Avatut vai suletut ovet

Ikä-ihmisten rajoituksista kirpoava keskustelu on saanut ulottuvuuden myös vanhus -käsitteen uudelleen määrittelyyn. Ikiaikainen vanhuksen määrittely oli 65-vuoden ikä eli virallinen eläkeikä. Se määritteli väestön työmarkkinakansalaisiksi ja sen ulkopuolella oleviksi. Tänä päivänä 65-vuotias ei ole vanha ja eläkkeelle lähdetään joustavasti. Sosiaali- ja terveydenhuollon hoivapalveluissa puhutaan iäkkäistä ja kohderyhmänä ovat yli 75-vuotiaat.  Ministeri Krista Kiuru heitti vielä rajoituksiin liittyviin keskusteluihin 79-vuoden ikärajan.

Näiden rajoitusten myötä ikäihmisten elämän moninaisuus on ollut paljon esillä, mikä on hyvä asia sinänsä. Monesta tuutista on tullut tietoa ja ymmärrystä, että pelkkä ikä on äärimmäisen huono määrittäjä ovien sulkemiselle. Koronarajan asettamista 70-vuoden ikään on perusteltu vain ja ainoastaan terveydellisillä syillä. Samalla tästä rajasta on tullut merkittävä yhteiskunnallinen ja vanhuspoliittinen asia.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan (HS 3.5.2020) koronaviruskriisin olevan eri sukupolville erilainen. Hänen mukaansa moni seiskakymppinen kokee muuttuneensa koronan aikana vapaasta subjektista käskettäväksi objektiksi.  Nämä ovat todellisia tunteita ja rajoitukset iskevät suoraan itsemääräämisoikeuden keskiöön. Tässä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. 

Itsemääräämisoikeus näyttäytyy kaikissa arjen askareissa kuten kaupassa käynnissä. Iäkäs tätini kertoi tuohtuneena, miten naapuri ei osannut ostaa jauhelihaa. Ostoskassissa oli täysin väärän rasvaprosentin lihaa! Kun tapasin hänet monien karanteeniviikkojen jälkeen, hänen suurin ilonaiheensa oli, kun poika vei hänet kauppaan ja hän pääsi itse valitsemaan tavaroita. Hän pääsi käyttämään itsemääräämisoikeuttaan.

Tästä kokemuksesta oppineena yritän olla mahdollisimman tarkkana, kun toimin ystäväni ruokakuskina. Meille jokaiselle muodostuu omat ostos- ja ruokatottumukset. Ikä-ihmiselle, joka on aina tottunut huolehtimaan perheen ruokataloudesta, ostoskassin sisältö ei ole samantekevää. Ystäväni käyttää itsemääräämisoikeuttaan ja kauppalistoissa on tarkat merkit ja ohjeet, mitä tuodaan. Alussa kaupassa meni paljon aikaa juuri sopivien tuotteiden löytämiseen. Muutaman viikon kuluttua toimin kuin kala vedessä.

Pohdin omaa suhdettani itsemääräämisoikeuteen. Pidän ruuanlaitosta ja olen joissakin tuotteissa tarkka, mitä syön ja ostan. Jos minun kauppalistassani lukisi luonnon jugurttia ja lapseni toisi hedelmäpommin, niin kokisin kyllä, miksi toivettani ei kuultu. Mahdollisuus tehdä valintoja oman elämän tai juustomerkin suhteen on oleellinen osa elämän mielekkyyttä.

Suuret ikäluokat (70-79- vuotiaat) ovat tottuneet, että mikään ei tule helpolla. Saavutettu hyvinvointi on vaatinut ponnisteluja ja sitkeyttä. Palkinnot eivät ole tulleet ”mulle kaikki nyt ja heti  ” periaatteella. Saavutukset ovat vaatineet vahvaa tahtoa ja motivaatiota. Eläkkeellä on aikaa, ja useimmille myös taloudellisesti mahdollista luoda elämästään omannäköistään ja omaehtoistaan. On ymmärrettävää, että rajoitteisiin ja suosituksiin on vaikea sopeutua.

Tämä ikäluokka tarvitsee avatut ovet ja väljän häkin. Tunnistan myös omissa ystävissäni vaikeuden sopeutua olemaan avun saajana ja ottamaan palvelua vastaan luontevasti. Olen yrittänyt vakuuttaa ystävääni, että kauppareissut antavat merkitystä oman elämään, eivätkä ole rasitteeksi.

Kun asia on riittävän vaikea, ei ole olemassa yhtä ja ainoaa vastausta. Toisaalta hyväkuntoisten ihmisten rajoittaminen ei tunnu mielekkäältä. Ajattelen, että mitä kaikkea muuta toimintakyvystä ja itsellisyydestä menetetään, jos tämä jatkuu kauan. Toisaalta tunnistan myös oman vastuuni. En halua olla se, joka tietämättäni saatan altistaa ikäihmisen hänet kotonaan tai palvelutasossa tähän salakavalaan tautiin. Näkökulmia suljetuista vai avatuista ovista on helppo esittää, mutta ovien avaamiseen tarvitaan avaimia.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela