Elämä on ku yks mansikka

”Aikaa on liian vähän, siksi käytänkin sen kaiken nyt heti kerralla tähän.”Näin minulle lausui muutama päivä sitten unessa joku tuntematon henkilö. Heräsin säpsähtäen. Olin edellisenä päivänä saanut viestin lähiomaisen yllättävästä äkkikuolemasta.

Mutta: Onko aikaa liikaa vai liian vähän? Välillä tuntuu, että aikaa on, vaikka lampaat söis. Ajalle ei aina löydy merkitystä eikä sitä osaa arvostaa. Ja toisinaan taas tuntuu, että aika livahtaa käsistä. Miten kaikesta voi olla aina vähintään 20 vuotta, äskenhän se vasta tapahtui?

Kun täyttää 60+ ja jää eläkkeelle, joutuu ihan väkisin ajan kulumisen kanssa vastatuksin. On kiistämätön tosiasia, että suurin osa elämästä on siinä vaiheessa jo ”käytetty”. Elämänlangan hauraudesta tulee muistutuksia vähän päästä. 

Silti ja juuri siksi on elettävä. Ja on elettävä niin hyvin kuin osaa ja niin omaa elämää kuin mahdollista. Sitku-elämä on hylättävä. Ei kannata käyttää koko elämäänsä haaveilemalla Anton Tsehovin Kolmen sisaren tavoin ”Moskovaan, Moskovaan”. Yhtään päivää, yhtään hetkeä ei ole hukattavaksi. 

Yhtään hyvää ystävää, yhtään rakasta ihmistä ei ole menetettäväksi. Yhtään turhaa riitaa ei enää kannata torailla. Yhdestäkään pikkujutusta ei ole enää tarpeen loukkaantua. Viitataan kintaalla, mitä näistä. Ainoa, millä on väliä, on elämä. 

Parhaillaan mietin tätä elämää kirjailijaresidenssissä Saksan ja Puolan rajalla Oder-joen varrella. On aikaa ja rauhaa pysähtyä. Päivän tärkeimmät päätökset koskevat sitä, kävisinkö ensin kaupassa vai lenkillä ja mitä tänään söisin. 

Lähibistrossa syön gulassin kolmella ja puolella eurolla. Ruokalan emäntä kysyy, olenko puolalainen vai venäläinen ja kertoo saman tien isänsä olleen puolalainen, Katowicesta. Rajalla ja rajoilla on aina eletty, vaihtuvista olosuhteista huolimatta.   

Törmään täällä vähän päästä historiaan. Kauppareissulla huomaan raunioituneen talon edessä katukivetyksessä kaksi pientä messinkistä laattaa. Toisessa lukee Salomon Scheidemann ja toisessa Erna Scheidemann. He ovat aikoinaan asuneet siinä talossa ja sittemmin kuolleet 1942 Treblinkassa. Väkivalta keskeytti heidän elämänsä ennen aikojaan.  

Nämä Oder-joen maisemat ovat nähneet vihaa ja sotia, kymmenet tuhannet ovat kuolleet. Nyt Oderilla eletään rauhan aikaa. Kaupungit muodostavat tiiviin kaksoiskaupungin, Saksan puolella on Frankfurt (Oder) ja Puolan puolella Słubice.  Słubicen tuoreelta pormestarilta kysytään sanomalehden haastattelussa, missä kaksoiskaupungin keskusta sijaitsee. Silta on kaksoiskaupungin keskusta, hän viisaasti vastaa.

Ja mitä siitä ajasta ja elämästä sitten? ”Elämä on ku mansikka. Yks purasu ja se on ohi”. (Kolme sisarta, Suomen Kansallisteatteri. Käännös: Paavo Westerberg)

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Erilaiset eläkeläiset ovat jo täällä

Vuosikymmenten oravanpyörä pysähtyy, kun eläkepäätös kolahtaa postiluukusta. Muutos voi tapahtua lempeästi liukumalla tai tuntua äkkipysäykseltä. Olipa eläkkeelle jääminen odotettu ja onnellinen tai kammoksuttu ja pelätty tapahtuma, se on yhtä kaikki iso muutos. 

Eläköitymistä on joskus verrattu avioeroon tai leskeytymiseen, yhtä paljon se voi järisyttää normaalia elämänmenoa. Näihinkin tilanteisiin voi sisältyä sekä helpotusta että surua ja pelkoa tulevasta. 

Eläkeläisellä ei ole enää tuttuja aikatauluja ja rutiineja, jotka ennen rytmittivät päivät, viikot ja koko vuodenkulun. Sosiaaliset verkostot rapautuvat työkavereiden häipyessä, vain vahvimmat lenkit pysyvät. On pohdittava taloudellinen tilanne, toimeentulo ja ehkä asuminenkin uusiksi, mihin tulot riittävät ja mistä on luovuttava. 

Millä eläkeläinen täyttää työstä vapautuvan ajan? Eläkeläisiä työnnellään yhteiskunnassa usein hienovaraisesti vähän sivummalle ja kehotellaan ”lepäämään nyt ansaitulla eläkkeellä”.  Mutta moniko vielä ainakin kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa oleva eläkeläinen jaksaa kovin pitkään lepäillä ja lomailla? Riittääkö eläkeläiselle pitsinnypläys, kysyy Pekka Järvinen kirjassaan Miten selvitä eläkepäivistä hengissä (2017).

”Kaipaan älyllistä toimintaa”, on useampi kuin yksi tai kaksi eläkeläistä lausahtanut. ”Minulla on koko ajan vähän huono omatunto, jos keskellä arkipäivää luen romaania sohvan nurkassa”, kertoo yksi. Ja toista kummallisella tavalla nolottaa sauvakävellä päivänvalossa. Kaupassakin tuntuu mukavammalta käydä illansuussa työstä palaavan porukan seassa. Eläkeläisyyteen näyttää liittyvän yllättävän paljon häpeän, hyödyttömyyden ja turhuuden tunteita, vaikka kuinka ”eläke on ansaittu”. 

Taitelijat eivät useinkaan jää eläkkeelle ja lopeta taiteellista työtään. Maalari jatkaa maalaamista, runoilija runoilua ja näyttelijä näyttelemistä. On myös tavallista, että erilaiset asiantuntijat, esimerkiksi lääkärit tai juristit, jatkavat työtään. Puhumattakaan poliitikoista! Elämään kaivataan toimintaa, elämää ja tekemistä, jolla on merkitystä itselle ja muille.

Tähtitieteilijä Esko Valtaoja aloitti eläkkeelle jäätyään aktiivisen kirjoittamisen. Hän kirjoittaa nykyään suuren lukijakunnan saavuttaneita kirjoja ja kolumneja, koska kertomansa mukaan kirjoittaminen ”pelastaa hänet golfin peluulta” (Seura 4.1.2019). 

Olisi oltava enemmän vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja sallivuutta itse kullekin rakentaa oma eläkeläiselämänsä. Voi olla tekemättä ”yhtään mitään”, muistella vanhoja aikoja ja harrastaa vaikka pitsinnypläystä. On myös ihan hyväksyttävää ja mahdollista luoda uusi ura tai tehdä töitä entiseen malliin ja nauttia työn tuottamasta elämän sisällöstä ja merkityksestä.

Kummallisen sitkeästi eläkeikäiset kuitenkin yhä yleisessä keskustelussa niputetaan samaan muottiin. Tämä jos mikä on suurta harhaa ja yhteiskunnan kannalta suoranaista tuhlausta, kun samaan vielä tavoitellaan pidempiä työuria.

Todellisuudessa on käymässä täysin päinvastoin: eläkeläisten elinpiirit ja elämäntavat, toiveet ja tarpeet ovat yhä suuremmin erilaistumassa. Yhtä suomalaisen peruseläkeläisen tyyppiä kun ei ole. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Elämäntarinasi on tärkeä

Joulupukki toi minulle niin kuin varmaan monelle muullekin kirjan. Tämä kirja on kuitenkin erityinen: saan kirjoittaa sen itse ja antaa sitten takaisin kirjan lahjoittaneelle.  ”Äiti kerro minulle” on elämäntarinakirja, joka on ollut myyntimenestys ympäri Eurooppaa. Kirjasarjaa täydentävät myös isälle ja isovanhemmille suunnatut kirjat.

Kirjan toteuttaja Elma van Vliet keksi kirjaidean, kun hänen äitinsä sairastui vakavasti. Hän halusi tuntea äitinsä paremmin, tietää äitinsä lapsuudesta ja nuoruudesta, elämästä ja unelmista. Kirja jakaantuu neljään kokonaisuuteen: lapsuus ja nuoruus, rakkaus ja äitiys, vapaa-aika ja mielipuuhat ja ihminen, joka sinusta on tullut. Kirjaan voi liittää valokuvia tai siihen voi vaikka piirtää. Se muistuttaa vauvakirjoja, ja joka osiossa onkin kohta, jossa toivotaan: kerro minusta, kun synnyin, millainen olin pienenä, murrosikäisenä jne.

Olen aloittanut kirjaan tutustumisen. Minulta jäi lapsen vauvakirja täyttämättä, mitä lapseni on myöhemmin pahoitellut. En ole päiväkirjaakaan koskaan kirjoittanut. Tämä lahjakirja tuntuu kuitenkin istuvan käteeni paremmin kuin hyvin.

Jo kirjan kysymysten lueskelu herättää muistoja ja virittää ajatuksia myös tulevaan. Kirja sopii erinomaisesti tähän eläköitymisen aikaan, jolloin tunnen seisovani vedenjakajalla. Katselen yhtä aikaa taaksepäin ja eteenpäin. Muistelen menneitä, mietin nuoruuden haaveita ja unelmia, joista osa toteutui, osa ei. Samalla edessä ovat tuntemattomat eläkeläisvuodet, jotka sisältävät yhtä lailla unelmia kuin pelkoakin.

Elämäntarinoilla on merkitystä paitsi perheenjäsenille myös vaikkapa vanhusten kanssa työskenteleville. Eletty elämä meillä on aina mukanamme, vaikka osa olisikin jo häipynyt muistamattomiin.  

Kuulin kerran tositarinan eräästä vanhusten hoitokodista, jossa työntekijät ihmettelivät yhden miesasiakkaan käyttäytymistä. Mies kun käänteli joka päivä ruokasalin tuolit nurin niskoin. Ja työntekijät kulkivat perässä kääntämässä tuolit takaisin oikeinpäin, hirveä vaiva. Myöhemmin asialle löytyi järkeenkäypä selitys: miehen lähiomainen kertoi, että mies oli ollut ammatiltaan polkupyöränkorjaaja! Siitä lähtien miehelle järjestettiin pysyvät työskentelyolosuhteet, yhtä tuolia pidettiin häntä varten aina nurin niskoin.

Omaa elämäntarinaa ei ole syytä vähätellä, se kannattaa kertoa. Ja toisten tarinoita kannattaa myös kuunnella. Äiti, kerro minulle -kirjan tekijä van Vliet muistuttaa: "Tehtäväni on auttaa ihmisiä vahvistamaan yhteyttä rakkaimpiinsa ja muistamaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää."

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Elma van Vliet: Äiti kerro minulle. WSOY. 2018. 

Kohti arvokasta vanhuutta

Takana viisi kuukautta vanhuuseläkkeellä elettyä elämää. Eläkeläisyys ja ikääntyminen mietityttävät kovasti ja seuraankin silmä kovana, mitä sillä rintamalla valtakunnallisesti tapahtuu.

Olen vuosien varrella osallistunut moniin kehittämishankkeisiin, joiden tarkoituksena on ollut uudistaa vanhuspalveluita ja miettiä keinoja ikäihmisten omatoimisuuden vahvistamiseksi ja toimintakyvyn tukemiseksi. Nykyisen hallituksen ns. kärkihankkeet ovat olleet tässä parin viime vuoden ajan etunenässä.

