Eläkeläisten kylässä

Syyskesän aamu on jo valoisa, kun istumme Katjan ja Volodnan kanssa aamiaispöydässä Ontajärvellä. Pöydässä on puuroa, tummaa leipää, blinejä ja vadelmahilloa.  

Kissa makoilee tyytyväisenä tuolilla. Se on jo saanut aamupalansa mouruttuaan ensin ruokaa kovalla äänellä. Koira istuu pihalla, joka on kukkiva paratiisi. Kukkien lisäksi pihalla kasvaa perunaa, porkkanaa ja yrttejä. Katja osoittaa kasvihuonetta, jossa tomaatit ovat kypsymässä. Hän kertoo, että tuossa oli ennen navetta. Lehmiä ei ole enää koko kylässä.   

Ontajärven kylä on osa Rukajärven kuntaa ja sijaitsee Mujejärven piirissä Karjalan tasavallassa Venäjällä. Kylä on hiljennyt ja elämä muuttunut, Katja kertoo. Hän on nyt 65-vuotias ja ollut eläkkeellä jo 15 vuotta. Hän työskenteli ennen kylän postissa ja myöhemmin metsäyhtiön konttorissa. 

Nyt vain muutama kyläläinen on palkkatyössä. Töitä ei ole, Katja sanoo. Ennen oli metsäyhtiö, koulu, päiväkoti, kauppoja, leipomo ja niin edelleen. Nyt palkallista työtä on kaupan myyjälle, postinhoitajalle, lääkärille ja kyläneuvoston puheenjohtajalle. Yksi kyläläisistä on perustanut yksityiskaupan. 

Nuoret muuttavat muualle opiskelemaan ja töihin (niin kuin meilläkin). Katjan poika asuu perheineen Pietarissa ja on autonasentaja. Kotiseutua ei ole kuitenkaan unohdettu. Pojanpoika, vunukka, oli ollut koko kesän, kolme kuukautta, babuskan luona Ontajärvellä. Ja poika ja miniä haluavat muuttaa takaisin kotikylään heti, kun pääsevät eläkkeelle. 

Kylä vaikuttaa hiljaiselta ja menneisyyteen uinahtaneelta. Vaaleansininen, pitsiverhoinen kulttuuritalo, kirkkaansininen kylätalo, pieni kauppa, pölyävät hiekkatiet, tyhjilleen jääneet talot. Kissat ja koirat kulkevat pitkin kylän raitteja. Museo kertoo vanhoista ajoista. 

Mutta kylällä on myös toinen, vilkas ja työteliäs puoli. Yhdessä talossa on kanoja ja äänekäs kukko, toisessa lampaita. Kylätalolla naiset paukuttavat kangaspuilla värikkäitä mattoja myytäväksi. Joka pihassa on perunamaata, hedelmäpuita ja muuta viljelystä. Ontajärvi antaa kalaa, metsät marjoja ja sieniä. 

Oman ominaispiirteensä Ontajärven kylään tuo se, että sillä on ollut jo noin kolmekymmentä vuotta ystävyyskyläsuhde Tuupovaaran Öllölän kylän kanssa. Osa öllöläläisistä on vieraillut Ontajärvellä kymmeniä, kymmeniä kertoja, joku yli 70 kertaa. Ihmisten kesken on syntynyt syviä ystävyyssuhteita. Lisäksi matkailu tuo kyläläisille kaivattuja lisätuloja.  

Olen Ontajärvellä ensimmäistä kertaa, mutta vastaanotto on lämmin. Kulttuuritalolla järjestetään karjalaiset illatsut, joissa esiintyy kylän oma ohjelmaryhmä. Ohjelmistossa on karjalaisia ja venäläisiä lauluja ja laululeikkejä. Ryhmän vanhin jäsen Anastasia on jo yli 90-vuotias. Lavan koristeena on taustakangas, jossa lukee vapaasti käännettynä ”meidän kylämme elää”. 

Ontajärvellä vierailee myös sotahistorian harrastajia, jotka kulkevat Rukajärven tien maisemissa vanhoja muistellen. Maljannostopuheissa korostetaan kuitenkin rauhaa ja ystävyyttä. 

Kylän tulevaisuutta ei käy arvaileminen. Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, sanotaan. Ihmiset ovat sitkeitä, ja toivo tulevaisuudesta elää. Nuori, tällä hetkellä Petroskoin musiikkiopistossa opiskeleva Irina kantaa praasniekassa kynttilälyhtyä ja laulaa myöhemmin kulttuuritalolla ja ljublju tebja, Karelia, minä rakastan sinua, Karjala. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Ontajärven kylä. 

