Kiinnostavasti vanhuudesta ja kielestä

 

Arja Jämsén 

 

Nyt on käsillä tärkeä ja odotettu kirja. Ikääntyminen, vanhuus, ikäihmiset ovat päivittäin otsikoissa. Korona-aika nosti ikäihmiset tikun nokkaan aivan erityisesti. Mutta miten vanhuudesta ja vanhuksista puhutaan? Entä miten vanhuksille puhutaan? Millaista kieltä, millaisia sanontoja tai käsitteitä käytetään arkikielessä ja palveluissa, hoitokodeissa ja mediassa? Mistä kieli kertoo ja miten se vaihtelee?

Julkaisu ”Vanhuus ja kielenkäyttö” on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajina on kielentutkijoiden lisäksi myös muun muassa gerontologi ja puheterapeutti. Kyse on aidosti monitieteisestä ja monialaisesta julkaisusta, joka valottaa vanhuutta ja kieltä monesta, jopa yllättävästäkin näkökulmasta.

Kirjassa on yhdeksän kokonaisuutta, muun muassa vanhuudesta mediassa, vanhuudesta ja puhuttelusta, muistisairauksiin liittyviin kielellisistä muutoksista sekä ikääntymisestä suomenruotsalaisena.

Miksi vanhuudesta ja kielestä puhuminen ja kirjoittaminen on tärkeää? Gerontologi Antti Karisto avaa tätä peruskysymystä artikkelissaan. Merkityksellisyys nousee kahdestakin näkökulmasta. Toisaalta kieli kuvaa vanhuutta ja ikääntymistä yhteiskunnassa. Toisaalta – mikä jopa vieläkin tärkeämpää – kieli rakentaa sosiaalista todellisuutta. Tätä kuvastavat tämän päivän moninaiset ikätermit ja -nimitykset. Vanhahtavana ja vinona joidenkin mielestä pidetyn vanhuksen rinnalle on syntynyt uuskäsitteitä ja kiertoilmauksia, esimerkiksi ikääntyvä, ikääntynyt, ikäihminen ja seniori.

Sivuhuomautuksena vanhusnimityksiin mainittakoon, että tuoreessa kyselytutkimuksessa yli puolet 60-vuotta täyttäneistä vastaajista piti osuvimpana nimityksenä eläkeläistä!

Median vanhuuskieli muokkaa käsityksiä ikääntymisestä, kategorisoi ja luokittelee. Kirjassa on tästä useita artikkeleita. Muun muassa Anne Mäntynen ja Mikko T. Virtanen kirjoittavat, millaista vanhuskuvaa eri juttutyypeissä rakennetaan. Kurjuus- ja taakkatarinat ovat tuttuja taloutta ja politiikkaa käsittelevissä artikkeleissa: väestön ikääntyminen lisää yhteiskunnan taloudellista taakkaa, ja pitkä ikä kääntyy ongelmaksi. Pikku-uutisissa vanhus hukkuu tai muistisairautta sairastava eksyy. Henkilökuvissa on usein esillä sankarivanhus, joka 90-vuotiaana hiihtää 2 000 kilometriä tai väittelee tohtoriksi. Mielipidekirjoitukset saattavat esitellä vanhuksen usein esimerkiksi digitalisaation uhriksi.   

Ulla Tiililä pohtii asiointikieltä ja palvelujen saavutettavuutta, joka olisi ihan oman kirjansa aihe. Kieleen liittyy myös osallisuuden kokemus, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Mielenkiintoinen huomio on omaisolettama ja palvelujen alikäyttö sekä kysymys, jääkö hyvinvointi kielellisen kompetenssin varaan.

Asiasanahakemisto kirjan lopussa ansaitsee mielestäni erityisen kiitoksen. Se antaa ikääntymisen ”sanapilvenä” jo sinänsä käsityksen vanhuuden ja kielen moninaisesta ja kiinnostavasta maailmasta.  

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin IkäNYT!-verkkolehdessä 2/2021. Löytyy: https://ikanyt.karelia.fi

Kirja: Kaarina Hippi, Anne Mäntynen & Camilla Lindholm: Vanhuus ja kielenkäyttö.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1463. 2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

                                 

 

Syrjän syvin olemus

 Arja Jämsén

Silja Keräsen syrjää pohtiva teos osuu kiinnostavalla tavalla suomalaiseen monipaikkaisuuskeskusteluun. Kirjoittaja on diplomi-insinööri ja kainuulainen paluumuuttaja, joka on asunut useissa eri kaupungeissa Suomessa, mutta myös ulkomailla Singaporessa. Hän toimii Kainuussa tätä nykyä myös vihreänä poliitikkona, ja kirjan pohdinnat nousevat kaikista näistä eväist

Syrjän käsite on meille tuttu. Joku alue tai paikkakunta on syrjässä, ja koko Suomi tuntuu välillä olevan syrjässä. Myös ihminen joutuu syrjään, syrjäytyy tai hänet syrjäytetään. 

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”syrjä” tarkoittaa ”litteä(hkö)n esineen tai muodostuman (pitkää ja) kapeaa sivua tai reunaa”. Kun ihminen istuu syrjässä, hän on samaisen Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”sivussa, erillään, poissa”.

Syrjään tuntuu näin ollen väistämättä liittyvän kielteisiä mielleyhtymiä. Aluepoliittisesti ajatellen syrjä yhdistyy toivottomiin alueisiin, jotta kuvaavat työttömyys, väestökato, sairastavuus ja ikääntyvä väestö. Syrjälle onkin luotu erilaisia kiertoilmauksia, joiden tarkoitus on tuoda vaihtoehtoisia, myönteisempiä mielikuvia ja parempaa tulevaisuutta. Puhutaan muun muassa harvaan tai väljästi asutusta alueesta.

Rakenteeltaan Keräsen kirja on kerronnallinen. Siinä kuvataan Keräsen sekä hänen isänsä opintietä ja muuttohistoriaa, kerrotaan tarinoita ja sattumuksia sekä haastatellaan tutkijoita, virkamiehiä ja muita asiantuntijoita. Taustalla kulkevat suomalaisen hyvinvointivaltion ja aluepolitiikan historia ja kehitysvaiheet sekä niitä kuvaava tilastotieto.

Ajankohtaista antia ovat pohdinnat älykkäästi sopeutuvista alueista ja kutistuvista palveluverkoista, joita kuvaamaan nousevat vaikkapa matkasynnytykset. Valoa tunnelinpäähän tuovat monipaikkaisuus, etätyö ja vihersiirtymä, joita kaikkia koronapandemia on ainakin puheissa siivittänyt.

Kirjan tavoitteena pöllyttää syrjän käsitettä ja sävyttää sitä myönteisemmäksi. Jospa syrjää ei jatkossa kuvattaisikaan kilometreinä ja etäisyyksinä jostain jonnekin. Jospa syrjää kannattaisikin ajatella vain pään sisäisenä ajatusmallina, jota on tarpeen tarkastella välillä hyvinkin kriittisesti.

Loppuun hauska tarina on mahdollisesta onnesta ja kajaanilaisesta ruuhkasta. Kirjoittaja on luvannut näyttää päiväkoti-ikäisille lapsilleen, mikä on ruuhka. Voi, itku, he myöhästyvät aamulla lähdössä 15 minuuttia, ja ruuhka jää näkemättä!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aiemmin IkäNYT!-verkkojulkaisussa 2/2021. Löytyy: https://ikanyt.karelia.fi

Kuva: Arja Jämsén

Kirja: Silja Keränen: Missä syrjä sijaitsee? Kun kaupunki ei ole kaikki. Kirjapaja. 2021.

 

                            

 

Vanhan naisen muotokuva

Turun taidemuseossa on Rembrandt Van Rijn:n maalaus ”Vanhan naisen muotokuva”.  Kuva on vuodelta 1655 ja siinä on jotakin, joka sai minut pysähtymään kuvan äärelle. Kyseisessä näyttelyssä tämä oli ainoa kuva, jossa on kuvattu vanhaa ihmistä näin läheltä. Royal Salute -näyttely esittelee eurooppalaista ja ruotsalaista taidetta 500 vuoden ajalta.

Mietin, että jos minusta maalattaisiin muotokuva, niin millaisena haluaisin siinä esiintyä. Kun katselen ikääntyvistä ihmisistä eri yhteyksissä otettuja kuvia, liitän niihin mielikuvani siitä, mitä kuvalla tai maalauksella on haluttu viestittää. Lehtien merkkipäivähaastattelujen kuvissa ikäihmiset ovat yleensä oman ikäisiään. Kun tehdään näkyväksi uraa ja elettyä elämää, niin silloin voivat vuodet ja kokemus näkyä. Se tuo lisää uskottavuutta.

Se sijaan lehtien muistokirjoituksissa on jo paljon enemmän nuoruuden kuvia, ja niissä halutaan tuoda esille elämän parhaat vuodet. Ihmisen täältä lähdettyä hänet halutaan muistaa nuoruuden tai elämän voimallisten kokemusten kautta.  Tämä tuntuu loogiselta, sillä ihminen ikääntyessään alkaa kääntyä  taaksepäin ja kirkkaimpina ovat elämän parhaat ajat;  rakastamiset, perheen perustaminen, lapset ja oma koti. Eli kuten yhdessä huoneentaulussa luki; ”silloin se kauneinta oli, kun se raskainta oli”. Sen jälkeiset vuodet ovat menneet kuin sumuna ilmaan. Monet kysyvätkin, että mihin se aika kului, se nuoruushan oli juuri äsken.  Samalla tulee näkyväksi ihmiselämän lyhyys, tässäkö tämä elämä oli.

Muistotilaisuuksissa on tapana asettaa pöydälle vainajan kuva. Yleensä ne ovat kuvia, joissa ”päähenkilö ” on voimissaan. Oman äitini hautajaistilaisuuteen valitsin kuvan, jossa hän puhdistaa mustikoita. Intohimoiselle marjastajalle ei voisi parempaa kuvaa olla.

Oma, kuin myös monien ikätovereiden suhde itseä esittäviin kuviin, on kaksijakoinen. Toisella suulla puhutaan miten iän pitää näkyä. Nuoruuden ja kauneuden ihannointia pidetään pinnallisena.  Samaan aikaan katsellaan jokaista omaa kuvaa kriittisesti; näkyykö ryppyjä, roikkuuko leuka, onko oikea kuvakulma. Hieman kauempaa otetut valokuvat istuvat parhaiten. Osaamme nauttia omasta ikääntymisestämme ja sen tuomasta vapaudesta, mutta samaan aikaan koemme hyvää mieltä siitä, että joku pitää meitä ikäistämme nuorempana.

Palataanpa alkuperäiseen kysymykseen, että millaisen muotokuvan itse haluaisin ja haluaisinko siihen mukaan muitakin? Kauniit potretit, jossa isovanhemmat tai toinen heistä, lasten ja lastenlasten ympäröimänä, ovat toki kauniita ja kertovat sukupolvien ketjusta ja sen merkityksestä. Omassa muotokuvassa haluaisin kuitenkin olla yksin kuvattuna. En halua olla osa muiden elämää. Haluaisin, että minut muistetaan merkityksellisenä itsenäni.

Rehellisesti sanottuna, en haluisi, että minut ikuistetaan tuon maalauksen naisen ikäisenä (mikäli eläisin niin vanhaksi), mutta nuoruutta en kaipaa kuvaani enkä muutenkaan. Omat parhaat vuoteni ovat selkeästi olleet nuoruusvuosien jälkeen. Kuvassani saisi näkyä ryppyjä ja elämän tuomia jälkiä, muttei tietenkään kaksoisleukaa tai muita rupsahtaminen elementtejä. Kuvan taustalla voisi olla lämpimiä värejä, joista pidän. Katse olisi suora ja ystävällinen. Huulilla pieni vino hymy, joka kertoo, että tiedätte ja tunnette minut, mutta ette kuitenkaan kaikkea.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela, Rembrandt Van Rijn, Vanhan naisen muotokuva, Turun taidemuseo

Muistin maailmasta omin sanoin

Arja Jämsén

”Että on noteerattu, että tämmönenkin ryhmä on.” – Näin lausui eräs pohjoiskarjalainen muistin kokemustoimija vertaishaastattelun jälkeen.

Muistisairauteen sairastuneen ihmisen kokemuksia ja tunteita on kuvattu ja välitetty tieto- ja kaunokirjallisuudessa sekä elokuvissa. Tästä olkoot esimerkkeinä elokuvat ”Edelleen Alice” (2014), ”Elizabeth on kadonnut” (2019) ja tuoreimpana ”Isä” (2020). Liisa Seppäsen tietokirjassa ”Muistisairaan maailma” muistisairauteen sairastuneet kertovat, miten he sen kokivat, miltä diagnoosin saaminen tuntui ja miten elämä sen jälkeen jatkui (Seppänen 2020).  Muistisairauteen sairastuneen ihmisen kokemusta ja hyvinvoinnin tilaa on kuitenkin vaikea tavoittaa ilman sairastuneen ihmisen osallisuutta.

Muistisairauteen sairastuneet toimivat kanssatutkijoina ja osallistuivat vertaishaastattelijoina tutkimuksen tutkimuksen toteutukseen, tiedon tuotantoon ja tulosten arviointiin. Tutkimuksen perinteisiä rooleja hämärretään näin tietoisesti. Ryynäsen et. al. (2021, 11–30) mukaan yhteistoiminnallisessa tiedontuottamisessa ei kerätä tietoa, ei puhuta tutkittavista eikä tutkimuskohteista. Tieto tuotetaan yhdessä tutkimukseen osallistuvien kanssa, jotka osallistuvat myös tutkimuksen toteutukseen ja tulosten arviointiin

Tiedon tuottaminen uudella tavalla vahvistaa vertaishaastattelijoiden ja haastateltavien osallisuutta. Samalla niin sanottujen hiljaisten väestöryhmien ja ihmisten ääni voi vahvistua ja saada uusia kanavia. Toistaiseksi kanssatutkijuutta on käytetty vähän, tässä Pohjois-Karjalan pilotissa käytetään hyväksi Ikäinstituutin Elämänote-hankkeen osallisuustutkimuksessa koeteltua toimintamallia (Hoppania, H-K., Vilkko, A. & Topo, P. 2019; Pulkki 2019; Hoppania, H.-K. & Vilkko, A. 2020.) Siihen on kysytty ja saatu lupa Ikäinstituutista (sähköposti 16.2.2021 Jämsén/Hoppania).

Muistin vertaishaastattelijat ja -haastateltavat suhtautuivat tutkimukseen innolla. He kokivat tilanteen ja tehtävän tärkeäksi, ”että on noteerattu”. Toisaalta heillä oli tarve kertoa, mikä heille on merkityksellistä ja mistä heidän hyvinvointinsa koostuu.

”On semmosta kehittävää toimintaa ja tässäkin, mitä nyt nämä kysymykset on. Eihän näitä joka päivä mieti, vaan tässäpä pakotettiin miettimään, miten näihin suhtautuu ja mitä nämä kaikki pitävät sisällään omassa elämässä. Erittäin terveellinen sarja kysymyksiä.”

Muistisairaus ei määritä haastateltavien elämää. Sairauden rajoitukset tunnistetaan ja myönnetään, mutta siitä huolimatta halutaan jatkaa omannäköistä elämää. Omannäköinen elämä on arjen sujuvuutta, luonnonläheisyyttä, mieleistä tekemistä ja ystävyyttä. ”Omaan tahtiin nimenomaan. Jos jalka mennee samaan lahkeeseen… Kyl se sieltä pois tulee kun aikansa…”

Osallistujat korostavat vertaistuen suurta merkitystä hyvinvoinnille. Muistiyhdistyksen ryhmätoiminnot tuovat elämään osallisuutta ja iloa. Toiminnoilla koetaan olevan myös kuntouttavaa merkitystä. ”Tämä muistitauti on selvästi hidastunut näillä avuilla.”

Vertaistuki on läsnäoloa ja ymmärrystä, etten ole ainut. Jollekin vertaistuki ja muistiyhdistys ovat olleet elämän pelastajia, ”ilman tätä oisin mullan alla”. Muistin ryhmätoimintoja kiitellään ja koetaan, että mukaan on helppo ja hyvä tulla.

”On virikkeitä, aivovoimistelua. Opetellaan käyttämään aivoja… Yhdessäolo on kuitenkin kaikkein tärkeimpiä tukimuotoja täällä.”

”Joukon keskellä on mukava ilmapiiri. Tuntuu, että ovat tuttuja ja ymmärtävät toisiaan. Nautin siitä ilmapiiristä.”

Tyytyväisyys elämään on päällimmäinen asenne. Elämä koetaan hyvänä ja elämässä halutaan säilyttää tietty uteliaisuus ja halu oppia uutta.  Päättäjille ja poliitikoille lähetetään tiukat terveiset: ”Terveiset kaikille, että poliitikot hoitaisi tätä yhteiskuntaa niin että muistisairas kokisi, että on oma yhteiskunta ja isänmaa ja kokee, että minusta pidetään huolta, minä en ole yksin.”

Kanssakulkijoita muistutetaan kohtaamaan ihminen ihmisenä eikä muistisairaana, sillä ”Muistisairaus on yksi osa vaan, mutta ihminen on kuitenkin loppuun saakka kaikkein tärkein.”

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aiemmin IkäNYT!-verkkojulkaisussa 2/2021. Löytyy: https://ikanyt.karelia.fi. Lähteet saatavissa kirjoittajalta.

Kuva: Arja Jämsén

                                        

Kun korona iski aktiivisen ikäihmisen arkeen

 Arja Jämsén

Merete Mazzarella on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, joka on oman tieteenalansa ohessa julkaissut paljon esseekirjallisuutta ja muun muassa muistellut värikästä, kansainvälistä lapsuuttaan. Ikääntyminen kulkee usein hänen kirjojensa punaisena lankana.

”Syksystä syksyyn” kertoo ajasta, jolloin pandemia kuritti arkea ja muutti kaiken. Kirja on päiväkirjamainen kuvaus eläkeläispariskunnan elämästä ja kattaa puoli vuotta ennen koronapandemiaa ja puoli vuotta pandemian jälkeen.

Minäkö vanhus, mitä ihmettä

Ensimmäinen puoliaika kuvaa aktiivisten akateemisten eläkeläisten, emeritan ja emerituksen, elämää. Heidän arjestaan saa jopa hektisen vaikutelman. Elämä kuljettaa Helsingistä Reykjavikiin, Lontoosta Tukholmaan ja Brisbaneen. Sukua, ystäviä ja kollegoita asuu ympäri maailmaa. Päivät täyttyvät kirjoittamisesta ja lukemisesta, luennoimisesta, tapaamisista ja keskusteluista.

Mazzarella lähestyy 75-vuotissyntymäpäiväänsä, ja hänen miehensä on muutaman vuoden vanhempi. Ikä ei tunnu painavan, vaikka lisääntyvä kankeus ja hitaus harmittavatkin. Elämä on rikasta ja nautinnollista. Kunnes korona iskee kirjan puolessa välissä.

Kaikki pysähtyy, matkat peruuntuvat, jopa suunnitellut 75-vuotisjuhlat Canterburyssa menevät myttyyn. Eniten tajuntaan ehkä kuitenkin iskee se, miten yli 70-vuotiaat nousivat koronan hoidon keskiöön. Moni yli 70-vuotias loukkaantui tavasta, jolla heistä puhuttiin ja miten heitä puhuteltiin. Heitä kehoteltiin ja suositeltiin eristäytymään ja pitämään etäisyyttä.  

Näin kävi myös Mazzarellalle. Suuri ihmetys valtasi pariskunnan, kun he avasivat Helsinki Missiolta tulleen kirjeen. He olettivat, että heitä pyydettiin auttamaan yksinäisiä vanhuksia. Viesti oli kuitenkin toisinpäin: kirjeessä kysyttiin, tarvitsevatko he itse apua. Korona-aika tuottaa akateemiselle pariskunnalle kaikesta ahdistuksesta huolimatta monia oivalluksia. Esimerkiksi kiitollisuuden toisistaan, terveydestä ja omasta hyväosaisuudestaan.

Sosiaalisen hyvinvoinnin merkitys

Nyt puolentoista vuoden pandemian jälkeen osa kirjan sisällöstä ja pohdinnoista tuntuu jo vanhentuneelta, onneksi! Kirjaa rasittavat tv- ja lehtiuutisten referointi ja ”mustapukuisen hallituksen” toistuvien tiedotustilaisuuksien kuvailu. Sen sijaan huomiot ikäihmisiin koronan alkuvaiheessa kohdistetuista velvoituksista ovat tärkeitä. Mazzarella kirjoittaa, että ”… meille on osoitettu hyväntahtoisuutta, mutta se on hyväntahtoisuutta niille, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan.” Se on paternalistista, hän jatkaa.

Koronaohjeistusten ikärajojen taustalla voidaan lisäksi ajatella häilyvän sitkeä ajatus ikäihmisistä yhtenäisenä ryhmänä. Mutta - miten olisi pitänyt toimia, mitä vaihtoehtoisia ja ehkä parempia toimintatapoja olisi ollut käytettävissä? Olisimmeko voineet ottaa terveydellisten näkökulmien ohella vahvemmin huomioon eristäytymisen vaikutukset sosiaaliseen hyvinvointiin? Tässä riittää puntaroitavaa, sillä kuka tietää, ettei jotain vastaa tapahtuisi tulevaisuudessakin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2021. Löytyy: https//ikanyt.karelia.fi

Kirja: Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi. 2021.