KIRJEITÄ JA RUISLEIPÄÄ – elämänmakuinen menneisyysmatka

 

Arja Jämsénin kirjan Kirjeitä ja ruisleipää   (BoD 2025) lähtökohtana on äidin jäämistöstä löytynyt pahvilaatikko, joka sisälsi Arjan ja hänen perheensä kirjeenvaihdon vuosina 1972-1975. Arja opiskeli sosiaalipolitiikkaa Tampereen yliopistossa ja kirjoitti elämästään ja opinnoistaan kotiin Leppäviralle. Äiti puolestaan kirjoitti kotiväen kuulumisia ja muustakin elämänmenosta kotipuolessa. Lisäksi äiti lähetti säännöllisesti ruokapaketteja tyttärelle Tampereelle.

Kirja kohdentuu tietenkin Arjan omaan elämään ja hänen kokemuksiinsa. Samalla hän piirtää kuvan 1970-luvun opiskelusta valtion takaaman opintolainan turvin ja nuoruudesta. Kokemuksissa on vahvasti läsnä hyvinvointivaltio, jota me ikäluokkana saimme olla omalta osaltamme rakentamassa. Lopussa hän palaa ajatuksissaan nuoreen ylioppilaaseen, keski-ikäiseen naiseen ja eläkeläiseen kysyen itseltään mitä jää jäljelle.

Kirja osui ja upposi niin, että luin sen alusta loppuun samalta istumalta. Kosketuspintaa löytyi ja siksi lukukokemus oli niin merkityksellinen. Tässä on toinen savolaistyttö, joka pääsi opiskelemaan sosiaalipolitiikka Tampereen yliopistoon samaan aikaan. Nyt kun katselen nuorta Arjaa ja itseäni, niin tuo loikka kotikylästä ”yläopistoon” oli todellakin iso vaatimattomilla saappailla. Minä kolkutin ”lättähatulla” Pieksämäelle ja siitä pikajunalla Tampereelle. Matkaan kului koko päivä. Kotona käytiin pyhäinpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä.

Ensimmäinen ihmetys ja ihastus oli äidin ja Arjan vilkas kirjeenvaihto, jossa äiti ja tytär jakoivat kokemuksiaan. Kirjeistä paistoi läpi äidin ylpeys tyttärensä pääsystä koulutukseen, joka hänelle itselleen ja niin monille muille ikätovereilleen oli ollut saavuttamatonta. Tunsin suorastaan, miten kotiväki odotti kirjettä Tampereelta.  Miten kiinnostunut äiti olikaan tyttärensä opinnoista ja elämästä muutenkin. Liikuttavaa oli myös se, kuinka äiti hankki tenttikirjoja ja lähetti ruokapaketteja.

Oma äitini oli toiminnan ihminen eikä kynäilijä. Äitini kirjoitti kauniilla käsialallaan vain pieniä kirjelappusia paketteihin mukaan.  Minulla ei ole yhtään äitini kirjoittamaa kirjettä. Paketit kyllä muistan. Ne olivat ruskeaan paperiin käärittyjä pahvilaatikoita, jotka oli sidottu narulla. Pakettien tulo oli juhlapäivä koko kaveriporukalle. Paketista löytyi äidin leipomana ruisleipää, piirakoita, pullia ja paistettua lihaa. Kirjaa lukiessani heräsi tuoksumuisto äidin tekemästä ruisleivästä, jota parempaa en ole koskaan saanut.  Maaseudun eläjillä oli rahaa vähän, mutta ruokaa saatiin omasta takaa, jota lähetettiin lapselle. Tämä oli vanhempien tapa osoittaa rakkautta ja huolenpitoa. Olemme ruualla rakastettu sukupolvi.

Luokkaretki on ollut pitkä ja mutkikas. Miten hyvin Arja kuvaa vierauden ja outouden tunteita, kun olet lähtöisin työväenluokasta, ja koulutuksen kautta teet luokkaretken keskiluokkaiseen elämään.  Mitä kaikkea siihen mahtuukaan. Itselleni se on välittynyt enemmän välitilassa olemisen kokemuksena. Työelämä opetti paljon taitoja toimia erilaisissa tilanteissa ja tulla toimeen ihmisten kanssa. Opittiin myös käyttäytymis- ja syömätavat. Sen sijaan sulavaa seurustelutaitoa on ole koskaan ole oppinut, enkä ole vieläkään mukavuusalueellani seurapiireissä. Vasta nyt ikääntyneenä olen löytänyt välitilan vahvuudeksi. Osaan toimia virallisissa yhteyksissä, puhua ja käyttää ääntäni. Yhtä lailla olen kotonani lapsuuteni ihmisten kanssa. Koen olevani sinut itseni kanssa. Tiedän ja tiedostan oman taustani, ja olen siitä ylpeä.  Olen hyvinvointivaltiolle kiitollinen, että se on mahdollistanut, että kirvesmiehen tyttärestäkin voi tulla tohtori.  

Ikätoverit ja seuraava sukupolvi: Tämä kirja on ehdottomasti otettava lukulistalle.  Arja on erittäin hyvin kuvannut myös sen kuinka yksityiset kokemukset muuntuvat yhteisöllisiksi sukupolvikokemuksiksi, ja mitä kaikkea näkyy peilistä, kun siitä katsoo omaa elämäänsä.

Tuija Nummela