Friday, October 30, 2020

Illatsut menevät muistipelin peluuksi

Kyllä sinä sen kaverin muistat. Se on se, se, se, mikä se nyt oli. – Näin kulkee keskustelu illanvietossa ystävien kanssa. Kun on tunnettu reilut neljäkymmentä vuotta, on paljon yhteisiä tuttuja. Muistellaan heitä ja kerrotaan kuulumisia. Kuka on vanhentunut, kuka taas hämmästyttävän pirteä, kuka sairastunut tai jopa kuollut.

Mutta kun ei muista vanhojen tuttujen ihmisten nimiä! Ystävätapaamiset alkavat muistuttaa Alias-lautapeliä ilman lautaa ja sanakortteja. Aliaksessa pelaajat selittävät vuorotellen sanakortin sanaa ja toinen yrittää selityksen perusteella arvata, mistä on kyse.

Illanvietossa porukalle kuvataan, millainen tämä puheena oleva yhteinen tuttu oli opiskeluaikana, miltä näytti, kenen kanssa seurusteli, mihin meni töihin. Mutta kun en muista nimeä. Tai muistan vähän sinnepäin. Ei Selin, ei Helin vaan... Lopulta oikea nimi pompsahtaa mieleen, usein hetken päästä, joskus vasta seuraavana aamuna.  

Muistelu on ihan parasta ajanvietettä ja aivojumppaa. Muistellaan yhdessä elämää ja elämänkulkua. Mistä tultiin, missä oltiin ja minne elämä on meitä itse kutakin kuljettanut. Mitäpä silloin muutamista unohtuneista nimistä!

Muisti ja muistaminen kuitenkin puhuttavat, kun ikää kertyy. Unohtamisille ja silmälasien etsiskelylle naureskellaan. Hiljaa mielessään moni tosin ajattelee, että kunpa vain pää pysyisi kunnossa.

Muistisairaudet liippaavat läheltä useimpia suomalaisia. Kokemusta ja tuntumaa muistisairauksiin karttuu omaisten ja tuttavien kautta. Se on niin tuttu juttu, että muistisairauden voidaankin sanoa olevan kaikkien asia. Karkea muistisääntö on, että yli 65-vuotiaista joka kolmas kokee muistipulmia. Heistä joka kolmanneksella voidaan osoittaa olevan muutoksia ja heistä kolmanneksella on etenevä muistisairaus.

Muistisairaus ei ole vain vanhojen sairaus. Työikäisenä muistisairauteen sairastuneita on Pohjois-Karjalassa arviolta 200–300. Mitä aikaisemmin sairaus todetaan, sitä enemmän on mahdollisuuksia vahvistaa hyvää elämää sairaudesta huolimatta. Erityisesti nuorempien ihmisten kohdalla saattaa olla pulmia sairauden tunnistamisessa. Oikean diagnoosin teko saattaa kestää, kun asiaa selvitellään usein monen ammattilaisen, itse sairastuneen ja hänen läheisensä yhteistyönä. Odottavan aika on pitkä, mutta kukaan ei saisi jäädä odotushuoneeseen istuskelemaan ja odottelemaan tilanteen huononemista.

Jos omat tai läheisen muistiasiat huolestuttavat, kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä Siun soten muistihoitajaan ja Pohjois-Karjalan Muisti ry:n asiantuntijoihin. Huolenkerä lähtee purkautumaan, ja apua ja vertaistukea löytyy.

Muistisairauden kanssakin voi elää pitkään hyvää ja omannäköistä elämää. Eikä ilo katoa mihinkään muistisairaan ihmisen arjesta. Katselimme kerran äitini kanssa lintuja, ja kysyin, onko tuo varis vai harakka. Muistisairautta sairastanut äitini vastasi salamanopeasti, että se on varakka. Ja nauroi päälle. 

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 30.10.2020.

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

 


 

 

Wednesday, October 28, 2020

Hyvinvointivaltion hylkäämät vanhukset

Kirjaesittely

Käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen on tuottelias kirjoittaja. Hän on akateemisten töidensä ohella tarttunut moniin ajankohtaisiin teemoihin, jotka kiinnostavat myös ns. suurta yleisöä. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Onnellisuuden opas, Jäähyväiset uskonnolle, Hulluuden houkutus ja Vanhuuden ylistys.

