan ihminen eikä kynäilijä. Äitini kirjoitti kauniilla käsialallaan vain pieniä kirjelappusia paketteihin mukaan.  Minulla ei ole yhtään äitini kirjoittamaa kirjettä. Paketit kyllä muistan. Ne olivat ruskeaan paperiin käärittyjä pahvilaatikoita, jotka oli sidottu narulla. Pakettien tulo oli juhlapäivä koko kaveriporukalle. Paketista löytyi äidin leipomana ruisleipää, piirakoita, pullia ja paistettua lihaa. Kirjaa lukiessani heräsi tuoksumuisto äidin tekemästä ruisleivästä, jota parempaa en ole koskaan saanut.  Maaseudun eläjillä oli rahaa vähän, mutta ruokaa saatiin omasta takaa, jota lähetettiin lapselle. Tämä oli vanhempien tapa osoittaa rakkautta ja huolenpitoa. Olemme ruualla rakastettu sukupolvi.

Luokkaretki on ollut pitkä ja mutkikas. Miten hyvin Arja kuvaa vierauden ja outouden tunteita, kun olet lähtöisin työväenluokasta, ja koulutuksen kautta teet luokkaretken keskiluokkaiseen elämään.  Mitä kaikkea siihen mahtuukaan. Itselleni se on välittynyt enemmän välitilassa olemisen kokemuksena. Työelämä opetti paljon taitoja toimia erilaisissa tilanteissa ja tulla toimeen ihmisten kanssa. Opittiin myös käyttäytymis- ja syömätavat. Sen sijaan sulavaa seurustelutaitoa on ole koskaan ole oppinut, enkä ole vieläkään mukavuusalueellani seurapiireissä. Vasta nyt ikääntyneenä olen löytänyt välitilan vahvuudeksi. Osaan toimia virallisissa yhteyksissä, puhua ja käyttää ääntäni. Yhtä lailla olen kotonani lapsuuteni ihmisten kanssa. Koen olevani sinut itseni kanssa. Tiedän ja tiedostan oman taustani, ja olen siitä ylpeä.  Olen hyvinvointivaltiolle kiitollinen, että se on mahdollistanut, että kirvesmiehen tyttärestäkin voi tulla tohtori.  

Ikätoverit ja seuraava sukupolvi: Tämä kirja on ehdottomasti otettava lukulistalle.  Arja on erittäin hyvin kuvannut myös sen kuinka yksityiset kokemukset muuntuvat yhteisöllisiksi sukupolvikokemuksiksi, ja mitä kaikkea näkyy peilistä, kun siitä katsoo omaa elämäänsä.

Tuija Nummela

Ei enää eläkkeen odotushuoneita

   

Marketta Rantama ja Paula Aikio-Tallgren ovat kirjoittaneet työpaikoille ikäjohtamisen oppaan. Aiheen ajankohtaisuutta osoittaa se, että heti ilmestymisensä jälkeen kirja on herättänyt vilkasta keskustelua, puolesta ja vastaan.

Kirjan otsikko ”Työn ja eläkkeen raja murtuu” kertoo itse asiassa muutoksesta, joka on jo osittain tapahtunut. Puolet eläkkeelle siirtyvistä olisi kiinnostunut jatkamaan työelämässä esimerkiksi erilaisissa keikkatöissä, projektitehtävissä tai yrittäjänä. Myös taloudelliset syyt saattavat osalla vaikuttaa. Eläkeläisköyhyys ei ole Suomessakaan tuntematon ilmiö. Toinen puolet haluaa siirtyä suoraan eläkkeelle. Kaikissa tilanteissa eläkkeelle siirtymisen tulisi joka tapauksessa olla aina hyvän mielen polku.  

Työelämässä ei ole vielä täysin osattu ennakoida tulevaa eikä vastata työn ja eläkkeen rajan murtumiseen. Eläkeläisen työmarkkinat jäävät tunnistamatta. Rantama ja Aikio-Tallgren kirjoittavat ”eläkkeen odotushuoneista”, joissa suuri osa yli 55-vuotiaista alkaa himmailla eläkettä odotellen. Kahvihuoneissa vitsaillaan ikääntymisestä ja rollaattorin paikasta, kun työ ei enää tunnu merkitykselliseltä. ”Hiljaiset loparit” eli periksi antaminen saattavat tuntua hyvältä ratkaisulta. Tähän puutuneeseen tilanteeseen löytyy kirjoittajien mielestä ratkaisuja hyvästä ikäjohtamisesta.

Pinttyneisiin asenteisiin muutosta

 Kirja vahvistaa viestiä asennemuutoksen tarpeellisuudesta. Osaaminen ei katoa eläkkeellelähtökahveilla. Eläkeikää lähestyvät ovat työpaikan osaamiskeskittymä, jonka ei kannattaisi pitää kynttilää vakan alla. Ikäihmiset eivät ole työelämässä taakka ja kuluerä eivätkä myöskään vie nuorten työpaikkoja. Eri-ikäiset työntekijät tuovat yritykseen ja työpaikalle erilaista vahvuutta, moninaisuutta sekä kulttuurista ja historiallista pääomaa. Kirja vastuuttaa nyt työpaikkoja luomaan hyvää ikäpolitiikkaa. Valtio on eläkeratkaisuillaan osansa tehnyt, sanotaan. Kirjassa kerrataan suomalaisen eläkepolitiikan vaiheet, ja kiinnostavasti nousee esille se, miten eläkepolitiikkaa on eri aikoina käytetty työllisyyspolitiikan välineenä.

Nyt kysytään, onko työpaikoilla pitovoimaa vai työntääkö se eläkeikää lähestyvät eläkkeen odotushuoneeseen? Kirjoittajat kehottavat sanoutumaan irti meille niin tutusta ikähuumoripuheesta, jossa naureskellaan aamukammalle ja rollaattoritoiveille. Kielteistä vanhuskuvaa ei tarvitse enää tämän enempää vahvistaa.

Kirja on käytännönläheinen opas, joka antaa konkreettisia työkaluja muun muassa urakeskusteluihin ja seniorin CV:n laatimiseen. Kirja tarjoaa keskustelun avauksia työelämään ja sopii työnantajille, esihenkiloille, yli 55-vuotiaille työntekijöille ja eläkeläisille. Ja miksei myöskin nuoremmille sukupolville avaamaan ajattelua ikääntymisestä ja konkarityöntekijöiden osaamisesta.

Kirjoittajista Rantama on HR-ammattilainen, joka eläköidyttyään toimii nyt yrittäjänä. Aikio-Tallgrenilla on perheyrittäjätausta ja hän toimii tällä hetkellä eri-ikäisistä koostuvan asiantuntijayhteisön toimitusjohtajana.

Marketta Rantama & Paula Aikio-Tallgren: Työn ja eläkkeen raja murtuu -opas. Momentum Kirjat. 2025.

---

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Artikkeli on aiemmin julkaistu ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2025  

IkäNYT! 2/2025

Äitinä omalle äidille

 

Näin ne roolit vaihtuvat, totesi äitini, kun vuosia sitten laittelin karjalanpaistia uuniin hänen keittiössään. Äiti, ennen niin erinomainen ruuanlaittaja, ei toimeen enää juuri tarttunut. Hän oli sairastunut muistisairauteen, ja minä olin tavanomaisella viikonloppukäynnilläni hänen luonaan.

Samasta asiasta, roolien vaihtumisesta, kertoo Tatiana Elfin kirja Äitinä omalle äidille. Kirja sisältää elämänkerta- ja seikkailuromaanin värikkäät ainekset, vaikka perustuukin todellisiin tapahtumiin. Elf on käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut aikaisemmin muun muassa tv-sarjan Kultakala (2022). Sarja perustuu samoihin kokemuksiin äidin muistisairaudesta ja omaishoitajuudesta kuin kirja Äitinä omalle äidilleni.

Kirja lähtee liikkeelle kaukaa äidin lapsuudesta ja kuvaa hänen poikkeuksellista elämäänsä aikuisena. Hän kiertelee maailmalla ja asuu paljon ulkomailla, muun muassa Etelä-Afrikassa. Hän ei todellakaan ole ihan tavallinen äiti alun perinkään. Elfin äiti työskenteli seurapiirikampaajana, jonka kammattavana monet helsinkiläiset julkkikset kävivät. Olipa muun muassa Margaret Thatcherkin hänen asiakkaanaan vieraillessaan kerran Helsingissä.

Äiti alkaa kuitenkin jossain vaiheessa käyttäytyä ”omituisesti”. Hän on tyytymätön asuntoonsa ja haluaa muuttaa usein. Arjessa ilmaantuu pikkuongelmia tämän tästä, ja äiti käyttää luottokorttia varsin huolettomasti. Tytär huomaa myös äidin alkoholin käytön lisääntyneen. Äiti sanoo, ettei hän juo alkoholia, hän juo viiniä. Äiti on silloin alle 60-vuotias. Aikaa myöten tilanne pahenee, äiti kaatuilee, joutuu tämän tästä päivystykseen ja usein myös putkaan.   

Omaishoitaminen hivuttautuu osaksi arkea

Samaan aikaan tytär tekee uraa, huolestuu ja huolehtii äidistä ja hoitaa äidin asioita valtakirjojen avulla. Viimein äiti pääsee muistitutkimuksiin ja saa Alzheimer-diagnoosin. Tytär opiskelee lääkitykset, edunvalvonnat, kelat, muistiliitot, kotihoidot, turvarannekkeet. Äidin rahankäyttö on yhä sotkuista, hän tilaa esimerkiksi kahdeksan leivänpaahdinta. Tytär yrittää vaivalloisesti edetä viranomaisverkostossa. Elf kuvaa näitä vaiheita arkirealistisesti Alzheimer-päiväkirjana.

Omaishoitaminen hiipii hiljalleen tyttären elämään. Osansa lie myös tyttären ja äidin läheisellä suhteella, jossa huoli ja huolenpito ovat läsnä. Äiti on huolehtinut tyttärestä, ja pikkuhiljaa tytär alkaa huolestua ja huolehtia äidistään. Kummallisen käyttäytymisen taustat ja muistisairausdiagnoosin saaminen kestää, ja avunlähteille on vaikea löytää. Omainen painii epätietoisuudessa, mistä on kysymys ja tuntee syyllisyyttä, kun ei osaa, ehdi tai jaksa toimia oikein.

Äiti on yhä kaunis ja tyylikäs, hän toimi nuorena myös mannekiinina. Elf tuo hoitokotiin edelleen kauniita vaatteita, joita siellä ei kuitenkaan oteta käyttöön. Ovat kuulemma epäkäytännöllisiä ja menevät pilalle pyykissä. Äiti ei asiaan enää osaa ottaa kantaa, mutta tytärtä se surettaa. 

Elfin kirja ei ole aivan tavallinen omaishoitajan tarina, mutta kertoo elävästi monelle tyttärelle tutuista tunteista, syyllisyydestä, rakkaudesta ja surusta, kun elämäniloinen äiti vähitellen häviää pois.

Tatiana Elf: Äitinä omalle äidille. Kertomus muistisairaudesta, rakkaudesta ja liikkuvasta naisista. TrueStory. 2024

---

Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa 

IKÄNYT! 2/2025

 

 

 

 

 

https://www.karelia.fi/2025/11/aitina-omalle-aidille/