Jos minä kuolen

Elämän rajallisuus on tosiasia, joka tulee näillä kymmenillä monin tavoin yhä konkreettisemmaksi. Humoristiseksi tarkoitettu ”jos minä kuolen”, ei entiseen tapaan huvita. Jossin paikalle tulee kun.

Ihminen haluaa mielellään lykätä kuolemaan liittyviä ajatuksia ja asioita. Liekö erityisen suomalainen piirre, ettei kuolemasta puhuta? On vaikea aloittaa keskustelua, ”kun minä kuolen” tai ”jos sairastun vaikka muistisairauteen”. Vastaushan on yleensä, ”ethän sinä nyt ole kuolemassa”. Tai keskustelukumppani säikähtää, ”onko sinulla nyt todettu jokin vakava sairaus”.

Itsekin olen lykännyt ja lykännyt loppuelämän asioiden miettimistä. Nyt olen tarttunut härkää sarvista. Lähipiirin tapahtumat ja kokemukset ovat osoittaneet, miten tärkeää on varautua elämän loppuvaiheisiin ja kuolemaan. Ei voi tietää, miten ja milloin kuolee, tapahtuuko se äkkiä vai pitkän sairauden jälkeen.

Tapaturmaan tai onnettomuuteen voi kuka tahansa joutua milloin vaan, missä iässä tahansa, täysin yllättäen. Jos taas sairastuu etenevään sairauteen, saa hieman aikaa sulatella tilannetta ja varautua tulevaan.

Mitä tapahtuu, jos en yhtäkkiä pystykään hoitamaan asioitani? Jos en pysty maksamaan laskujani enkä hoitamaan muitakaan pankkiasioitani. Jos en pysty kertomaan, missä ja miten tahtoisin, että minua hoidetaan. Miten voisin vaikuttaa siihen, millaiseksi loppuelämäni muodostuu? Miten voisin varmistaa, että elämän arvojani ja elämänlaatuani arvostetaan ja kunnioitetaan?

Oikeudelliseen ennakointiin on useita keinoja. Asiat ja nimekkeet ovat kuitenkin monimutkaisia. Valtakirjat pankkiin ja kelaan riittävät aika pitkälle. Kuitenkin myös edunvalvontavaltuutusta suositellaan. 

Kyse on isoista asioista, pankkitileistä, talletuksista ja sijoituksista, vakuutuksista, verotuksesta ja muista viranomaisten kanssa asioinnista, sopimuksista tai vaikkapa yritykseen liittyvistä ratkaisuista. Tämän vuoksi valtuutuksen laatimisessa suositellaan aina oikeudellisen asiantuntijan käyttöä.

Kenet valtuutan? Henkilön pitää olla sellainen, johon luotan kuin peruskallioon. Onko se puoliso vai joku lapsista? Jos valtuutan jonkun lapsista, syntyykö siitä lasten kesken epäluottamusta? Asiaa on hyvä suunnitella ja keskustella yhdessä perheen kesken, jotta kaikilla on tieto ja ymmärrys oikeudellisesta toimesta ja sen merkityksestä. Parasta on kokoontua sen vanhan ja tutun keittiön pöydän ympärille ja jutella asia perin pohjin.

Monella tilanne on sellainen, ettei perhettä ole, ei puolisoa, ei lapsia. Edunvalvontavaltuutetun ei tarvitse olla sukulainen. Se voi olla kuka tahansa henkilö, johon luotan, ystävä tai ammattilainen, joka on erikoistunut asioiden hoitoon.

Hoitotahdossa on myös kyse vaikeista hoitoon ja kuolemaan liittyvistä asioista. Hoitotahdossa on kaksi osaa. Sitovat tahdonilmaukset liittyvät päätöksiin elämän viime vaiheissa, esimerkiksi elvytyskieltoon. Toinen puoli hoitotahtoa ovat yleisemmän tason toiveeni hoidosta ja sen laadusta. Esimerkiksi elämän arvoni, suhteeni uskontoon, mieliruokani, tottumukseni ja harrastukseni.

Näitä parhaillaan pähkäilen. Mistä tiedän, miten maailma muuttuu ja miten hoidot ja vaikkapa teknologia kehittyvät? Mistä tiedän, jos vaikka 90-vuotiaana alankin tykkätä nyt inhoamastani kesäkeitosta? Tai päinvastoin: nykyinen suosikkiruoka ei sitten ehkä enää maistukaan.

