Ikä-ihmisten rajoituksista kirpoava
keskustelu on saanut ulottuvuuden myös vanhus -käsitteen uudelleen
määrittelyyn. Ikiaikainen vanhuksen määrittely oli 65-vuoden ikä eli
virallinen eläkeikä. Se määritteli väestön työmarkkinakansalaisiksi ja sen
ulkopuolella oleviksi. Tänä päivänä 65-vuotias ei ole vanha ja eläkkeelle
lähdetään joustavasti. Sosiaali- ja terveydenhuollon hoivapalveluissa puhutaan
iäkkäistä ja kohderyhmänä ovat yli 75-vuotiaat. Ministeri Krista Kiuru
heitti vielä rajoituksiin liittyviin keskusteluihin 79-vuoden ikärajan.
Näiden rajoitusten myötä
ikäihmisten elämän moninaisuus on ollut paljon esillä, mikä on hyvä asia
sinänsä. Monesta tuutista on tullut tietoa ja ymmärrystä, että pelkkä ikä
on äärimmäisen huono määrittäjä ovien sulkemiselle. Koronarajan asettamista
70-vuoden ikään on perusteltu vain ja ainoastaan terveydellisillä syillä.
Samalla tästä rajasta on tullut merkittävä yhteiskunnallinen ja
vanhuspoliittinen asia.
Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan
(HS 3.5.2020) koronaviruskriisin olevan eri sukupolville erilainen. Hänen
mukaansa moni seiskakymppinen kokee muuttuneensa koronan aikana vapaasta
subjektista käskettäväksi objektiksi. Nämä ovat todellisia tunteita ja
rajoitukset iskevät suoraan itsemääräämisoikeuden keskiöön. Tässä asiassa olen
hänen kanssaan samaa mieltä.
Itsemääräämisoikeus näyttäytyy kaikissa
arjen askareissa kuten kaupassa käynnissä. Iäkäs tätini kertoi tuohtuneena,
miten naapuri ei osannut ostaa jauhelihaa. Ostoskassissa oli täysin väärän
rasvaprosentin lihaa! Kun tapasin hänet monien karanteeniviikkojen jälkeen,
hänen suurin ilonaiheensa oli, kun poika vei hänet kauppaan ja hän pääsi itse
valitsemaan tavaroita. Hän pääsi käyttämään itsemääräämisoikeuttaan.
Tästä kokemuksesta oppineena yritän
olla mahdollisimman tarkkana, kun toimin ystäväni ruokakuskina. Meille
jokaiselle muodostuu omat ostos- ja ruokatottumukset. Ikä-ihmiselle, joka on
aina tottunut huolehtimaan perheen ruokataloudesta, ostoskassin sisältö ei ole
samantekevää. Ystäväni käyttää itsemääräämisoikeuttaan ja kauppalistoissa on
tarkat merkit ja ohjeet, mitä tuodaan. Alussa kaupassa meni paljon aikaa juuri
sopivien tuotteiden löytämiseen. Muutaman viikon kuluttua toimin kuin kala
vedessä.
Pohdin omaa suhdettani itsemääräämisoikeuteen.
Pidän ruuanlaitosta ja olen joissakin tuotteissa tarkka, mitä syön ja ostan.
Jos minun kauppalistassani lukisi luonnon jugurttia ja lapseni toisi
hedelmäpommin, niin kokisin kyllä, miksi toivettani ei kuultu. Mahdollisuus
tehdä valintoja oman elämän tai juustomerkin suhteen on oleellinen osa elämän
mielekkyyttä.
Suuret ikäluokat (70-79- vuotiaat)
ovat tottuneet, että mikään ei tule helpolla. Saavutettu hyvinvointi on
vaatinut ponnisteluja ja sitkeyttä. Palkinnot eivät ole tulleet ”mulle kaikki
nyt ja heti ” periaatteella. Saavutukset ovat vaatineet vahvaa tahtoa ja
motivaatiota. Eläkkeellä on aikaa, ja useimmille myös taloudellisesti
mahdollista luoda elämästään omannäköistään ja omaehtoistaan. On ymmärrettävää,
että rajoitteisiin ja suosituksiin on vaikea sopeutua.
Tämä ikäluokka tarvitsee avatut
ovet ja väljän häkin. Tunnistan myös omissa ystävissäni vaikeuden sopeutua olemaan
avun saajana ja ottamaan palvelua vastaan luontevasti. Olen yrittänyt vakuuttaa
ystävääni, että kauppareissut antavat merkitystä oman elämään, eivätkä ole
rasitteeksi.
Kun asia on riittävän vaikea, ei
ole olemassa yhtä ja ainoaa vastausta. Toisaalta hyväkuntoisten ihmisten
rajoittaminen ei tunnu mielekkäältä. Ajattelen, että mitä kaikkea muuta
toimintakyvystä ja itsellisyydestä menetetään, jos tämä jatkuu kauan. Toisaalta
tunnistan myös oman vastuuni. En halua olla se, joka tietämättäni saatan
altistaa ikäihmisen hänet kotonaan tai palvelutasossa tähän salakavalaan
tautiin. Näkökulmia suljetuista vai avatuista ovista on helppo esittää, mutta
ovien avaamiseen tarvitaan avaimia.
Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela