Entä, jos en muista, miten kalasoppa keitetään

”Anteeksi, mikä peruna on hyvä kalakeittoon? Minulla on Alzheimerin tauti enkä oikein muista, miten se meni.” Tämä kysymys herätti minut ajatuksistani yhtenä iltana kaupan perunalaarin äärellä. 

Jatkoimme rouvan kanssa keskustelua hyvän kalakeiton aineksista, olisiko täysmaito tarpeen, kannattaisiko laittaa kalaliemikuutio. No, sipulia ja tilliä nyt ainakin on oltava. Ja pippuria. Entäs se kala?

Olin itse tulossa muistiyhdistyksen kokouksesta ja keräilin makkarasopan aineksia.  Kokouksessa oli puhuttu muistisairauksien yleisyydestä. Monelle on yllätys, että työikäinenkin voi sairastua muistisairauteen ja ettei sairaus useinkaan näy ulospäin. Muistiyhdistyksen tapaamisissa on monesti vaikea erottaa, kuka on sairastunut, kuka omainen, kuka vapaaehtoinen ja kuka työntekijä. Ihanaa arjen tasa-arvoa!

Soppakeskustelu kaupassa jatkui. Rouva palasi diagnoosiinsa aina silloin tällöin ja tuntui olevan sairautensa kanssa hyvin sinut. Tämmöinen sairaus nyt on ja se tuo välillä erilaisia arjen pulmia. Mutta niistä selviää, kun kysyy tai pyytää apua. Näin kuvittelen rouvan ajattelevan. 

Kolmasosa yli 65-vuotiaista kokee, että muistin toiminnassa on jotain häiriötä. Nimet ja vuosiluvut katoavat päästä. Läheskään aina kyse ei ole muistisairaudesta, kovalevy alkaa vain olla näillä kymmenillä kohtuullisen täysi. Jos asia kuitenkin huolettaa, kannattaa mennä tutkimuksiin. 

Totta on, että muistisairaudet koskevat monia ihmisiä omakohtaisesti ja lähipiirissä. Muistisairautta sairastavia ihmisiä voit kohdata missä tahansa, naapurustossa, kaupungilla, lenkkipolulla. Kaupan myyjät, pankkivirkailijat, taksikuskit ja linja-autonkuljettajat, poliisit ja muut asiakaspalvelutehtävissä työskentelevät saattavat olla ymmällään, miten kohdata muistisairautta sairastavia. He tarvitsevat tietoa ja ymmärrystä muistisairauksista.  

Muistiosaaminen on tätä nykyä yhtä tärkeä kansalaistaito kuin ensiapukoulutus. Muistiliitto onkin napannut mallia Englannista ja aloittanut muistikummitoiminnan. Vapaaehtoisina toimivat muistikummit oikovat väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja ja tuovat muistisairauksista positiivista tietoa: muistisairauden kanssa voi elää hyvää elämää. Ihmisiä kannustetaan muistiystävällisiin tekoihin. 

Oma muistiystävällinen tekoni on, että yritän välttää kielteisesti leimaavia sanoja muistisairauksista ja muistisairaista ihmisistä. Ja että pysähdyn perunalaarilla pohtimaan kalakeiton salaisuutta. 

Maailmalla muistikummeja on jo yli 15 miljoonaa ja Suomessakin yli 6 000. Liity mukaan! 

Lue lisää: www. muistikummit.fi

Kuuntele: www.pkmuistiry.fi/muistiradio

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Yhteinen menneisyys kokoaa entiset nuoret

Sähköpostiini napsahti 2010-luvun alkupuolella viestiketju, jossa entiset lukiokaverit valmistelivat luokkatapaamista. Tuohon aikaan olimme lähes kaikki vielä hektisessä työn imussa.

Meistä pienen pitäjän ”koulukkaista” oli tullut Anssi Kelan laulun sanoja mukaillen tuli maistereita, sairaanhoitajia, lakimiehiä ja lääkäreitä… Joka ikisen työpanoksella oli ollut kysyntää hyvinvointivaltion rakentamisessa ja työpaikkoja piisasi. Suuri osa hakeutui pääkaupunkiseudulle antamaan oman osaamisensa.

Luokkakokoukset tulevat ja menevät, mutta harvoin niistä jää mitään pysyvää. Meille jäi. Luokkakokouksen jälkeen verkosto lähti elämään. Olemme sen jälkeen tavanneet pienemmällä tai suuremmalla joukolla vuosittain. Ohjelmaan on tullut luisteluleiri talvella ja Helsinkiin on tehty monet teatteriretket. Seuraava happening on jo suunnitteilla.

Joukkoomme on liittynyt myös entinen luokanvalvojamme. Aika on merkillinen suure. Kun me olimme lukiolaisia, oli opettajamme ensimmäisessä virkapaikassaan. Hän oli siis hyvin nuori. Meidän mielestämme hän edusti silloin täysin eri sukupolvea. Nyt tuo ero on hävinnyt. Olemme eläkeläiskollegoja.

Ensimmäiseen luokkatapaamiseen tullessa oli hieman jännittynyt olo. Kuulunko tähän joukkoon? Vaivihkaa silmäilin lajitovereita ja tein nopeaa vertailua ikääntymisestä ja säilymisestä. Silmäys riitti, että kuulun tähän joukkoon, jossa jo näkyy eletty elämä.

Muuan miespuolinen tuttavani kertoi omasta luokkakokouksestaan. Hän ihmetteli ääneen, miten naiset olivat vanhentuneet! En sanonut mitään, katsoin lempeästi hänen vatsakumpuaan ja pakenevaa hiusrajaa.

Iloinen puheensorina täyttää entisten nuorten tapaamisen heti. Kielikin alkaa kuin sanattomasta sopimuksesta kääntyä oman murteen ”viäntämiseen”. Ensin päivitetään työelämäkuviot. Suurin osa on eläkkeellä, muutama vielä töissä, jotkut jatkavat keikkahommina omaa työtä tai ihan muuta. Joukkoomme on liittynyt myös tuore tohtori. Sen jälkeen jaetaan perhekuulumiset, erityisesti lapset ja lastenlapset. Kännykän kuvat kiertävät.

Saunaosastolle siirryttäessä keskustelun aiheet muuttuvat. Silloin puhutaan jo lasten vaikeista tilanteista, ikääntyvän puolison pulmista ja omista sairauksista. Omaan eläköitymiseen liittyvät pelot tuodaan myös pöytään. Jaetaan huolia ikääntyvistä vanhemmista. Joku pohtii, vieläkö voisi tehdä elämänmuutoksen.  

Sanotaan, että luokkakokouksiin kuten myös koulun vanhempainiltoihin tulevat ne, joilla kulissit ovat kunnossa. Vaikea mennä sanomaan. Koulukaverit ovat suvun jälkeen ryhmä, jonka kanssa on vuosikymmenien kosketuspinta.

Tässä joukossa ei tarvitse aloittaa aina uudelleen kehyskertomusta, kuka olen ja mistä kotoisin. Se on hyvin vapauttavaa. Yhteisöllisyyden ja joukkoon kuulumisen merkitys on ainakin itselläni kasvanut. Työelämän taakse jättäneenä jäsentää itseään enemmän omien lähtökohtiensa kautta. Kun taas katselin joukkoamme, voin aidosti todeta, että ”tavan immeisiä” meistä kaikista on tullut.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Hyvinvointivaltion rakentajat (Tuija Nummela)

Kuva: Sinikka Hurskainen ” Liian myöhäinen luokkakokous” (Tuija Nummela)

Kimppakämppä olisi monen eläkeläisen unelma

Muutaman ystävän kanssa aloimme kerran parikymmentä vuotta sitten uumoilla, että mahdollisesti joskus  vielä vanhenemme. Millaista elämä silloin olisi?

Yksi hauskimmista tulevaisuudenkuvista oli, että asuisimme kimppakämpässä. Meitä asuisi 3–4 vanhaa kamua yhdessä, jonkun kaupungin X keskustassa. Auttaisimme toisiamme arjessa, kun mitä ilmeisimmän joku meistä liikkuisi vähän muita paremmin, toinen kuulisi ja kolmas ehkä muistaisi muita paremmin.

Ostaisimme siivous-, ruoka- ja huoltopalveluita itse kukin tarpeemme mukaan. Ja huippuna meillä olisi kuljetusvastaava, joku kiva tyyppi, joka kuskaisi meitä teatteriin, näyttelyihin ja festareille pakulla, johon mahtuisivat mukavasti rollaattorit ja muut apuvälineet.

Unelmasta voi tulla totta. Erilaiset yhteisölliset asumisen vaihtoehdot ovat yleistymässä. Muistan, että 2000-luvun alussa ikäihmisten kimppakämpistä puhuttiin paljon ja niitä perustettiinkin. Muun muassa Lieksan kaupunki kunnostautui uranuurtajana. Virallisemmin sitä nimitettiin ”välitason” asumiseksi. Sivumennen sanoen se oli aika kamala nimi ihmisen kodille. Välitason asumisella tai vaihtoehtoisilla asumismuodoilla tarkoitetaan asumispaikkaa siinä tilanteessa, kun koti ”liian vähän”, mutta laitos on ”liikaa”.

Tätä nykyä turhan hitaasti yleistyvä ikäihmisten perhehoito on yksi esimerkki yhteisöllisestä asumisesta. Olisipa se todennäköisesti ollut omille vanhemmillekin rutosti parempi paikka kuin silloinen ”palveluasuminen” lukkojen takana.

Omaehtoisia kimppakämppiä tai kommuuneja on syntynyt iät ajat ja useista eri syistä. Opiskeluaikoina kimppakämpässä asuminen oli halpaa ja hauskaa. Myös aate saattaa yhdistää. On olemassa ekologisia, uskonnollisia ja hengellisiä asumisyhteisöjä. Ja eivätköhän luostaritkin ole eräänlaisia asumisyhteisöjä.

Mitä ihmiset hakevat asumisen yhteisöllisyydestä? Veikkaisin, että ensisijaisesti yksinäisyyden torjuntaa.  Kimppa-asujalla on ruokaseuraa, lenkkiseuraa, matkaseuraa. On turvallinen olo, kun tietää, että samassa asunnossa nukkuu joku toinenkin. Ja motiivina voi olla myös korkeiden asumiskustannusten jakaminen. Pienemmällä rahalla voi saada paremman asumistason.

Yhteisöllinen asuminen vaatii paljon. Tilojen on oltava sopivat, riittävä yksityisyys on turvattava, ja asukkaiden on tultava kohtuullisesti toimeen keskenään. Asumisen pelisäännöistä on sovittava ja ongelmat on osattava ratkoa.

Yhteisöllisiä asumisratkaisuja tarjotaan nykyisin myös kaupallisina versioina. Esimerkiksi kerrostalo, jossa on yhteisiä tiloja, muun muassa kuntosali, lasten leikkitila tai etätyöhuone. Asumiskonseptiin voi liittyä myös talon yhteinen auto, jota voi vuokrata, tai erilaisia palveluja, kotipalvelua, siivousta tai lastenhoitoa. Kiinnostaisiko tällainen?

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Pixabay

Moninainen vanhuus näkyy HAMin näyttelyssä

Aarne on vanha, yksinasuva mies. Hän makaa päivästä toiseen vuoteellaan ja katsoo kotinsa ikkunasta ulos. Ikkunasta näkee suoraan talon parkkipaikalle. Vuodenajat vaihtuvat keväästä kesään ja syksystä talveen. Parkkipaikka pysyy paikallaan. Välillä sataa vettä, välillä autot peittyvät lumeen. On hiljaista. Joskus kuuluu lintujen ääniä tai ratikan jarrujen kirskuntaa.

Pasi Aution video Aarnesta on esillä HAMissä Helsingin taidemuseon näyttelyssä Vanhuus. Aarne kertoo videolla elämänsä kulusta: ”aamu, aamupäivä, päivä, iltapäivä, ilta, iltayö, yö, aamuyö, aamu”.

”Varpunen, västäräkki, pääskynen…”, Aarne kommentoi maisemaansa videon taustalla. Ja jatkaa, että välillä hän puhuu itsekseen, jotta kuulee edes itsensä, jotta kuulee edes jonkun äänen asunnossa. Kukaan ei käy, ketään toista ei näy.

En tiedä, onko videon Aarnella muita ikkunoita, onko toisia maisemia parkkipaikan lisäksi. Ehkä ei ole. Kuvittelen Aarnen tilanteen omalle kohdalleni. Nykyisestä kodistani näen kolmeen suuntaan. Tuolla näkyy huoltoasema. Siellä on vilskettä, ihmisiä, polkupyöriä, autoja, joskus ambulanssikin.

Toisessa suunnassa näen naapuritalon. Usein siellä katsotaan televisiota suurelta ruudulta. 

Kolmannesta ilmansuunnasta nousee aurinko. Ikkunan takana on pihlaja lintuineen, taustalla siintää kirkontorni ja kuuluu kellojen kilkatus. Tämä kolmen maiseman moninaisuus edellyttäisi minulta liikkumiskykyä. Jos makaisin paikoillani sängyssä aamusta iltaan ja illasta aamusta, maisemani olisi joku näistä. Ehkä valitsisin pihlajan lintuineen.

HAMin näyttely katsoo vanhuutta ja ikääntymistä vastavaloon. Näyttelyn kuraattori Jari Björklöv sanoo tekijän sanassaan, että näyttelyssä ei näy ”elämysten ja virikkeiden täytteistä elinvoimaa 

pursuavaa arkea, vaan vanhuutta, joka tekee kipeää …”  

Vanhuus kertoo elämän rajallisuudesta. Sitä ei ole aina helppo hyväksyä. Ehkä siksi vanhuuden kuvaaminenkin on vaikeaa. Tänä päivänä vanhus useimmiten kuvataan reippaaksi ja hyvinvoivaksi senioriksi, joka matkustelee, kuntoilee ja nauttii elämästä täysin siemauksin. Toinen normikuva on rollaattoria hiljalleen pitkin laitoksen käytävää työntelevä kumarainen vanhus tohveleissaan. Kuvat kertovat ikääntymisen ääripäistä, ja suurin osa ikääntyvistä ihmisistä jää siihen väliin, näkymättömiin.  

HAMin näyttely laajentaa ja syventää kliseisiä vanhuskuvia. On levollista katsella Alice Kairan omakuvia eri vuosikymmeneltä. Ihminen kuvissa pysyy samana, vaikka uurteita tulee lisää. Rafael Wardin käsikuvat pysäyttävät katsomaan, miten aika nakertaa viivaa.

Näyttelyn mummolakuvat tuovat mieleen oman lapsuuden aurinkoiset kesät. Ukki ja mummo olivat silloin meistä ikivanhoja, vaikka todellisuudessa olivat hädin tuskin 60-vuotiaita, nuorempia kuin minä nyt.

Moniulotteinen näyttely ei kuvaa yksisilmäisesti ja suoraan vanhuutta, vaan enemmänkin ajan kulumista. Ikääntymistä ja vanhuutta ei pääse pakoon, ei ainakaan, jos pitkään tahtoo elää. Pitkän elämän riemuja tasapainottavat väkisinkin surut ja menetykset, raihnaisuudet ja kivut.  

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Rafael Wardi: Sait multa kukkaset toukokuun. Vanhuus-näyttely. HAM Helsingin taidemuseo.