Tällä kertaa Airaksinen on tarttunut uudelleen vanhenemiseen, vanhojen ihmisten kohteluun ja hoidon etiikkaan. Hän kirjoittaa sujuvasti siirtyen lennokkaasti teemasta toiseen. Esipuheessa Airaksinen määrittelee, ettei kirja ole tilastokirja eikä tosiasioiden esittelyä kuin nimeksi. Kirja pyrkii ymmärtämään vanhenemista, vanhuutta ja vanhaa ihmistä.

Kirjan pohdinta nousee kahdesta keskenään ristiriitaisesta ajatuksesta. Julkilausuttu tavoite on pyrkiä elämään mahdollisimman pitkään. Samaan aikaan yhteiskunta Airaksisen mukaan arvostaa vanhuutta ja vanhuksia yhä vähemmän. Tämä näkyy vanhushuollon katastrofaalisina laiminlyönteinä, joita julkisuudessa on ollut paljon esillä. Airaksinen näkee vanhat ihmiset hyvinvointiyhteiskunnan hylkääminä, ihmisinä, jotka tarvitsevat enemmän kuin haluavat.

Airaksinen kuvaa vanhuuden unohtamista kollektiivisena harhana, se on musta piste, jonka olemassaolo kielletään. Hän kuvaa vanhuutta myös toiseuden käsitteellä. Vanha ihminen on Toinen, outo, vieras ja pelottava. Nuori ei osaa eikä Airaksisen mukaan haluakaan kuvitella itseään vanhaksi, ryppyiseksi ja vaivaiseksi. Ja kun ei osaa ajatella itseään vanhana, vanhuuden voi unohtaa, Airaksinen jatkaa.

Vanhalle nuori taas ei ole Toinen, koska vanha on ollut nuori ja ainakin jollain tasolla tietää ja ymmärtää, mitä on olla nuori. Vanhuus on Airaksisen mukaan viimeinen ikä, jota kukaan ei tunne. Tämän ajatuksen sisäistäminen antanee työntekijöille, kehittäjille, suunnittelijoille ja päättäjille entistä enemmän intoa vahvistaa vanhojen ihmisten yhteiskunnallista osallisuutta!

Kirjassa risteilevät esimerkit vanhustenhuollon arjesta niin kotimaassa kuin eri puolilla maapalloa. Onnellisuuden, identiteetin tai vaikka robotiikan filosofinen pohdinta on ajatuksia herättävää. Tarttumapintaa vanhuuteen Airaksinen löytää myös maailmankirjallisuudesta, esimerkiksi Dorian Grayn muotokuvasta.

Airaksinen ottaa kantaa myös vanhuussanastoon. Airaksinen kannattaa vanhoja tuttuja sanoja ”vanha” ja ”Ikääntynyt”, koska puheessamme on jo tarpeeksi erilaisia kiertoilmauksia. Kirjan viime sivuilla käsitellään myös elämän loppua filosofisena ja käytännöllisenä kysymyksenä.

Kirjaa voi suositella jokamiehen lukemistoon, nuorille ja ikääntyville, kaikille, joita vanhuuden mysteeri kiinnostaa. Ja ketäpä ei kiinnostaisi.

Timo Airaksinen: Hyvinvointivaltion hylkäämät – Ikääntyneiden hoidon etiikka. Bazar. 2020.

 Kirjaesittely on julkaistu aikaisemmin IkäNYT! -verkkolehden nrossa 2/2020.

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Hyvinvointivaltion hylkäämät. Kirjan kansikuva. 


Hyvinvointivaltion hylkäämät kirjan kansikuva

Tuesday, October 27, 2020

Eläkeläisen osallisuus on monimuotoista

Näinä turvavälien ja sosiaalisen eristäytymisen aikoina huomaan ilahtuvani pienistä asioista, joihin en ehkä aikaisemmin kiinnittänyt sen ihmeempää huomiota. Pieni keskustelu kaupan kassalla, vastaantulevan lenkkeilijän hymy, puhumattakaan ystävän puhelinsoitosta. Se tuo tunteen siitä, että en ole näkymätön, minut on huomattu, minua kuunnellaan.

Samaan aihepiiriin törmäsin Elämänote-hankkeessa. Harvoin ihminen jostain hankkeesta varsinaisesti riemastuu, tällä kertaa kuitenkin innostuin kolmestakin syystä. Ensinnäkin hankkeen osallisuustutkimus tarttuu ikäihmisten näkymättömyyteen ja osattomuuteen yhteiskunnassa. Asia on tärkeä muun muassa koska osallisuudella on havaittu olevan selvä yhteys terveyteen ja mielen hyvinvointiin. Se on myös ihmisen inhimillinen tarve ja oikeus.

Toinen syy kiinnostukseeni on, että tällä kertaa asiaa kysyttiin tismalleen oikealta taholta eli suoraan ikäihmisiltä itseltään. Ja kolmanneksi ikäihmiset toimivat tässä hankkeessa myös kanssatutkijoina ja vertaishaastattelijoina. Kun haastattelija ja haastateltava ovat suurin piirtein samanikäisiä ja asuvat samalla alueella, syntyy haastattelutilanteessa todennäköisesti helpommin yhteisymmärrys ja yhteisyyden tunne. Puhutaan samoista tutuista asioista samalla kielellä.

Osallisuus on monimuotoinen ja monimutkainen käsite, joka sisältää niin aineellisia kuin aineettomiakin tekijöitä. Osallisuutta avattiin arkisen ruohonjuuren tasolta keskustelemalla käytännönläheisesti muun muassa siitä, millaista arki on, entä perhe ja naapurusto, millaisia harrastuksia on, mitä kaipaa ja mistä ei luopuisi koskaan. Tärkeä keskustelun aihe oli myös, saako apua tarvittaessa ja miltä tulevaisuus näyttää.  Myöhemmin puhuttiin yhteisyyden tunteista ja vaikuttamismahdollisuuksista.

Elämänote-tutkimuksessa selvitellään, mistä kaikista, usein pienistä, asioista ikäihmisten osallisuus ja elämän merkityksellisyys rakentuvat, mikä osallisuutta estää ja miten sitä voisi edesauttaa ja tukea.

Alustavien tulosten perusteella toimivat ja esteettömät arjen lähiympäristöt nousevat esille tärkeinä osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien kivijalkoina. Ikäystävälliset asuinympäristöt ja liikkumismahdollisuudet mahdollistavat kulkemisen ja osallistumisen. Palvelujen saavutettavuus on yhä tärkeämpi tavoite digitalisoituvissa ja monimutkaistuvissa järjestelmissä.

Ikäihmisiä ei vieläkään nähdä kaikissa tilanteissa voimavarana ja vahvuutena. Eräässä tutkimushaastattelussa liikuntarajoitteinen haastateltava kertoi surullisen kokemuksen, miten hän osallistui useisiin vapaaehtoisten rekrytointitilaisuuksiin.”... Mut ykskää ei oo napannu. Kukaan ei oo minua tarvinnu. Et se on semmonen, joka pitäis kääntää vähän näiden rekrytoijienkin ajatusmaailmaa, että vaikka sillä ihmisellä itsellä olis joku tämmöinen… Hidaste tai rasite… Niin voi sillä kuitenkin olla paljon muita asioita, mitä se vois tehdä.”

Ja tämähän ei ole kaikki vielä tässä, vaan Elämänotteen työ jatkuu. Jäädään odottamaan, millaisia uusia tapoja tukea ikäihmisten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia onkaan tulossa. Ja millaisia etsivän ja löytävän vanhustyön mahdollisuuksia esimerkiksi järjestöt lähitulevaisuudessa löytävät.

Lähteet:

Hoppania, H.-K. & Vilkko, A. 2020. ”Jos mä sit kerran tulen”. Elämänote-ohjelman osallisuustutkimuksen tuloksia, osa 1/2. Ikäinstituutti. On myös verkkojulkaisuna.

Pulkkinen, M. 2019. Iäkkäiden osallisuus. Terveys, asuminen, yhteisöllisyys – kirjallisuuskatsaus. Ikäinstituutti. On myös verkkojulkaisuna.  

Elämänote-ohjelma on Ikäinstituutin ja Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry:n laaja hankekokonaisuus, jota STEA tukee Veikkauksen varoin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén