Vanhan naisen muotokuva

Turun taidemuseossa on Rembrandt Van Rijn:n maalaus ”Vanhan naisen muotokuva”.  Kuva on vuodelta 1655 ja siinä on jotakin, joka sai minut pysähtymään kuvan äärelle. Kyseisessä näyttelyssä tämä oli ainoa kuva, jossa on kuvattu vanhaa ihmistä näin läheltä. Royal Salute -näyttely esittelee eurooppalaista ja ruotsalaista taidetta 500 vuoden ajalta.

Mietin, että jos minusta maalattaisiin muotokuva, niin millaisena haluaisin siinä esiintyä. Kun katselen ikääntyvistä ihmisistä eri yhteyksissä otettuja kuvia, liitän niihin mielikuvani siitä, mitä kuvalla tai maalauksella on haluttu viestittää. Lehtien merkkipäivähaastattelujen kuvissa ikäihmiset ovat yleensä oman ikäisiään. Kun tehdään näkyväksi uraa ja elettyä elämää, niin silloin voivat vuodet ja kokemus näkyä. Se tuo lisää uskottavuutta.

Se sijaan lehtien muistokirjoituksissa on jo paljon enemmän nuoruuden kuvia, ja niissä halutaan tuoda esille elämän parhaat vuodet. Ihmisen täältä lähdettyä hänet halutaan muistaa nuoruuden tai elämän voimallisten kokemusten kautta.  Tämä tuntuu loogiselta, sillä ihminen ikääntyessään alkaa kääntyä  taaksepäin ja kirkkaimpina ovat elämän parhaat ajat;  rakastamiset, perheen perustaminen, lapset ja oma koti. Eli kuten yhdessä huoneentaulussa luki; ”silloin se kauneinta oli, kun se raskainta oli”. Sen jälkeiset vuodet ovat menneet kuin sumuna ilmaan. Monet kysyvätkin, että mihin se aika kului, se nuoruushan oli juuri äsken.  Samalla tulee näkyväksi ihmiselämän lyhyys, tässäkö tämä elämä oli.

Muistotilaisuuksissa on tapana asettaa pöydälle vainajan kuva. Yleensä ne ovat kuvia, joissa ”päähenkilö ” on voimissaan. Oman äitini hautajaistilaisuuteen valitsin kuvan, jossa hän puhdistaa mustikoita. Intohimoiselle marjastajalle ei voisi parempaa kuvaa olla.

Oma, kuin myös monien ikätovereiden suhde itseä esittäviin kuviin, on kaksijakoinen. Toisella suulla puhutaan miten iän pitää näkyä. Nuoruuden ja kauneuden ihannointia pidetään pinnallisena.  Samaan aikaan katsellaan jokaista omaa kuvaa kriittisesti; näkyykö ryppyjä, roikkuuko leuka, onko oikea kuvakulma. Hieman kauempaa otetut valokuvat istuvat parhaiten. Osaamme nauttia omasta ikääntymisestämme ja sen tuomasta vapaudesta, mutta samaan aikaan koemme hyvää mieltä siitä, että joku pitää meitä ikäistämme nuorempana.

Palataanpa alkuperäiseen kysymykseen, että millaisen muotokuvan itse haluaisin ja haluaisinko siihen mukaan muitakin? Kauniit potretit, jossa isovanhemmat tai toinen heistä, lasten ja lastenlasten ympäröimänä, ovat toki kauniita ja kertovat sukupolvien ketjusta ja sen merkityksestä. Omassa muotokuvassa haluaisin kuitenkin olla yksin kuvattuna. En halua olla osa muiden elämää. Haluaisin, että minut muistetaan merkityksellisenä itsenäni.

Rehellisesti sanottuna, en haluisi, että minut ikuistetaan tuon maalauksen naisen ikäisenä (mikäli eläisin niin vanhaksi), mutta nuoruutta en kaipaa kuvaani enkä muutenkaan. Omat parhaat vuoteni ovat selkeästi olleet nuoruusvuosien jälkeen. Kuvassani saisi näkyä ryppyjä ja elämän tuomia jälkiä, muttei tietenkään kaksoisleukaa tai muita rupsahtaminen elementtejä. Kuvan taustalla voisi olla lämpimiä värejä, joista pidän. Katse olisi suora ja ystävällinen. Huulilla pieni vino hymy, joka kertoo, että tiedätte ja tunnette minut, mutta ette kuitenkaan kaikkea.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela, Rembrandt Van Rijn, Vanhan naisen muotokuva, Turun taidemuseo