Toisen luokan kansalaisia?

Muutama viikko sitten julkaistiin hätkähdyttävä uutinen, jonka mukaan peräti 74 prosenttia suomalaisista eläkeläisistä kokee ikään perustuvaa syrjintää. Tieto on peräisin Eläkeläisliittojen etujärjestön EETU ry:n kyselystä 55–84-vuotiaille.  

Miten ikäsyrjintä sitten ilmenee? Ihmiset kokevat olevansa näkymättömiä, toisen luokan kansalaisia yhteiskunnassa, jossa nuoruutta ihannoidaan. He tuntevat olevansa rasitus ja kuluerä. Väestön ikääntyminen mainitaan lähes joka uutisen ja ilmiön taustalla. Ikääntymistä ei kuvata hyvinvointiyhteiskunnan suurena saavutuksena ja myönteisenä asiana, vaan ongelmana, johon tulisi löytää ratkaisu. Ikääntyminen on näissä keskusteluissa ilmanmuutoksen rinnalla vaikeimpia yhteiskunnallisia ongelmia.   

Juhlapuheissa ikäihmisiä kiitellään maan hyvinvoinnin rakentajiksi ja voimavaraksi. Vain 20 prosenttia kyselyyn vastanneista eläkeläisistä kuitenkin kokee, että heihin suhtaudutaan myönteisenä ja tärkeänä voimavarana.

Näyttääkin olevan tavanomaista, että kun kaksi tai kolme eläkeiän ylittänyttä kohtaa, siirtyy keskustelu usein ikääntymiseen liittyviin omiin tai kaverin kokemuksiin. Viimeksi lounaspöydässä kuulin muun muassa seuraavia tarinoita eri puolilta maata.

Lääkäri oli kirjoittanut potilasasiakirjaan ”asiallinen 70-vuotias nainen”.  Kyseessä oleva henkilö kertoi naureskelleensa hieman hämmentyneenä, mikä oli lääkärin alkuoletus 70-vuotiaan habituksesta ja henkisestä kunnosta. Oliko ajatus, ettei 70-vuotias ensisijaisesti ole asiallinen, vaan…?

Eräs eläkeikäinen nainen kertoi, ettei hän enää uskalla mennä terveyskeskukseen. Hän oli nimittäin jalkavaivojensa takia käynyt lääkärillä lyhyen ajan sisällä useampia kertoja peräkkäin. Nainen kuvasi, että ”tyttölääkäri” oli nimittänyt häntä yhteiskunnan rasitteeksi, jonka ei enää pitäisi tulla vastaanotolle.

Monet ikäihmiset kertovat hyvästä palvelusta vähän kuin ihmeenä. Miten esimerkiksi terveyspalveluissa tai kaupassa työntekijä ”oli ystävällinen, hymyili, auttoi, selitti”.

Työelämästä nousee useita surullisia tarinoita, joissa lähellä eläkeikää olevia päteviä ja ansioituneita asiantuntijoita syrjäytetään. Työtehtävä lopetetaan ja työntekijä siirretään vaatimattomampaan, ei-erityistä asiantuntemusta edellyttävään tehtävään. Tai kehotetaan irtisanoutumaan, ”tehtävääsi ei enää syksyllä ole”. Tai odotetaan enemmän tai vähemmän ilmeisesti, että ”älyäisipä jäädä jo eläkkeelle”.

Kaikissa edellä kerrotuissa todellisissa tarinoissa on kyse pätevistä ja osaavista ihmisistä, joilla ei esimerkiksi ole alkavaa muistisairautta eikä muutakaan työkykyä heikentävää vikaa tai vammaa. Esimies on perustellut esimerkiksi hakuprosessissa syrjäyttämistä sillä, että ”nyt me kaipaamme tuoretta verta”. Paljon puhuttu hiljainen tieto häviää tässä kisassa.

Työelämässä voitaisiin ikäosaamisella ja ikäjohtamisella löytää joustavia ja tarkoituksenmukaisia työpolkuja myös ikääntyville työntekijöille. Yhä useammat haluavat jatkaa työuraansa. Osa eläkkeelle jääneistä palaa takaisin töihin, monesti osa-aikaisesti. EETUn kyselyn mukaan vielä 70–74-vuotiaistakin useampi kuin joka neljäs olisi kiinnostunut ainakin osa-aikatöistä. Eläkeikäisten perustamien yritysten määrä on kasvanut joka vuosi. Tätä yhteiskunnan ja työelämän tulisi eri tavoin mahdollistaa ja tukea!

Kysely tuotti myös myönteisiä tuloksia. Ikäihmiset tuntuvat luottavan eläkejärjestelmiin ja oman eläkkeensä tulevaisuuteen. Ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisiä omaan elämäänsä ja vaikuttamismahdollisuuksiinsa, vaikka yksinäisyys, liikuntakyvyn menetys ja puolison kuolema pelottavatkin.

Kyselyyn vastasi vajaat tuhat 55–84-vuotiasta ihmistä. Merkille pantavaa on se, että monien kyselytutkimusten tapaan yli 85-vuotiaat on rajattu kyselystä ulos. Olisikohan tässä nykypäivänä tarkistamisen paikkaa? Kysely toteutettiin nyt viidennen kerran.

 www. eetury.fi/

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Sohvaperunoita potkitaan liikkeelle

Se tunne, kun rollaattorimummot ohittelevat kävelykadulla. Ja noin kasikymppiset painelevat sauvakävelyllä ohi. Näin huokaili tuttavani, kun kysyin hänen tarkoitusperiään osallistua vapaaehtoisena liikkuvuustutkimukseen.

Tutkimus oli suunnattu 60 vuotta täyttäneille. Osallistujilla oli iän lisäksi muitakin terveydellisiä riskitekijöitä, esimerkiksi ylipainoa ja verenpainetta. Tavoitteena oli tutkia, miten ikuisia sohvaperunoita saadaan motivoiduksi liikkumaan ainakin vähän enemmän.

Yksi tutkittava keino oli oman liikkumisen seuraaminen erilaisilla henkilökohtaisilla mittareilla. Tuttava oli kertomansa mukaan vähän jännittänyt tutkimustuloksia. ”Minä kun taisin aika paljon maata sohvalla liikkuvuusmittari mahan ympärillä. Ainoa liike oli dekkarin sivun kääntäminen.”

Kaikki tietävät, että liikkuminen kannattaa. Tiedon ja valistuksen lisääminen tuskin potkii sohvaperunoita liikkeelle. Sen sijaan todenmukainen tieto omasta liikkumisesta, askelmittarit ja vastaavat saattavat hyvinkin lisätä liikkumisintoa. Silloin näkee oman päivittäisen liikkumisensa konkreettisesti ja voi hyvällä tavalla kilpailla itsensä kanssa. Vielä askel ja toinenkin, jaksaa, jaksaa. Ja jos vielä huomaa vaikka kuinka pienessä arjen asiassa, että kunto on kohentunut, niin avot. Taas intoa piisaa. 

Viimeaikaisessa liikuntatutkimuksessa on alettu korostaa, että pienelläkin liikunnan lisäämisellä on myönteistä vaikutusta. ”Pieni” tarkoittaa aluksi vaikkapa vain viisi tai kymmenen minuuttia enemmän kävelyä. Se on lohdullista ja tuo sohvaperunan elämään armollisuutta. Ei tarvitse riuhtoa hien sumentamien silmin veren maku suussa. 

Kaverituen merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä porukassa on aina mukavampaa. Liikkumisen ohessa vaihdetaan ajatuksia ja tullaan tuttaviksi. Ei kilpailla, vaan kävellään yhdessä ilman tulostavoitteita. Järjestöillä on myös omia vuorojaan uimahallissa ja kuntosalilla. Usein jumppaa ja kuntoilua on ohjaamassa vertaisohjaaja. Ohjaaja on myös ikäihminen ja monella tavalla vertainen.

Tuttavani osallistuminen liikkuvuus-/liikkumattomuustutkimukseen sai aikaan piston myös omassa sydämessäni. Liikkumista olisi syytä lisätä. Pitäisi ja pitäisi, mutta liian usein kotisohvan pehmeä nurkka vetää puoleensa. Hyötykävelen paljon ja päivittäin, mutta lihaskunto on heikko kohtani.

Löysinkin tärkeän motivaatiotekijän itselleni: Kuljen paljon junalla ja vetelen perässäni pientä matkalaukkua. Minun pitää pystyä nousemaan laukun kanssa junaan ja nostamaan laukku hattuhyllylle. Vielä se onnistuu, mutta nyt pitää tehdä töitä, jotta se onnistuu jatkossakin.

Pyyhitään pölyt lenkkikengistä ja lähdetään ylös, ulos ja lenkille, kuten Niilo Tarvajärvi jo muinoin kehotti.

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisharjoittelijan päiväkirjasta

-        Vieläkö sinua nämä asiat kiinnostavat, hämmästeli entinen työkaveri, kun tapasimme vanhusseminaarissa kotikaupungissani. 

-        No, nythän nämä vasta kiinnostavatkin, kun olen kohderyhmää. On tärkeää olla perillä, mitä päämme menoksi kaavaillaan, vastasin. 

Seminaarissa hahmoteltiin hyvän elämän aineksia vanhuudessa. Totta on, että osallistuin samankaltaisiin seminaareihin myös työssäoloaikanani. Työskentelin ikäosaamiseen ja vanhustyöhön liittyvien teemojen parissa vuosikaudet. Mutta nyt siis olen ollut vanhuuseläkkeellä vajaan vuoden.

Jäin seminaarin jälkeen pohtimaan kysymystä. Tuli tunne kuin olisin ollut väärässä paikassa. Onko niin, että työhön liittyvien asioiden tulisi lopettaa kiinnostamasta sillä hetkellä, kun siirtyy eläkkeelle? Missä eläkeläisen kuuluisi olla? Mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa ”oikea” ja sopiva paikka eläkeläiselle?

Olen nyt ollut eläkkeellä 9 kuukautta ja 12 päivää, ja oma eläkeläisen paikkani on vielä osittain hakusessa. Ihailen kanssaeläjiä, jotka humpsahtavat eläkkeelle kuin olisivat siellä aina olleet. Olen kuitenkin itselleni armollinen ja ajattelen, että olen nyt ihan rauhassa eläkeläisharjoittelija. Haeskelen ja katsastelen, miltä maailma eläkeläisen näkökulmasta näyttää ja mitä mahdollisuuksia eläkeläiselle on tarjolla. 

On turhan mahtipontista sanoa, että ”sain roolin, johon en mahdu”, mutta jollain tavalla eläkeläisen rooli hiertää minua. Millainen on peruseläkeläinen? Voiko sellaista ollakaan? Meitä on niin moneksi ja niin monenlaisista lähtökohdista eläkkeelle ponnistamme tai laskeudumme.  

Tulee kuva, ettei Suomessa oikein vieläkään ymmärretä, mitä väestön ikääntyminen tarkoittaa ja mitä myönteisiä mahdollisuuksia siihen voi liittyä. Ajatus ikäihmisistä yhteiskunnan voimavarana jää usein sanahelinäksi. Esimerkiksi samaan aikaan toisaalla vaaditaan työurien pidentämistä ja toisaalla syyllistetään ikäihmisiä työpaikkojen viemisestä nuorilta.  

Monen eläkeläisen päivät täyttyvät omien vanhojen vanhempien ja lastenlasten huolehtimisesta. Osa paneutuu kotiaskareisiin ja harrastuksiin. Iso osa kuulee ennaltaehkäisyn vaateen ja kuntoilee aktiivisesti. On kiva, kun ei joka arkiaamu tarvitse kiirehtiä työmaalle, ehtii nukkumaan ja vain olemaan. Totta, mutta oma eläkeläisen roolini ei nykyisellään vielä näillä täyty. 

Jatkan paljon sitä, mitä tein työaikaankin. Kirjoitusprojektit ovat hauskoja ja innostavia ja rassaavat ajattelua liikkeelle. Porukassa kirjoittaminen antaa kirjoittamiseen ryhtiä ja potkua. Toiminimen kautta tehtävät kirjoitustyöt tuottavat lisäksi pientä tuloa eläkkeen päälle. 

Kävin kevättalvella harjoittelemassa myös Espanjan Aurinkorannikolla. Siellä aukeaa omanlaisensa, kiehtovan värikäs espanjalais-suomalainen maailma. Kokemus oli myönteinen, ja voisin hyvinkin viettää siellä osan talvesta. 

Järjestömaailma tarjoaa huikeasti toiminnan, osallistumisen ja vaikuttamisen paikkoja. Olen itsekin monessa yhdistyksessä mukana. Oman kokemukseni mukaan järjestöt osaavat ottaa eläkeläiset vastaan ja mukaan toimintaan. 

Järjestöissä on tarjolla tekemistä, jossa voi käyttää aikaisempaa osaamistaan ja kokemustaan hyväksi ja samalla oppia uutta. Iso osa järjestötyön viehätyksestä syntyy osallisuuden ja yhteisöllisyyden tunteesta. Ollaan porukassa, ja eläkeläinenkin voi kokea olevansa yksi meistä. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Digiloikan sudenkuopat

Arja kirjoitti 29.4.2019 arjesta tietotekniikan kanssa.  Tämä on minunkin arkipäivää. Nautin, kun saan lainakirjan uusittua keittiön pöydän ääressä ja hankalan pankkiasian hoidettua kahvinjuonnin lomassa. Eikä tarvitse etsiä kadonnutta paperia, sehän löytyy sähköpostista.
 

Suhteeni tietotekniikkaan on kuitenkin viha-rakkaussuhde. Puhutaan, ettei tietotekniikan kehitys, esimerkkinä vaikka sosiaalinen media, ei ole keneltäkään pois vaan lisää.  Näin on, mutta tietotekniikalla korvataan myös paljon sellaista, joka on perustunut hyvään vuorovaikutukseen ja siitä saatavaan sosiaaliseen pääomaan.  Ikääntyessä myös mietin ja vähän pelkäänkin, pysynkö itse kehityksen kelkassa.  

 

Havahduin, kun pääkaupunkiseudulla asuva tuttavani kertoi ostoskeskuksen talletus- ja ottoautomaatilla tapaamastaan iäkkäästä rouvasta. Aikansa pankkiautomaatilla yritettyään rouva pyysi apua. Hänen asiansa oli saada 500 euron seteli pankkitililleen. Rouva oli aikeissa laittaa setelin kolikoiden syöttösuppiloon. Yrittäminen päättyi siihen, että automaatti kertoi sulkeneensa rouvan kortin ja kehotti ottamaan yhteyttä pankkiin.

 

Lähistöllä oli kolmen eri pankin konttorit, ja tuttavani neuvoi rouvaa menemään johonkin niistä ja laittamaan raha tilille. Rouva totesi, että tänään pitää hänen tilillään olla kuukauden vuokraraha, ja se hänellä on nyt kädessä. Pankit eivät ota seteleitä vastaan! Onko kehitys mennyt siihen, ettei pankkiin voi viedä laillista setelirahaa.

 

Vierailin pienessä kaupungissa asuvan iäkkään sukulaispariskunnan luona. He ovat kotona asuvia yli 80-vuotiaita itsellisiä ikäihmisiä, jotka ovat tottuneet hoitamaan asiansa itse. Suurin ongelma tällä hetkellä on, että heidän pankkinsa sulkee konttorinsa. Tiedustelin pankin vaihtamisen mahdollisuutta. Se ei tullut kysymykseen. He ovat olleet kyseisen pankin asiakkaina koko ikänsä ja muistelivat pankkia lämmöllä, esimerkiksi kuinka pankki oli järjestänyt heille asuntolainan 1950-luvulla.

 

He haluavat olla uskollisia omalle pankilleen. Pankkia vuosikymmenien asiakkuus ei kosketa. Pankin lähipalvelun lopettaminen vaikeuttaa näiden ikäihmisten arkea. He käyttävät pankkikorttia ja pankin suoramaksupalveluja, mutta eivät tietokonetta. Nyt tarvitaan monia järjestelyjä, jotta he saavat raha-asiansa hoidettua.

 

Näinkö tämä menee. Meillä ei siis ole enää ole rahalaitoksia eli pankkeja. Ilmeisesti on jäljellä vain luottolaitoksia, jotka jakavat lainarahaa sitä haluaville, jos luottotiedot ovat kunnossa. ”Meidän pankkeja” ei ole enää olemassa.

 

Tietotekniikan aiheuttamiin hankaluuksiin törmää joka paikassa. Tuttavani kertoi menevänsä hoitamaan lapsenlapsiaan. Perhe oli juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa oli uusinta teknologiaa oleva keittiö. Hän ei osannut ”hipaista” hellaa käyntiin, puhumattakaan että olisi uskaltanut koskea robottipölynimuriin.

 

Kaikella on puolensa. Työelämässä paperisten dokumenttien tulostaminen oli rutiinia. Tulostettiin, mitä tarvittiin, eikä aina pohdittu sen tarpeellisuuttakaan.  Nyt kokouskäytännöt on luotu sähköisten dokumenttien varaan. Enää ei tule postilaatikkoon kokouksen esityslistaa liitteineen. Hyvä niin, paperia säästyy. Paperiset dokumentit edellyttävät omaa vastuuta ja ennen kaikkea omaa tulostinta. Asiakirjat lähetetään sähköisesti tai skannataan.

 

Puhelin ja sen varustetaso tulevat tulevaisuudessa olemaan entistä merkittävämpiä. Puhelimessa on tällä hetkellä kaikki oleellinen tieto: sähköpostit, lehdet, päivittäinen viestintä, valokuvat ja kaikki yhteystiedot. Ennen kotiovea sulkiessa piti tarkistaa, onko avain ja kukkaro mukana. Nyt täytyy ensimmäisenä tarkastaa, onko kännykkä mukana. Kännykän katoaminen onkin katastrofi.

 

Palveluiden kehittämisessä vannotaan kuluttajien ja käyttäjien kokemusten hyödyntämiseen. Digitalisaation osalta oma näkemyksieni on, että kilpavarustelu laitteiden hienoudessa on niin suuri, että palvelujen kehittäjät tuntuvat tietävät käyttäjien tarpeet heitä itseään paremmin. Pankkiautomaatitkin ovat pian historiaa. Ne on syytä dokumentoida jälkipolville. Se oli sitä aikaa, kun seinästä sai rahaa!

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Rahaa seinästä sekä talletus ja otto (Tuija Nummela)