Entä asiakirjojen säilytys, jotta ne tarpeen tulleen löytyvät? Minulla ne ovat toistaiseksi  kenkälaatikossa, jonka päällä lukee ”TÄRKEITÄ PAPEREITA”.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Miten turvaan tahtoni toteutumisen? Opas oikeudelliseen ennakointiin. & Hoitotahto. 

Ystäviä ja huijareita

Tänä syksynä moni vanhempi ja nuorempikin ihminen lukee otsa kurtussa pankin tiedotetta, joka ohjeistaa ”Lataa tunnuslukusovellus mobiililaitteeseesi. Tai hanki tunnuslukulaite. Tunnuslukukortti on toistaiseksi voimassa, mutta tullaan lopettamaan tämän vuoden aikana.” 

Jassoo, elikkäs… Menee sormi suuhun ja tekee mieli kysyä apua. Mutta kehen voit luottaa niin, että avaat hänelle pankkitilisi, tunnuslukusovellukseksi, tietokoneesi ja kaikki salasanasi? 

Miten erottaa ystävät huijareista? Valepoliisit, -hoitajat ja muut huijanderit ovat jatkuvasti uutisissa. Juuri äskettäin parilta vanhukselta vietiin pankkitililtä kymmeniä tuhansia. Todentuntuisia huijausviestejä tulee sähköpostissa ja Facebookissa. Ovikelloa saattaa soittaa poliisin uniformuun pukeutunut valepoliisi. Törkeintä innovatiivisuutta edustavat ne, jotka ottavat huijaustensa kohteeksi lankapuhelimen omistajat. Siitä joukosta löytynee heille otollista saalista.

Mistä ihminen saa apua hankalien pankki- ja raha-asioiden hoitoon? Omaisilta? Kaikilla ei ole omaisia eikä läheisiä. Ystäviltä? Monet heistä samassa tilanteessa, apua vailla. Pankilta? Tuskin. Vanhustyöntekijöiltä tai sosiaalityöntekijöiltä? Liian kiire. Eläkeläisjärjestöiltä? Järjestöt ovat onneksi ottaneet vastuuta digi-valmennuksesta. Silti veikkaan, että moni saattaa jäädä aika tavalla heitteille. Ja siinä piilee hyväksi käytön vaara.

Kun ihminen huomaa tulleensa huijatuksi, hän voi tuntea suurta häpeää ja yrittää viimeiseen asti salata sen muilta. Esille tulleet huijausrikokset ovat vain jäävuoren huippu.

Klassisten huijausten ohella on myös toisenlaisia, monimutkaisia muunnelmia ihmisen hyväksikäytöstä. Yksin asuvan eläkeläisrouvan Tuulikin tarina on yksi niistä. 

Tuulikin (nimi muutettu) naapuri kiinnitti huomiota, että Tuulikki ei entiseen tapaan jäänyt juttusille, vaan kiirehti nopeasti ohi. Kerran naapuri sitten pyysi Tuulikin kahville. Kahden kesken puhellessa juttu alkoi purkautua.

Tuulikki oli pahemman kerran rahavaikeuksissa. Pari vuokraa oli jäänyt jo maksamatta, samoin sähkölasku. Rahaa ei ollut ruokaankaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Oletko alkanut automaateilla pelaamaan, kysyi naapuri.

Ei mitään sellaista. Minulla on ystävä, sanoi Tuulikki. Juttu meni niin, että suomea kirjoittava tuntematon kaveri oli lähettänyt Tuulikille Facebook-viestin ja kaveripyynnön. Tuulikki oli innokkaana somettajana hyväksynyt pyynnön. Yhteydenpito oli sitten jatkunut tiiviinä. Tuulikki kertoi, että kaveri lähetti hänelle joka ilta ihania viestejä ja toivotti hyvää yötä.

Lisäksi hän pyysi Tuulikilta apua rahavaikeuksiinsa. Tuulikki oli lähettänyt pieniä summia postitse ja kerran hän vei kirjekuoressa 1 000 euroa naapurikaupunkiin sovitulle tapaamispaikalle. Kuoren nouti joku toinen, en tiedä, kuka se oli, Tuulikki ihmetteli. Sitten olivatkin eläkeläisen kaikki säästöt menneet.

Tomera naapuri varasi Tuulikille ajan sosiaalitoimistoon, ja Tuulikki sai avustusta niin, ettei asunto mene alta eivätkä sähköt katkea. Sosiaalityöntekijä auttoi Tuulikkia myös tekemään rikosilmoituksen. Se oli kuitenkin Tuulikille vaikea pala. Toivon, ettei hän jää koskaan kiinni, Tuulikki huokaisi. Hän oli niin ihana. Nyt ei kukaan toivota minulle hyvää yötä. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Poliisin ohje: Suojaa rahasi huijareilta

Terveiset Tartosta

Tuttava kysyi Facebookissa, että mitä sie siellä Tartossa luuraat. Minäpä kerron. Olen täällä kirjoittelemassa yhtä isompaa ja muutamia pienempiä juttuja. Miksei sitä kotona tai kaupunginkirjastossa voi kirjoittaa, kysyisi aina niin järkevä ja käytännöllinen äitini, jos eläisi. Voisi hyvin kirjoittaa kotonakin, mutta residenssi antaa kirjoittamiselle rauhan ja toisella tavalla virikkeellisen ympäristön. 

Olen ollut niin onnekas, että Tartto on jo kolmas kirjailijaresidenssini. Ensimmäinen oli Pietarissa ja toinen Frankfurt an der Oderissa Saksassa. Näitä kolmea kaupunkia ajatellessani huomaan, että niitä yhdistää kaupungin läpi virtaava joki. Pietarissa Neva-joki virtasi viiden minuutin kävelymatkan päässä asunnostani. Oderissa Oder-joki lipui ikkunan alla, ja Tartossa Emajoen varsi on osa kauneinta kaupunkia. Ja kaikissa kaupungeissa riittää  kalastajia joen penkereille – kelistä riippumatta. 

Kaupungeille on yhteistä myös se, että historia on runnonut niitä kaikkia rankalla kädellä. Sodat ovat moneen otteeseen velloneet tienoilla ja valloittajat marssineet milloin mihinkin suuntaan. Seisoin Pietarissa Talvipalatsin edustalla ja mietin, mitä kaikkea vallankumouksen melskeissä mahdettiin kokea. Entä ne Leningradin piirityksen 900 päivää, jolloin yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli nälkään? 

Oder sijaitsee Oder-joen varrella Saksan ja Puolan rajalla. Itse asiassa Puolan Sludice näkyi olohuoneen ikkunasta. Historian kirjat kertovat, että toisen maailmansodan viime vaiheissa toukokuun alussa 1945 venäläiset joukot tulivat yli tästä kohtaa, siis ihan ikkunani alta, ja etenivät muutamassa päivässä Berliiniin. Myöhemmin jakolinjat menivät niin, että Oder oli osa DDR:ää ja joen toinen puoli, Sludice taas sijaitsi Puolassa. Nyt molemmat ovat osa EU:a, ja tupakkakauppa käy vilkkaasti. 

Tartto on myös ollut sotatanner vuosisatojen ajan. Historia näkyy ja siitä halutaan myös muistuttaa. Satuin katsomaan uuden virolaisen tv-sarjan Pank, pankin nousu ja uho, juuri ennen tänne tuloa. Ja se kyllä antoi vielä lisäperspektiiviä oleskeluuni. 

Päivärytmini on ulkoisesti hyvin tylsää ja yksitoikkoista, mutta sisäisesti vilkasta. Eläkeläiselämää?  Mietin esimerkiksi historiaa tavalla, joka ei tulisi mieleenikään kotinurkilla. Katselen ihmisiä, kuuntelen kieltä, elän muissa maailmoissa. Toki olen yhteyksissä läheisiin ihmisiin, sometan, saan iloisia terveisiä, masennun surullisista uutisista, ihan kuin kotonakin. 

Moni suomalainen on aikojen saatossa viihtynyt Tartossa. Runoilija Saima Harmaja kirjoittaa vuonna 1933: ”Aikaa menee myös kävelemiseen ja seurusteluun ja kahviloissa istumiseen; viimeksi mainittuun menee ikävä kyllä myös rahaa. Mutta kun täällä on ruokaa vain kolme kertaa päivässä, on vatsallekin mieluisaa saada pieni välipala silloin tällöin. Sitä paitsi kahviloissa tapaa kaikkia enemmän tai vähemmän merkittäviä ihmisiä.”

Joesta ja kalastajista vielä sen verran, että kun kiipeän Tarton asuntoni kolmanteen kerrokseen, naapurista tuoksuu paistettu kala. 

Pietarin, Oderin ja Tarton residenssiajoista saan kiittää Suomen tietokirjailijoita, Särö-säätiötä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Kiitos, kiitos. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén, Werner Kohvik, Tartto