Eläkeläisenä nämä niin sanotut ikäkehittämishankkeet kiinnostavat entistä enemmän, koska nyt olen niissä enemmän tai vähemmän ”kohteena”. Kuulostelen, miten minun omatoimisuuttani yritetään aktivoida tai miten toimintakykyyni vaikuttaa.

Nykyisessä kehittämissuuntauksessa minua ilahduttaa ja luottamusta tulevaisuuteen herättää se, että viime aikoina on vahvistunut näkemys ikäihmisistä yksilöllisinä ja itsenäisinä ihmisinä. Ymmärretään yhä paremmin se, että meitä on niin moneksi, ja tarpeemme ja toiveemme ovat niin erilaisia, ettei meitä voi samaan sankoon tai formaattiin istuttaa.

Ja elämän ykkösasioita on eläkeläiselläkin se, että elämän pitää olla merkityksellistä. Kaikilla ei ehkä ole sanoja kertoa siitä, mutta sellainen tunne on varmasti jokaisella sisimmässään. On tärkeää saada elää (tai ainakin tavoitella) omannäköistä elämää, olla tärkeä jossakin ja jollekin, tulla arvostetuksi omana itsenään.

Moni ikätovereistani kertoo pelkäävänsä vanhuutta. Sama ajatus tulee itsellekin välillä mieleen. Omien vanhempieni elämän viime vaiheissa yksilöllisyys, elämän merkityksellisyys ja omannäköisyys loistivat poissaolollaan. Koen yhä viiltävää syyllisyyttä, etten silloin osannut enkä jaksanut enempää.

Optimistisena pessimistinä luotan siihen, että maailma kehittyy, kun otetaan kaikki – myös ikäihmiset - mukaan tekemään siitä entistä parempaa. Yhdessä meissä on viisautta ja voimaa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Lue lisää: Jämsén (toim.): Arvokasta vanhuutta, turvallista arkea. AVOT-hanke Pohjois-Karjalassa (2016–2018). STM. Raportteja ja muistioita 48/2018

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-4018-5 

AVOT-hanke, Siun sote, oli yksi Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa (I&O)-kärkihankkeen kokeiluista. I&O-hanke on yksi Sipilän hallituksen kärkihankkeista (2016–2018).

Älä vanhuutta pelkää!

Heti kärkeen varoitus lukijalle: Nyt seuraa markkinointia ja kissan hännän nostoa.

Esittelen vastikään julkaistua pientä kirjoituskokoelmaa ”Älä vanhuutta pelkää”.  Se kertoo ikääntymisestä monelta kantilta ja usean kirjoittajan silmin. 

Kolumneissa pohditaan, mitä kaikkea tulee vastaan, kun askel lyhenee ja pää harmaantuu. Mihin pitäisi osata varautua? Miten olisi mahdollista pysyä oman elämänsä ohjaksissa? Mihin asioihin ylipäänsä pystyy vaikuttamaan? Mistä kaikesta omannäköinen elämä lopulta syntyy? 

Entä oikein vanhana-vanhana ja mahdollisesti kotihoidon asiakkaana, millaisia ovat päiväni silloin? Entä jos sairastun muistisairauteen, miten jatkan hyvää arkea ja juhlaa? Kolumneissa ääneen pääsevät myös omaishoitajat. Esimerkiksi vanhan äidin työssäkäyvä tytär kertoo arjestaan.  

Tavoitteena on valottaa ikääntymiseen liittyviä mahdollisuuksia, romuttaa ikääntymiseen liittyviä tabuja ja surkeuskuvia. Halutaan kääntää ikäkatsetta ja -asenteita piirun verran valoisampaan suuntaan. Ikääntyminen on moninaista, ja meitä on moneksi. Ikääntyvät ovat eri-ikäisiä (!) ja erikuntoisia. He haluavat/me haluamme vanhana osittain samoja, mutta aivan eri asioita kuin edelliset sukupolvet. Haluamme vaikuttaa ja osallistua elämän menoon.

Kirjoitusten toivotaan antavan näkyä ja uskoa tulevaisuuteen kaikille meille ikääntyville, omaistaan hoivaaville, vapaaehtoisina toimiville, vanhustyössä ahkeroiville ja tulevaisuuden suuntia puntaroiville päättäjille. 

Kolumnit ovat osa Siun soten AVOT-hankkeen (Arvokasta Vanhenemista Omatoimisuutta Tukemalla) viestintää. Kirjoittajat ovat pohjoiskarjalaisia, Siun soten työntekijöitä ja yhteistyökumppaneita, jotka halusivat kertoa ikääntymisestä ja vanhuspalvelujen uudistamisesta muillekin kuin hankemaailmaan ja -kieleen vihkiytyneille. 

Alun perin kolumnit julkaistiin sanomalehti Karjalaisessa. 

Julkaisu: Arja Jämsén (toim.): Älä vanhuutta pelkää – AVOT-kolumneja. Siun soten julkaisuja 1/2018. 

Verkkojulkaisu:

http://www.pkssk.fi/documents/601237/4571866/Siun+soten+julkaisuja+1+2018/f81df967-1a90-458a-a975-d3142e736c4d

Siun soten AVOT-hanke on osa hallituksen I&O-kärkihanketta, Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja kaikenikäisten omais- ja perhehoitoa. 

Miltä ikääntyminen tuntuu?

Kysyin huvikseni herra Googlelta, miltä ikääntyminen tuntuu. Sain kymmenittäin vastauksia ja linkkejä tiedonlähteille, lähinnä erilaisille keskustelupalstoille.  

Ensimmäiseksi rävähti keskustelupalstalta 17-vuotiaan nuoren riemu ikääntymisestä: ”kohta pääsee ostamaan kaljaa ja tupakkaa”.  Keski-ikäiset naiset kirjoittavat, että vasta 45-vuotiaana ikä alkaa tuntua, tulee raihnaisuutta ja ulkonäkö repsahtaa. Monet 55-vuotiaat naiset sen sijaan vakuuttavat tyytyväisyyttään. Miehiä ei näiltä palstoilta löydy.

Yksi hauska keskusteluketju pohti ”ruman” ja ”kauniin” naisen ikääntymistä. Arvatkaapa, ruman naisen ikääntyminen on helpompaa. Hän on tuskaillut ulkonäköään jo nuorena ja sitten ikääntyessä elämä vain soljuu entisellä painolla eteenpäin. Sen sijaan kauniin naisen tuska ulkonäöstään on vasta edessä! No, onpahan laiha lohtu sekin. 

Varsin monet kirjoittajat ja keskustelijat kertovat omakohtaisesta vanhenemisesta hyvin myönteisesti. On aikaa, on vapautta ja iloa, elämänkokemusta ja uskallusta. Varsinkin eläköitymiskeskustelut kuulostavat minusta jokseenkin yltiöpositiivisilta. 

Harva kirjoittaja haluaa tai uskaltaa avata pelkoa sairauksista, yksinäisyydestä, kuolemasta. Kuitenkin elämän rajallisuuden tajuaminen on varsin konkreettinen tosiasia eläkeiän koittaessa. Moni joutuu kohtaamaan vanhempien poismenon, ikätovereiden hautajaisiakin on jo ollut useita. 

Google tarjoaa kysymykseeni vastaukseksi myös AgeMan-ikäpuvun kokeilua. Puku painaa lähes 20 kiloa. Lisävarusteilla se saadaan tuottamaan kantajalleen tinnitystä, kuulo- ja näkövaikeuksia ja nivelkipuja. Pukua kokeilemalla nuorempi väki toivon mukaan ymmärtää paremmin vanhan ihmisen tarpeita ja osaa ottaa niitä huomioon ympäristön, palvelujen ja tuotteiden suunnittelussa. 

Googlailun jälkeen minulle jää vahva tunne, että aika vähän ikäihmisiltä tai vanhoilta itseltään kysytään, miltä tuntuu. 

Kysyn sinulta, hyvä lukija, mitä mieltä sinä olet. Kuullaanko ikäihmisiä tarpeeksi? Onko se edes tarpeen? Jos ikäihmisten tuntemusten ja kokemusten kuuleminen on tarpeen, niin miten pitäisi kuulla? Mitä sinä haluat kertoa?  

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén