Eläkeläinen Saksan ja Puolan historiallisella rajalla

Vaikka olen ollut aika tavalla sitä mieltä, että eläkeläisyys on ylimainostettu juttu, on tässä hyviäkin puolia. Tunnustan. Esimerkiksi se, että pääsee työnantajan estämättä ottamaan vapaata, lähtemään pois ja reissaamaan.

Menojalkaani on aina vähän vipattanut. On ihmisiä, joita kauhistuttaa, jos pitää jättää oma sänky ja tuttu maisema. Minua taas kiehtovat tuntemattomat paikat ja uudet tuulet, vieraat kielet ja oudot ihmiset.

Palasin eilen kahden viikon reissulta Saksasta. Lähtöpäivänä Berliiniä hellittiin 18 lämpöasteella. Ruoho viheriöi, linnut tirskuivat pensaissa. Kotimaisemissa on nyt pari lämpöastetta, märkää loskaa, harmaata tihkusadetta ja petollista jäätä.

Majapaikkani oli tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Frankfurt Oderissa Saksan itärajalla. Talo oli Oder-joen rannalla, ja joen toisella puolella on Puolan Słubice.

Noin viidenkymmenen vuoden takaa aivot kelaavat koulun historian tunteja toisesta maailmansodasta. Pää alkaa raksuttaa hämyistä muistijälkeä Oder-Neisse -linjasta. Wikipedia ja joenvarren opaskyltit kertovat tarkemmin, että sillä paikalla käytiin puna-armeijan ja saksalaisten viimeisiä suuria taisteluja huhtikuussa 1945, jonka jälkeen venäläiset etenevät Berliiniin.

Joka aamu kahden viikon ajan istun aamukahvilla katsellen auringon nousua Puolasta. Joki virtaa. Vastarannalla Puolassa kerrostalot kylpevät auringossa. Taustalla tuulivoimaloiden rivit jauhavat energiaa. Lokit, kaksi joutsenta ja tuntemattomiksi jäävät vesilinnut pyörivät vastarannalla. Kalastajat onkineen tulevat vastarannalle joka päivä. Voisin jäädä tähän.

Rajalla vallitsevat rauha ja ystävyys. Viidentoista minuutin kävelymatka sillan yli vie Puolaan. Käyn siellä joka päivä syömässä, kahvilla ja kaupassa. Kieli vaihtuu, eurot vaihtuvat zloteiksi (monessa paikassa kyllä eurotkin käyvät), ystävällinen viipyilevä tunnelma säilyy.

Frankfurt Oder ja Słubice muodostavat nyt kaksoiskaupungin. Tapasin junassa puolalaisen sosiaalityöntekijän, joka oli opiskellut Berliinissä ja työskenteli nyt molemmin puolin jokea. Słubicen tuore pormestari kertoi lehtihaastattelussa, että kaksoiskaupungin keskusta on sillalla ja että on aivan sama kummalle puolelle uusi uimahalli rakennetaan. Jotenkin ei kuulosta suomalaiselta kuntayhteistyöltä.

Kirjailijaresidenssi tarjoaa tilan ja aikaa olla, ajatella ja kirjoittaa. Tällä kertaa vielä huippupaikassa. Historia on silmien edessä, ja päässä pörräävät mietteet Preussin, Weimarin, DDR:n ja ties minkä kautta nykypäivään ja tulevaisuuteen. Tästä reissusta kiitän kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Säröä.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Pokkari kassiin ja pankkiin jonottamaan

Tulen asioimaan paikalliseen pankkiin heti aamusta. Salissa istuu jo kymmeniä asiakkaita kuin kirkon penkissä, silmät tiukasti suunnattuina numerotauluun, joka ilmoittaa palveltavan asiakkaan vuoron. Koneen kilahdus merkitsee aina toivoa jonon etenemisestä.

Uusi hieno pankkisali, josta kaikki vanhan pankin tunnusmerkit, kuten pankkitiskit, ovat kadonneet. Salin takaseinällä on vain muutama henkilökohtaisen asioinnin palvelupiste. Niistä on kaksi on tällä hetkellä kaksi käytössä. Ns. oikeita asiakkaita varten on olemassa toinen kerros, jossa on pieniä kopperoita, ja niihin mennään vain ennalta varatulla ajalla.

Minun asiani on pieni, mutta oman elämän sujumisen kannalta merkityksellinen. Voi myös olla, että taitoni tai oikeudet eivät riittäneet netissä asiointiin. Siksi jouduin tulemaan fyysisesti paikalle.  Asiointi aloitetaan keskustelulla koneen kanssa; oletko yksityis- vai yritysasiakas vai vakuutusasioissa liikkeellä. Sen mukaan saat koodisi ja ohjauksen, vakuutus- ja yritysasiakkaat ohjataan eri paikkoihin.

Tuolit täyttyvät palvelutiskille menijöistä. Tuijotan omaa lippuani ja ylhäällä vilkkuvaa valotaulua. Se kertoo karua kieltään, että minua ennen on yli 20 asiakasta. Lasken hiljaa mielessäni, että kaksi kassaa ja tämä joukko ennen minua. Tietää pitkää istumista.

Ikäihmiset tuovat sähkölaskuja ja muiden arkielämän välttämättömyyksiä maksuun. He viipyilevät kassalla, sillä aikaa menee korttien ja papereiden laukkuun laittamiseen. He olisivat myös halukkaita vaihtamaan muutaman ylimääräisen sanan kassoilla olevien henkilöiden kanssa. Ovathan he ainoat oikeat ihmiset tässä arkkitehtuurisesti kauniissa miljöössä. Virkailijat hymyilevät kohteliaasti ja vastailevat niukasti. He vilkuilevat samalla jo seuraavan numeron onnellista haltijaa, joka jo puoliseisovassa asennossa odottaa taululle kilahtavaa numeroa. Se olisi sama kuin nyrkissä olevassa paperilapussa.

Eläkkeelle siirtymisen jälkeen on ollut iso projekti päivittää työelämän hektisessä imussa hoitamattomatta jääneitä asioita. Olen kilpailuttanut vakuutuksia, istunut verotoimistossa, puhelinkaupassa ja lukemattomissa muissa paikoissa odottamassa kellon kilahtamista ja oman numeroni ilmestymistä numerotauluun. Työssäoloaikana ruokatunnilla kiireisenä tai työpäivän jälkeen nälkäisenä näiden asioiden hoitaminen olisi saanut monet käyrät nousemaan taivaisiin.  

Olen kehittänyt tähän jonottamiseen hyvän selviytymiskeinon. Pidän aina laukussa pokkaria. Pokkarin valinnassa kiinnitän huomiota aiheen kiinnostavuuteen ja helppolukuisuuteen. Kirjan ei myöskään tarvitse olla koukuttava, joka pitää hotkaista heti. Se on pikemminkin viipyilevä, joka voi välillä levätä, mutta jonka pariin on miellyttävä palata. Se on kuin ystävä. Asiointipokkarit ovat jo kirjahankintojeni oma kohderyhmä.

Kun numero 284 kilahtaa ruutuun, säikähdän. Sehän on minun numeroni. Nousen ylös ja rauhallisesti kävelen tiskille, pistän lapun purkkiin ja esitän hyväntuulisena asiani. Yli puoli tuntia on mennyt kuin unessa muissa maailmoissa. Nyt on asiakin hoidettu. Tämän päivän asiakaspalveluun kuuluu luonnollisesi palautteen antaminen. Hymynaama ja hyvää päivän jatkoa!

Teksti: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Isällä on Mikki Hiiri -paita!

Olin silloin, reilut kymmenen vuotta sitten, ensimmäistä kertaa tulossa tapaamaan isääni hoitokotiin. Hän oli päätynyt sinne erinäisten vaikeiden vaiheiden kautta. Kapusin nyt kohtuullisen tyytyväisenä ja hyvillä mielin hoitokodin toiseen kerrokseen. Hoitopaikka oli saatu, isällä uskoakseni turvallinen olo eikä äidinkään tarvinnut pelätä kotona.  

Mikkihiiripaitainen vanha mies tuli minua vastaan käytävällä. Se oli isä! Hän tunnisti minut ja hymyili epävarmasti. Hän näytti kuin olisi reilussa viikossa vanhentunut ja heikentynyt. Hän laahasi jalkojaan ja piteli seinän kaiteesta kiinni. Hoitaja sanoi, että vaipat laitettiin, niin on helpompaa. Myöhemmin selvisi, että lääkitystä oli lisätty, koska isä hermostui hoitotoimista ja lie ollut aggressiivinenkin.

Isällä oli päällään sininen collage-paita, jonka rinnuksessa komeili iso Mikki Hiiren kuva. Muistan paidan yhä tarkkaan. Se ei ollut isän oma paita, mistä olikaan hoitokodin vaatevarastosta löytynyt. Ei paidassa sinänsä mitään vikaa ollut, puhdas ja ehjä se oli. Mutta isä ei olisi itse koskaan sellaista paitaa päälleen vetänyt.

Äiti hoiteli meidän perheen vaateostokset ja hankki myös isän paidat. Kauluspaitoja, villapaitoja ja -takkeja, prässi- ja verkkahousuja – ei mitään ihmeempiä. Yksi vihreä kauluspaita oli vähän räväkämpi. Niissä isä oli omillaan.

Miksi yhä muistelen onnetonta Mikki Hiiri -paitaa? Miksi sitä muistuttavan paidan näkeminen saa minut vieläkin epämieluisien tunteiden valtaan? Tämä pikku tapahtuma kertoo mielestäni isosta asiasta, ihmisen oikeudesta omannäköiseen elämään myös siinä tilanteessa, jolloin ei välttämättä enää itse pysty sitä määrittelemään. 

Eivät hoitajat ilkeyttään tai pilkatakseen sellaista asua isälle pukeneet. Heille isän vaatteilla ei ollut sen kummempaa merkitystä tai ”viestiä”, toisin kuin minulle. Asiaan kuuluu, etten tietenkään saanut sanotuksi hoitajille paita-asiasta yhtään mitään. Toimme äidin kanssa isälle lisää omia vaatteita, mutta sekaisin vaatteet useimmiten pyykissä menivät.

Olen päättänyt, että itse haluan vanhana olla ”arja” ja näyttää niin paljon ”arjalta” kuin mahdollista. Sitä voin tukea laatimalla hoitotahdon, jossa kerron omaa hoitoa ja hoivaa koskevista asioista jo ennakkoon siltä varalta, etten pysty sairauden, vammautumisen tms. syyn takia muuten sitä kertomaan.

Hoitotahdossa voin esimerkiksi ilmaista, etten halua elämääni pitkitettävän keinotekoisesti, jos näkyvissä ei ole toipumisen mahdollisuuksia. Hoitotahto usein ymmärretäänkin juuri näin: keskittymässä lääketieteellisiin ja hoidollisiin ratkaisuihin. Ne ovat tärkeä osa hoitotahtoa, mutta lisäksi on hyvä kertoa elämänhistoriasta ja -arvoista, jotka tekevät minusta minut: mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, ketkä ihmiset rakkaita, miten haluan asua ja mistä asioista muodostuu elämäni mielekäs sisältö.

Minä haluan kertoa asioita, jotka tekevät elämästäni hyvän: ulkoilu, sauna, elokuvat, teatteri, matkustelu. Kerron lempi- ja inhokkiruuistani, kampaajasta, vaatteista. Kerron suhtautumisestani uskontoon ja uskonnollisiin tilaisuuksiin ja etten halua istua tv:n ääressä katsomassa ostoskanavaa. Kuvaan myös kulutustottumuksiani. Haluan, että mahdollista omaisuuttani käytetään hyvinvointiini.

Hoitotahto on hyvä laatia kirjallisena. Siitä on hyvä kertoa läheisille ja se kannattaa liittää omiin asiakirjoihin Omakanta-järjestelmään. Tarvittaessa hoitotahtoa voi muuttaa. Asiapaperille ei ole muotomääreitä, mutta hyviä malleja löytyy muun muassa Muistiliiton (www.muistiliitto.fi/) ja THL:n (www.thl.fi) sivuilta.

Toinen erinomainen tulevaisuuteen varautumisen väline on edunvalvontavaltuutus. Tärkeä paperi kaikenikäisille. Siihenkin löytyy valmiita malleja, mutta laatimisessa on syytä käyttää lainopillista asiantuntemusta. Ei muuta kuin tuumasta toimeen!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Pixabay

Liikuntaa ja kulttuuria pienellä rahalla

Eläkeläiselämässä kaikki asiat asettuvat uusiin mittasuhteisiin. Tosiasia on, että käytettävissä olevat tulot pienevät, ja talouden liikkumavara kapenee. Samaan aikaan suhde käyttäviin palveluihin ja kuluttamiseen muuttuu. Kun palveluja ja elämyksiä saa pienellä rahalla, niihin tulee vielä lisäbonuksena hyvä mieli.

Esimerkkinä avoimet vuorot kuntosalilla ja museokortti. Kun jäin pois työelämästä, yksi tavoite oli omasta hyvinvoinnista ja kunnosta huolehtinen. Näin jo itseni kuntosalin viileydessä puntteja nostelemassa. Kyselin lajitovereiden kokemuksia kuntosaleista ja ennen kaikkea hinnoista, jotka vaihtelivat todella paljon. Halvimmillaan eläkeläisstatuksella sai parilla kympillä kuukausikortin salilla, johon on pääsy ympäri vuorokauden.

Puskaradion kautta sain tietää, että kaupungin liikuntatoimen pienellä kuntosalilla oli kolme vertaa viikossa muutama tunti päiväaikaan vapaita ohjattuja vuoroja. Sisään mennään ladattavalla kortilla, jonka hinta on pari kymppiä syys- ja kevätkaudelta.

Se osui ja upposi. Kun hinta on alhainen, ei ole painetta pakkokäyttöön. Näin ollen jokainen käynti on ylimääräinen ilo ja mahdollisuus oman kunnon kohottamiseen. Liikkuvalla eläkeläisellä on paljon menoja. Sitoutuminen kaupallisen kuntosalikortin käyttöön luo myös paineita, saako rahoilleen vastinetta. Kun et maksa paljon, niin tätä puolta ei tarvitse pohtia. Vaikka kuntosalilla on yleiset vuorot vain muutama päivänä viikossa, oman ohjelmaa voi myös suunnitella niiden mukaan.

Kuntosalin ryhmän osanottajat ovat lähes kaikki työelämän ulkopuolella, ja mukana on hyvinkin iäkkäitä. Toisaalta on mukavaa olla joukon nuorimpia ja samalla saa itse näkökulmaa, miten liikunta lisää elämää vuosiin. Joka kerta lähden kuntosalilta virkistyneenä ja voimaantuneena. Kaikki on kotiinpäin.

Toinen hyvä sijoitus on museokortti. Vuoden museokortin hankkiminen oli ensimmäisiä ”hankintoja” eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Museokortilla voit vierailla museoissa pitkästi tai lyhyesti. Museoiden liput ovat suhteellisen kalliita. Kun menet museokäynnille, tulee helposti ajatus, että pitää saada kulttuuria koko rahan edestä. Museokortti mahdollistaa myös lyhyen piipahduksen. Voitkin palata uudelleen samaan museoon helmien äärelle tai vaikka yhden teoksen ääreen. Itse teen aina uudelleen pyhiinvaellusmatkan Joensuun taidemuseoon Albert Edelfeltin Virginin äärelle. Ja sekin käy vilauttamalla museokorttia.

 Kirjoittaja: Tuija Nummela

 Kuvat: Tuija Nummela

Elämä on ku yks mansikka

”Aikaa on liian vähän, siksi käytänkin sen kaiken nyt heti kerralla tähän.”Näin minulle lausui muutama päivä sitten unessa joku tuntematon henkilö. Heräsin säpsähtäen. Olin edellisenä päivänä saanut viestin lähiomaisen yllättävästä äkkikuolemasta.

Mutta: Onko aikaa liikaa vai liian vähän? Välillä tuntuu, että aikaa on, vaikka lampaat söis. Ajalle ei aina löydy merkitystä eikä sitä osaa arvostaa. Ja toisinaan taas tuntuu, että aika livahtaa käsistä. Miten kaikesta voi olla aina vähintään 20 vuotta, äskenhän se vasta tapahtui?

Kun täyttää 60+ ja jää eläkkeelle, joutuu ihan väkisin ajan kulumisen kanssa vastatuksin. On kiistämätön tosiasia, että suurin osa elämästä on siinä vaiheessa jo ”käytetty”. Elämänlangan hauraudesta tulee muistutuksia vähän päästä. 

Silti ja juuri siksi on elettävä. Ja on elettävä niin hyvin kuin osaa ja niin omaa elämää kuin mahdollista. Sitku-elämä on hylättävä. Ei kannata käyttää koko elämäänsä haaveilemalla Anton Tsehovin Kolmen sisaren tavoin ”Moskovaan, Moskovaan”. Yhtään päivää, yhtään hetkeä ei ole hukattavaksi. 

Yhtään hyvää ystävää, yhtään rakasta ihmistä ei ole menetettäväksi. Yhtään turhaa riitaa ei enää kannata torailla. Yhdestäkään pikkujutusta ei ole enää tarpeen loukkaantua. Viitataan kintaalla, mitä näistä. Ainoa, millä on väliä, on elämä. 

Parhaillaan mietin tätä elämää kirjailijaresidenssissä Saksan ja Puolan rajalla Oder-joen varrella. On aikaa ja rauhaa pysähtyä. Päivän tärkeimmät päätökset koskevat sitä, kävisinkö ensin kaupassa vai lenkillä ja mitä tänään söisin. 

Lähibistrossa syön gulassin kolmella ja puolella eurolla. Ruokalan emäntä kysyy, olenko puolalainen vai venäläinen ja kertoo saman tien isänsä olleen puolalainen, Katowicesta. Rajalla ja rajoilla on aina eletty, vaihtuvista olosuhteista huolimatta.   

Törmään täällä vähän päästä historiaan. Kauppareissulla huomaan raunioituneen talon edessä katukivetyksessä kaksi pientä messinkistä laattaa. Toisessa lukee Salomon Scheidemann ja toisessa Erna Scheidemann. He ovat aikoinaan asuneet siinä talossa ja sittemmin kuolleet 1942 Treblinkassa. Väkivalta keskeytti heidän elämänsä ennen aikojaan.  

Nämä Oder-joen maisemat ovat nähneet vihaa ja sotia, kymmenet tuhannet ovat kuolleet. Nyt Oderilla eletään rauhan aikaa. Kaupungit muodostavat tiiviin kaksoiskaupungin, Saksan puolella on Frankfurt (Oder) ja Puolan puolella Słubice.  Słubicen tuoreelta pormestarilta kysytään sanomalehden haastattelussa, missä kaksoiskaupungin keskusta sijaitsee. Silta on kaksoiskaupungin keskusta, hän viisaasti vastaa.

Ja mitä siitä ajasta ja elämästä sitten? ”Elämä on ku mansikka. Yks purasu ja se on ohi”. (Kolme sisarta, Suomen Kansallisteatteri. Käännös: Paavo Westerberg)

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén