Elettiin 1990-lukua ja äitini elämässä tapahtui suuri
muutos. Hän osti kirkonkylästä kerrostalokaksion. Hän oli ollut pienen
maalaistalon itsellinen emäntä. Jäätyään varhain leskeksi hän jatkoi elämäänsä
kotikylässään. Jossakin vaiheessa elämisen edellytykset syrjäkylällä joutuvat
puntariin; talon lämmitys, pimeät illat, yksinäisyys, lumityöt. ym. Oli tehtävä päätös lähtemisestä ”ihmisten
ilmoille”. Saman päätöksen toteuttivat monet muutkin.
Kirkonkylään oli sekä työntö- että vetovaikutuksia.
Kouluverkkoa karsittiin, mikä tarkoitti koulukyytien vähenemistä ja yhteyksien
huonontumista kirkonkylälle. Vähenevälle väelle myymäläautot eivät enää olleet
kannattavia. Kirkonkylässä puoleensa vetivät asuntojen mukavuudet, palvelut ja
kirkko.
Kun äiti muutti kirkonkylään, niin hänellä olikin sama
seurapiiri kuin entisessä kylässä.
Suurin osa tuota raivaajasukupolvea oli myös ”hankkinut osakkeen”
kirkonkylästä. Yhteiskunnan tasolla tämä oli osa suurta muutosta. Maalta
kaupunkiin muutto jatkui. Seuraava sukupolvi lähti koulutuksen tai työn perään
muualle. Itsellänikin veto pienestä kylästä suureen maailmaan oli suuri.
Läheisen kaupungin tarjottavissa olleet koulutusmahdollisuudet eivät tulleet
kysymykseen. Junan kyytiin oli päästävä.
Oman kotikyläni muutamassa maalaistalossa toteutettiin
sukupolvenvaihdoksia. Toisissa karja sai lähteä ja pellot vuokrattiin, vaikka seuraava
sukupolvi jäikin tilalle asumaan. Elanto löytyi jostakin muualta. Monet talot
jäivät myös suvun kesäpaikoisi.
Äitini muuttaessa kirkonkylä eli vilkasta elämää. Kylänraitilla liikkui kaiken ikäistä väkeä. Oli useita pankkeja ja kauppoja ja muitakin
palveluja. Kuulumisissa keskiössä oli, kuka oli käynyt kylässä ja mitä hän oli
tehnyt. Äiti eli täyteläistä sosiaalista elämää.
Kahdessa vuosikymmenessä kaikki on muuttunut. Pankit yhtä lukuun
ottamatta ovat lähteneet, samoin kaupat vähentyneet, Kelaa ei ole eikä juuri
muitakaan virastoja. Tyhjiä näyteikkunoita riittää. Ennen niin vilkasta Matkahuoltoa
tuskin huomaa.
Rollaattorit ovat lähes yleisimpiä kulkuneuvoja ja lasten
vaunut ovat harvinaisuus. Kirkonkylä asukkaineen harmaantuu samaa tahtia.
Hyväkuntoisia omakotitaloja ja rivitaloja on kaupan joka lähtöön.
Kerrostaloissa on myytävänä huoneistoja. Asuntoja on tarjolla, vaan ei ole
ostajia, saatikka edes kiinnostuneita.
Ei ole enää maalta muuttavaa sukupolvea, ei ole kodista pois muuttavia
nuoria aikuisia eikä kuntaan uusia tulijoita.
Äiti eli omaa unelmaansa. Hän jätti omasta mielestään hyvän
perinnön ”osakkeesta”. Hän kuvitteli, että niin hyvällä paikalla olevasta
asunnosta käytäisiin aikanaan kisaa. Toisin on käynyt niin tuolla
paikkakunnalla kuin suuressa osassa ”Euroopan syrjäkyliä”. Lehdistä olemme
lukeneet tarinoita, joissa omaisten käsiin jää kiinteistöjä, joita kukaan ei
ota edes ilmaiseksi riesakseen. Asunnot ovat varustetasoltaan kilpailukykyisiä
verrattuna mihin tahansa kaupunkiin tai niemennotkoon; myös tilaa ympärillä ja kaunista
maisemaa riittää. Mutta kun ne sattuvat olemaan väärässä paikassa.
Äidin asunto saatiin viimein kaupaksi, hintaa ei kannata
mainostaa. Samaan aikaan sukulaispoika hankki pääkaupungista asuntoa. Äidin
asunnon hinnalla saa Helsingin keskustasta vain yhden neliön! Kaikki palikat
eivät tässä maassa ole todellakaan kohdallaan. Niitä liikutellaan isommissa
kehyksissä. Pienen ihmisen elämäntyö oman asunnon muodossa noteerautuu ”väärässä
paikassa” kovin halvaksi.
Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela
