Koti on näinä
sosiaalisen eristäytymisen aikoina noussut arvoon arvaamattomaan. Lehdet
pullistelevat ohjeita ja ideoita, mitä kaikkea kotona voi tehdä. Kansalaisia
innostetaan esimerkiksi siivoamaan kaappeja, leipomaan, sisustamaan, vaihtamaan
kukkamultia. Tämä kaikki on hyödyllistä ja mukavaakin.
Samaan aikaan
kotikaranteenilaisille tarjoutuu halutessaan mahdollisuus pieneen
ihmiskokeeseen. Voimme kurkistaa ja ehkä jopa yrittää samaistua sellaisen ihmisen
elämään, jolle kotona pysyminen on normaalia arkea. Tällaistako se olisi, jos
en pääsisi ulos? Istuisin yksin kotona, kukaan ei kävisi tai ehkä joku
heittäisi ruoka-annoksen ovelle.
Kävin vuosi
Helsingin taidemuseossa HAMissa katsomassa näyttelyn, jonka teema oli
”näkymättömiin pyyhitty vanhuus”. Näyttelyssä oli taulujen lisäksi esillä Pasi
Aution pysäyttävä videoteos Aarnesta, yksinasuvasta vanhasta miehestä. Aarne
makaa päivästä toiseen paikallaan sängyssä. Hän näkee ikkunastaan talon
parkkipaikalle ja seuraa säätä, vuodenaikojen vaihtumista, lintuja. Hän puhuu
itsekseen, jotta kuulee edes jonkun äänen. Kukaan ei käy.
Yksinasuminen
yleistyy. Suomessa melkein puolet (44 prosenttia) yli 75-vuotiaista asuu yksin
ja suurin osa aivan onnellisena. Yksinasuminen ei ole samaa kuin yksinäisyys
eikä 75 vuoden ikä tarkoita toimintakyvyttömyyttä. Moni ikääntyvä on kuitenkin
yksinäinen ja kaipaisi arkeensa seuraa, ehkä apua ja tukeakin.
Ympäristöministeriö
on aloittamassa ikääntyneiden asumisen toimenpideohjelmaa vuosille 2020–2023.
Tavoitteena on pyrkiä ennakoimaan asumisen muutoksia ja lisätä ikäystävällisiä
asumisvaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön virkamies kertoo, että
hoitajamitoitus nostaa esille välimuotoisen asumisen tai ”hybridiasumisen” tarpeen
(Karjalainen 5.3.2020). Tällä viitataan kotona asuviin ikäihmisiin, jotka
kaipaavat nykyistä tukevampaa palvelua, mutta eivät tarvitse palveluasumista.
Jutussa todetaan, ettei tästä ole Suomessa keskusteltu.
Sitä tikulla
silmään, joka vanhoja muistelee. Senkin uhalla muistelen vanhustyön ja
ikäasumisen vahvaa kehittämisen aikaa reilut kymmenen vuotta sitten.
Pohjois-Karjalassa varsinkin Lieksassa otettiin ikäasumiseen uusi suunta.
Kaupunkiin perustettiin useita ryhmäkoteja muun muassa tyhjiksi jääneisiin
kerrostaloasuntoihin. Niitä kutsuttiin tuttavallisesti kimppakämpiksi tai
mummokommuuneiksi.
Mummokommuunit
olivat asumista kodin ja laitoksen välissä. Työ sai laajalti kiitosta
vanhuksilta, omaisilta ja työntekijöiltä sekä herätti myönteistä kiinnostusta
kautta valtakunnan. Muun muassa Seura-lehti (46/2010) otsikoi monen aukeaman
juttunsa ”Mummokommuunin lempeä arki” ja Kuntalehti (16/2010) ”Pienkoti tarjoaa
turvaa kerrostalossa”. Eksoottinen lieksalainen yhteisöasumisen esimerkki oli
myös Ruunaan metsätyömieskoti.
Ennen oli
ennen ja nyt on nyt. Tälläkin hetkellä on meneillään hyvää kehittämistyötä,
jossa parhaimmillaan osataan hyödyntää aiemmat kehittämiskokemukset ja
opetukset.
Julkaistu
sanomalehti Karjalaisessa Ikäystävällisyys-kolumnipalstalla 16.4.2020.
Kuva:
Arja Jämsén