Wednesday, April 15, 2020

Kotona pysymisen taito


Koti on näinä sosiaalisen eristäytymisen aikoina noussut arvoon arvaamattomaan. Lehdet pullistelevat ohjeita ja ideoita, mitä kaikkea kotona voi tehdä. Kansalaisia innostetaan esimerkiksi siivoamaan kaappeja, leipomaan, sisustamaan, vaihtamaan kukkamultia. Tämä kaikki on hyödyllistä ja mukavaakin.

Samaan aikaan kotikaranteenilaisille tarjoutuu halutessaan mahdollisuus pieneen ihmiskokeeseen. Voimme kurkistaa ja ehkä jopa yrittää samaistua sellaisen ihmisen elämään, jolle kotona pysyminen on normaalia arkea. Tällaistako se olisi, jos en pääsisi ulos? Istuisin yksin kotona, kukaan ei kävisi tai ehkä joku heittäisi ruoka-annoksen ovelle.

Kävin vuosi Helsingin taidemuseossa HAMissa katsomassa näyttelyn, jonka teema oli ”näkymättömiin pyyhitty vanhuus”. Näyttelyssä oli taulujen lisäksi esillä Pasi Aution pysäyttävä videoteos Aarnesta, yksinasuvasta vanhasta miehestä. Aarne makaa päivästä toiseen paikallaan sängyssä. Hän näkee ikkunastaan talon parkkipaikalle ja seuraa säätä, vuodenaikojen vaihtumista, lintuja. Hän puhuu itsekseen, jotta kuulee edes jonkun äänen. Kukaan ei käy.  

Yksinasuminen yleistyy. Suomessa melkein puolet (44 prosenttia) yli 75-vuotiaista asuu yksin ja suurin osa aivan onnellisena. Yksinasuminen ei ole samaa kuin yksinäisyys eikä 75 vuoden ikä tarkoita toimintakyvyttömyyttä. Moni ikääntyvä on kuitenkin yksinäinen ja kaipaisi arkeensa seuraa, ehkä apua ja tukeakin.  

Ympäristöministeriö on aloittamassa ikääntyneiden asumisen toimenpideohjelmaa vuosille 2020–2023. Tavoitteena on pyrkiä ennakoimaan asumisen muutoksia ja lisätä ikäystävällisiä asumisvaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön virkamies kertoo, että hoitajamitoitus nostaa esille välimuotoisen asumisen tai ”hybridiasumisen” tarpeen (Karjalainen 5.3.2020). Tällä viitataan kotona asuviin ikäihmisiin, jotka kaipaavat nykyistä tukevampaa palvelua, mutta eivät tarvitse palveluasumista. Jutussa todetaan, ettei tästä ole Suomessa keskusteltu.  

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Senkin uhalla muistelen vanhustyön ja ikäasumisen vahvaa kehittämisen aikaa reilut kymmenen vuotta sitten. Pohjois-Karjalassa varsinkin Lieksassa otettiin ikäasumiseen uusi suunta. Kaupunkiin perustettiin useita ryhmäkoteja muun muassa tyhjiksi jääneisiin kerrostaloasuntoihin. Niitä kutsuttiin tuttavallisesti kimppakämpiksi tai mummokommuuneiksi. 

Mummokommuunit olivat asumista kodin ja laitoksen välissä. Työ sai laajalti kiitosta vanhuksilta, omaisilta ja työntekijöiltä sekä herätti myönteistä kiinnostusta kautta valtakunnan. Muun muassa Seura-lehti (46/2010) otsikoi monen aukeaman juttunsa ”Mummokommuunin lempeä arki” ja Kuntalehti (16/2010) ”Pienkoti tarjoaa turvaa kerrostalossa”. Eksoottinen lieksalainen yhteisöasumisen esimerkki oli myös Ruunaan metsätyömieskoti. 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Tälläkin hetkellä on meneillään hyvää kehittämistyötä, jossa parhaimmillaan osataan hyödyntää aiemmat kehittämiskokemukset ja opetukset.     

Julkaistu sanomalehti Karjalaisessa Ikäystävällisyys-kolumnipalstalla 16.4.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén

Monday, April 13, 2020

Epätarkkoja muistikuvia 60-luvulta



Jo viidettä viikkoa kotoilua karanteenissa. Kun ulkoisia virikkeitä on vähän, ajatukset solahtavat kuin itsestään vanhoihin aikoihin. Aamulenkillä kuusien suhina toi mieleen tien lapsuuden kotiin. 

Maantietä reunustivat isot vanhat kuuset. Oksat heiluivat ja heittivät varjoaan pimeässä aamussa, kun menin kouluun. Koulumatka ei ollut pitkä, mutta ekaluokkalaista pimeä pelotti. Kolme vuotta nuorempi veli lähti usein saattamaan. Nelivuotias oli seitsenvuotiaan turvana eikä pelännyt mitään.  

Facebookissa on ryhmä ”Lapsuus 60-luvulla”, johon ihmiset postaavat tarinoita ja valokuvia omasta lapsuudestaan 60-luvulla. Kuvat kertovat perhejuhlista, rakkaimmista leluista, kesälomista, koulun alkajaispäivistä eri puolilta Suomea. Kuvat ovat usein epätarkkoja ja haalistuneita, mutta ne henkivät ajasta ja ajanhengestä jotain yhteistä. Valoa ja luottamusta, iloa ja selviytymisen tunnetta, viattomuutta, uskoa tulevaisuuteen. Eteenpäin mennään! On kuvia talon rakentamisesta, perheen ensimmäisestä autosta, lomamatkasta, uudesta vauvasta. 

Oman albumini vanhat kuvat ovat tihruisia. Lapsuuteni perhe, elämä alussa. Heijastavatko kuvat rakkautta tai yhteisyyttä? Luulen niin näkeväni tai haluan ainakin uskoa niin. Siitäkin huolimatta, ettei sellaista sanaa ainakaan meillä koskaan ääneen lausuttu. Sanat anteeksi, kiitos ja ole hyvä olivat myös harvinaisia. ”Heh” oli savolainen lyhenne ja kehotus ”ota, ole hyvä”. 

Ei silloin ollut tapana puhua tunteista. Nyt myöhemmin aikuisena huomaan ja tunnistan lapsuudestani monia merkkejä rakkaudesta, joka ilmeni pieninä arjen tekoina. Äiti laittoi talviaamuina villasukat ja lapaset ennakkoon patterille, jotta sain lämpimät sukat jalkaani kouluun lähtiessäni. Isä vei joulupukin kirjeet metsään halkopinon väliin ja lankkasi talvikenkäni aamuksi. 

Saunassa äiti piti minulle päässälaskuharjoituksia. Ei hänellä ollut mitään erityistä tarkoitusta treenata matematiikkaani, vaan minä itse halusin ja nimenomaan saunassa, koska silloin voitiin käyttää isompia lukuja. Käytettävissä kun olivat varpaat sormien apuna. Kinusin harva se ilta äitiä kyselemään englannin ja ruotsin sanoja. Hän tenttasi sanoja, vaikka oli väsynyt eikä hän ei osannut kieliä. 

Yritin joku vuosi sitten äänittää puhelimella kotikuusten huminaa. Ei se onnistunut, mutta yhä kuulen sen äänen kaikissa humisevissa kuusissa. 

Pieniä valokuvia, arkisia tekoja, isoja henkisiä eväitä. Näillä mennään.

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén (kotialbumi) 


Sunday, April 12, 2020

Kotikaranteenista


Kotikanteeni odotti ulkomaan matkan jälkeeen, vaikka en ole vielä riskiryhmään kuuluva. Aluksi tuntui vähän hassulta, kun tulin kotiin alueelta, jossa ei esiintynyt lainkaan koronaa. Lentokentät olivat  toki mahdollisia tartuntapaikkoja,vaikka noudatimme äärimmäistä varovaisuutta.

Suomalainen yhteiskunta oli varsn erilainen kuin lähiessä monella tavalla. Kotiin saavuttaessa kuulimme, että kaikki yli 70-vuotiaat ovat riskiryhmään kuulumia. Aluksi se herätti ihmetystä, kun aktiiviset ja nuorekkaat naapurini ilmoittivat olevansa karanteenissa. Matkakuulumiset vaihdettiin aidan takaa.

Risto Pelkonen (HS 22. 3.2020) kirjoitti, että sukupolvien väliset rajat piirtyvät tavallista selkeämmintässä  ajassa. Suuret  ikäluokat ja heitä vanhemmat eivät helposti asetu käskettäväksi, vaikka tarkoitusolisi kuinka hyvä.  Joidenkin korvaan iän mukaan asetetut rajoitukset tuntuvat syrjiviltä tai alentavilta. Kuin vanhat ihmiset eivät kykenisi tekemään päätöksiä puolestaan.

Kuten Pelkonenkin totesi, hänkin vähatteli aluksi taudin vakavuutta. Itsekin kuuluin alussa ihmettelijöihin. On totta, että  lähes oman ikäluokkan ihmiset eivät todellakaan tunne kuuluvansa riskiryhmään. He ovat hyväkuntoisia, aktiivisia ja toimivia.  Monilla ei ole perussairauksia, ja he huolehtivat hyvin omasta hyvinvoinnistaan.

Lehtien kuvissa aktiiviset seniorit kyselivät, miksi pitää pysyä kotona. Samoin, miksi he eivät voi mennä kesämökille viettämään aikaa, eiväthän he tapaa muita ihmisiä. Keskellä korpea he eivät kuormittaisi terveydenhuoltoa. Järkeviä perusteluja, mutta tämä korona ei ilmiönä asetu mihinkään vanhoihin kehyksiin.

Sen sijaan 88-vuotias ystäväni suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti. Hän kertoi, että hänen oma elämän lanka on niin ohut perussairauksien takia, ettei missään tapauksessa kestäisi rankkaa tautia.  Hän on arvostaa ja pitää kiinni annetuista ohjeista. Hänellä oli hyvin muistissa sota- ajan poikkeusolot. Hän osaa rakentaa päivänsä niin, että elämän mielyykkyys säilyy kotonakin.

Tämä aika on merkillistä aikaa, toisaalta yhteisöllinen solidaarisuus on lisääntynyt ja toisaalta suvaitsemattomuus on kasvanut. Maailma on todella muutunut hetkessä. Kun tulimme Dar es  Salamiin pieneen kylään, oli vastassa lämmintä  ja aitoa ystävällisyyttä. Kun kolmen viikon kuluttua palattiin samaan kylään, niin meille sanottiin Eurooppa ja corona. Valkoinen nainen alkoikin edustaa koronaa.

Ihmisten avuliaisuus ja toisista välittäminen on lisääntynyt. Kauppa-apua tarjotaan naapureille ja kannetaan muutenkin yhteisöllistä huolta. Kriittiset kannanotot ovat myös lisääntyneet. Arvioidaan kanssaihmisten kauppa- ja ulkoilukäyttäytymistä. Riskiryhmiinkin kuulumattomat puolustelevat menojaan tai toisten tapaamisia. Teet niin tai näin, niin aina saatat olla altistaja.

Omaan karanteeniin olen suhtautunut vakavasti. Vaikka pidänkin epätodennäköisenä, että olisin voinut matkalla saanut tartunnan, Jo ajatus, että voisin sen tartuttaa johonkin, pitää minut tiivisti kotona. Asia on saanut vielä suuremman vakavuuden, kun lähipiirissäsi todettiin korona. Se on ollut riittävän ankara opetus jatkaa kotikaranteenia vielä tämänkin jälkeen.

Kotikaranteenissa hyvä arjen ja läheisten ihmisten merkitys saavat aivan uudet mittasuhteet. Oven taakse ilmestyvä kauppakassi on aina suuri kiitoksen aihe.  Samoin lämpimät sämpylät ja hyvä kirja oven takana herkistävät. Sitku-asioita, pieniä ja suuria on voinut tehdä. Ystäviin tulee pidettyä yhteyksiä enemmän. Myös vanhoja ystäviä on ilmestynyt jonkin vehkeen kautta elämään kuin tyhjästä.

Seniori on myös joutunut ottamaan kunnon digiloikan. Olen erään ryhmän tutor-opettaja,  ja syksyn mittaan olemme tavanneet ryhmän kanssa säännöllisesti. Viimeiset tämän kevään tapaamiset ovatkin verkon välityksellä. Se jännittää ja innostaa. Tätä loikkaa ei tehtäisi ilman koronaa.

Karanteeni loppuu ja olen lusikoinut sen Afrikan opeilla; eletään tässä hetkessä ja kaikki järjestyy. En unelmoi, mitä teen sitten kun tämä loppuu tai kaikki palaa ennalleen. Mikään ei tämän jälkeen palaa ennalleen. Sen ainakin tiedän, mikä elämässsä on tärkeintä. Ne ovat läheiset ihmiset kaikilla kehillä.

Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela, Sitku-jutuista on tullut nytku-juttuja





Tuesday, April 7, 2020

Ihmisen ikävä toisen luo



Mieleen tupsahti tapahtuma ajalta ennen koronaa. Pari kuukautta siitä vasta on, kun emme arkailleet tuntemattomien ihmisten kohtaamista. Istuin arkiaamuna erään kaupungin kirjastossa odottelemassa kokouksen alkua. Vieressäni istui noin kuusikymppinen mies lataamassa puhelintaan, minä selailin lehteä. Ei siinä mitään ihmeellistä.   

Sitten lehtihyllylle tuli eläkeläisrouva, joka kiinnitti miehen huomiota. Tilanne sähköistyi. Kohta mies rouvalta kysymään, että tunnetaanko me, olet niin tutunnäköinen. Ja siitä alkoi keskustelu, jota sain seurata oman lehteni takaa.

Mies ja nainen kävivät läpi sukujuuret, asuinpaikat ja nykyiset elämäntilanteensa. Kävi ilmi, että molemmat elivät tällä hetkellä sinkkuina. Keskustelun päätteeksi mies ehdotti tapaamista, sillä olisi niin kiva jutella enemmän. He sopivat treffeistä, tavataan illalla kahdeksalta! Paikka oli rouvan ehdottama baari. 

Haluaisin niin tietää, miten kanssakäyminen jatkui. Jäin ihailemaan vuorovaikutuksen luontevuutta ja ihmisten aitoutta. He kertoivat toisilleen elämän pettymyksistään ja ihmisen ikävästään. Aamulla klo 9 kirjaston lehtihyllyjen välissä. Mielessäni alkoi soida Juicen Syksyn sävel ”pane käsi käteen, ollaan hiljaa”.

Koronaeristäytyminen voi olla yksinäiselle ihmiselle vaikeaa aikaa. Moni vanhus on tottunut päivittäin istuskelemaan kauppakeskuksen aulassa ja tapaamaan siellä tuttuja ja tuntemattomia. Ajankuluksi on seurattu ohikulkijoita ja höpötelty kanssatovereiden kanssa asiasta ja asian vierestä. Jotkut eläkeläisporukat ovat tavanneet toisiaan säännöllisesti aamukahvilla tutussa kahvilassa. On juotu hyvät piirakkakahvit ja ratkottu lehden kymmenen kysymystä. Puhumattakaan kantakuppilan jengistä, joka on tottunut viettämään iltansa tutussa sakissa oluttuopin äärellä pelaten biljardia tai heittäen tikkaa. 

Samaan aikaan korona on sulkenut kaikki avoimet kohtaamispaikat ja ryhmätoiminnot. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että mieleen tulee ”livahtaa” kauppaan tai muuten vaan kulmille ihmisiä näkemään. Nyt pitääkin ottaa käyttöön kaikki mahdolliset keinot olla muilla, turvallisilla tavoilla yhteyksissä. Nyt peliin peruspuhelimet, kuvapuhelimet ja sosiaalinen media! Mikä ettei vanhanajan postikortti tai kirjekin ilahduttaisi kaveria. 

Yhteisyyttä pitää nyt rakentaa ja pitää yllä toisella tavoin. Sosiaalisessa mediassa mukava seurata, miten luovasti ihmiset korona-aikaansa viettävät. Kuvat jumpista, leipomuksista, villasukista tai metsäretkistä ilahduttavat ja kertovat, että täällä ollaan ja vielä täältä tullaan.    
    
Omaksi koronatavaksi ovat tulleet aamuiset lenkit kaupungin reunamilla. Vastaantulijoiden ohituksessa muistetaan turvavälit. Usein ihmiset kuitenkin ottavat katsekontaktia, monesti hymyilemme. Minulle se kertoo, että samassa veneessä ollaan. 

Kerran tuli vastaan eräs tuntematon rouva, joka pysähtyi ja kysyi, mitä sinä tästä kaikesta ajattelet. Juttelimme pitkään ajankohtaisista uutisista, tulevaisuuden näkymistä ja ostosvinkeistä, joilla voi pidentää kaupassakäyntiväliä. Lopuksi rouva totesi, että tämä juttelu pelasti koko päivän. 

Otsikko: Ihmisen ikävä toisen luo. Mikko Alatalo 1980. 
 
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén