Eläkeläisen osallisuus on monimuotoista

Näinä turvavälien ja sosiaalisen eristäytymisen aikoina huomaan ilahtuvani pienistä asioista, joihin en ehkä aikaisemmin kiinnittänyt sen ihmeempää huomiota. Pieni keskustelu kaupan kassalla, vastaantulevan lenkkeilijän hymy, puhumattakaan ystävän puhelinsoitosta. Se tuo tunteen siitä, että en ole näkymätön, minut on huomattu, minua kuunnellaan.

Samaan aihepiiriin törmäsin Elämänote-hankkeessa. Harvoin ihminen jostain hankkeesta varsinaisesti riemastuu, tällä kertaa kuitenkin innostuin kolmestakin syystä. Ensinnäkin hankkeen osallisuustutkimus tarttuu ikäihmisten näkymättömyyteen ja osattomuuteen yhteiskunnassa. Asia on tärkeä muun muassa koska osallisuudella on havaittu olevan selvä yhteys terveyteen ja mielen hyvinvointiin. Se on myös ihmisen inhimillinen tarve ja oikeus.

Toinen syy kiinnostukseeni on, että tällä kertaa asiaa kysyttiin tismalleen oikealta taholta eli suoraan ikäihmisiltä itseltään. Ja kolmanneksi ikäihmiset toimivat tässä hankkeessa myös kanssatutkijoina ja vertaishaastattelijoina. Kun haastattelija ja haastateltava ovat suurin piirtein samanikäisiä ja asuvat samalla alueella, syntyy haastattelutilanteessa todennäköisesti helpommin yhteisymmärrys ja yhteisyyden tunne. Puhutaan samoista tutuista asioista samalla kielellä.

Osallisuus on monimuotoinen ja monimutkainen käsite, joka sisältää niin aineellisia kuin aineettomiakin tekijöitä. Osallisuutta avattiin arkisen ruohonjuuren tasolta keskustelemalla käytännönläheisesti muun muassa siitä, millaista arki on, entä perhe ja naapurusto, millaisia harrastuksia on, mitä kaipaa ja mistä ei luopuisi koskaan. Tärkeä keskustelun aihe oli myös, saako apua tarvittaessa ja miltä tulevaisuus näyttää.  Myöhemmin puhuttiin yhteisyyden tunteista ja vaikuttamismahdollisuuksista.

Elämänote-tutkimuksessa selvitellään, mistä kaikista, usein pienistä, asioista ikäihmisten osallisuus ja elämän merkityksellisyys rakentuvat, mikä osallisuutta estää ja miten sitä voisi edesauttaa ja tukea.

Alustavien tulosten perusteella toimivat ja esteettömät arjen lähiympäristöt nousevat esille tärkeinä osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien kivijalkoina. Ikäystävälliset asuinympäristöt ja liikkumismahdollisuudet mahdollistavat kulkemisen ja osallistumisen. Palvelujen saavutettavuus on yhä tärkeämpi tavoite digitalisoituvissa ja monimutkaistuvissa järjestelmissä.

Ikäihmisiä ei vieläkään nähdä kaikissa tilanteissa voimavarana ja vahvuutena. Eräässä tutkimushaastattelussa liikuntarajoitteinen haastateltava kertoi surullisen kokemuksen, miten hän osallistui useisiin vapaaehtoisten rekrytointitilaisuuksiin.”... Mut ykskää ei oo napannu. Kukaan ei oo minua tarvinnu. Et se on semmonen, joka pitäis kääntää vähän näiden rekrytoijienkin ajatusmaailmaa, että vaikka sillä ihmisellä itsellä olis joku tämmöinen… Hidaste tai rasite… Niin voi sillä kuitenkin olla paljon muita asioita, mitä se vois tehdä.”

Ja tämähän ei ole kaikki vielä tässä, vaan Elämänotteen työ jatkuu. Jäädään odottamaan, millaisia uusia tapoja tukea ikäihmisten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia onkaan tulossa. Ja millaisia etsivän ja löytävän vanhustyön mahdollisuuksia esimerkiksi järjestöt lähitulevaisuudessa löytävät.

Lähteet:

Hoppania, H.-K. & Vilkko, A. 2020. ”Jos mä sit kerran tulen”. Elämänote-ohjelman osallisuustutkimuksen tuloksia, osa 1/2. Ikäinstituutti. On myös verkkojulkaisuna.

Pulkkinen, M. 2019. Iäkkäiden osallisuus. Terveys, asuminen, yhteisöllisyys – kirjallisuuskatsaus. Ikäinstituutti. On myös verkkojulkaisuna.  

Elämänote-ohjelma on Ikäinstituutin ja Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry:n laaja hankekokonaisuus, jota STEA tukee Veikkauksen varoin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

 

Hanki oma elämä

 Naisystävien kanssa soviteltiin pitkästä aikaa tapaamista. Ensimmäinen yllätys oli, miten vaikeaa oli löytää yhteistä tapaamisaikaa, vaikka kaikki olimme eläkkeellä. Syynä olivat erilaiset sidonnaisuudet läheisiin. Yksi ilmoitti jo sovittaessa ajankohtaa, että hän tulee, mikäli lapset tai lapsenlapset eivät tule käymään. Tapaaminen saatiin kuin saatiinkin sovittua. Tämän jälkeen yksi ilmoitti vielä esteestä. Hän olikin jo kauan sitten lupautunut hoitamaan lapsenlapsiaan, kun vanhemmat menevät konserttiin.

Tästä jäi kysymyksiä pyörimään, että kenen elämää me oikeastaan elämme. Keskustelu aiheesta virisikin kuin tilauksesta saunaosastolla. Jotkut joukostamme huolehtivat vielä iäkkäistä vanhemmistaan. Tässä piirissä kerrottiin hauskoina juttuina muistisairaiden vanhempien sattumuksia. Tajusimme kaikki, että arkielämässä näissä tilanteissa on huumori kaukana. Hoivan ja huolenpidon määrä ei todellakaan ollut vähäinen. Jotkut huolehtivat samaan aikaan vielä lapsenlapsistaan. Hoivaa molempiin suuntiin.

Useimmat olivat monella tavalla lastensa perheiden tukena ja apuna. Lastenlapset täyttävät paljon monen ikätoverini aikaa. Jotkut hoitavat lastenlapsiaan tarvittaessa ja matkustavat toiselle paikkakunnalle hoidontarpeen mukaan. Yksi ystäväni on sitoutunut hoitamaan lapsenlastaan tyttärensä pätkätöiden mukaan. Yksi pariskunta toimii koululaisten iltapäivähoitajina. Nämä ovat suuria sitoumuksia, jolloin oma aika määrittyy lasten ja heidän perheiden tarpeen mukaan. Tätä kautta on ymmärrettävää, että omien ystävien tapaamisaika voi olla ”kortilla”.

Keskusteluissa tuli esille myös ylisukupolvisen hoidon ja huolenpidon syitä ja motiiveja. Omien vanhempien suhteen hoitovelvollisuus tuntui itsestään selvältä. Edellinen sukupolvi on raivannut meille tietä, ja nyt on meidän vuoro astua remmiin.  Joillakin oli myös iäkkäitä sukulaisia, ystäviä tai naapureita, josta he kantoivat huolta.

Lastenlasten hoidon suhteen oli hajontaa. Jotkut olivat jo etukäteen suunnitelleet omat eläkepäivänsä niin, että lasten perheiden tukeminen on keskeisellä sijalla. Puheissa tulivat esille tämän päivän työelämän haasteet ja lapsiperheiden hektinen elämä. Jotkut totesivat, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa aikaa ja tukea. Jotkut kertoivat, että saivat omaan elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä voidessaan olla läsnä lastensa elämässä.

Eräs kertoi antavansa nyt lapsenlapsilleen eteenpäin sitä, mitä ei ollut voinut antaa omilleen. Yksinhuoltajana ja pätkätöiden tekijänä hän oli joutunut asettamaan arjessa selviytymisen lapsensa edelle. Hän oli tuntenut siitä syyllisyyttä, mutta nyt hän voi antaa lapsenlapsilleen sitä läsnäoloa, jota hän olisi halunnut antaa omille lapsilleen. Näitä lasten perheiden tuomia tai suomia iloja ja uupumuksia jaettiin joukolla.

Keskustelussa jäi pohtimatta, että kenen elämää elävät ne, jotka voivat määritellä itse oman elämänsä sisällön. Lapset tai saatikka lapsenlapset eivät ole suinkaan itsestäänselvyys. Elämässä on myös kohtia, joita emme itse voi valita.  Joukossamme oli myös niitä, joiden lapsilla ei syystä tai toisesta ollut perhettä. Samoin oli myös perheettömiä. Heidän äänensä ei tuossa keskustelussa tullut riittävästi esille.

Tuon tapaamisen jälkeen mielessä pyöri entistä enemmän, että miten paljon me eläkkeellä olijat teemme näkymätöntä hoivaa ja huolenpitoa ylisukupolvisesti ylös, alas ja välillä sivullekin. Se on merkittävää sekä yhteiskunnan että yksilön mittakaavassa. Toimimme ainakin julkisten hoiva- ja kasvatuspalvelujen täydentäjinä ellemme jossakin määrin myös korvaajina.  Vaikea on piirtää rajaa, mikä on kohtuullista ja riittävää. Teki mieli sanoa ystävilleni tuon tapaamisen jälkeen ”Hanki myös oma elämä.”

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Menneisyysmatka on tehty

Ikääntymisblogissa on pidellyt hiljaista. Syynä on ollut kirjoittamisurakka, jonka tuloksena on valmistumassa kirja.

Olen asunut lapsuuteni pienessä maalaiskylässä Etelä-Savossa. Kylän elämä muuttui sodan jälkeen, kun kylälle muutti viisi siirtolaisperhettä. Sodan jälkeen ja 1950 -luvun jälleenrakentamisen aikana kylää yhdisti työnteko ja sen paljous. Siirtolaiset rakensivat ensin saunat ja sen jälkeen talot, ulkorakennukset ja raivasivat pellot. Kylän savolaiset, entiset torpparit, yrittivät päästä jaloilleen ja saada elantonsa pieniltä tiloiltaan.

Eri heimoiset samassa kylässä elivät yhdessä, tekivät työtä, kasvattivat lapsia ja yrittivät selviytyä parempaan huomiseen uskoen. Ymmärsin kyllä lapsena, että siirtolaiset olivat tulleet kylälle jostakin muualta. He puhuivat erilaista murretta ja heillä oli joitakin erilaisia tapoja kuin meillä.

Vasta aikuisena olen pohtinut, miten karjalaiset siirtolaiset asutettiin ja miten he sopeutuivat asumaan savolaiseen kylään. Tarve saada laajempaa ymmärrystä kotikyläni historiaan ja kirjoittaa elettyä elämää näkyväksi on ollut pitkään ”sitku-listalla”. Eläkkeellä ollessa tuli viimein aika toteuttaa haave.

Haastattelin kirjaa varten kylässä asuneita ja asuvia siirtolaisten lapsia, joilla oli omia muistoja evakkoajasta ja vanhempiensa muistoja sodasta, evakkomatkasta ja asettumisesta savolaiskylään. Olen auttamattomasti yhden sukupolven myöhässä. Ne, joilla olisi ollut omakohtaista kerrottavaa, eivät ole enää kertomassa. Haastatteluissa tuli myös esille, että vanhemmat eivät olleet kertoneet evakkomatkasta tai sota-ajasta kovinkaan paljon. Myöskään vaikeista asioista ei keskusteltu ainakaan lasten kuullen.

Täydensin siirtolaisten haastatteluissa esille tulleita muistoja myös muiden kylällä sodan jälkeen asuneiden, sukulaisten ja omien luokkatoverieni kokemuksilla sekä dokumenteilla. Tästä kaikesta syntyi yhteinen kertomus, millaista savolaisten ja siirtolaisten rinnakkaiselo oli savolaiskylässä sodan jälkeen ja 1950 -luvulla.

Kirja on ollut ennen kaikkea matkaa omaan menneisyyteeni, matkan varrella olen ymmärtänyt itsestäni monia asioita. Omalla suvullani ei ole ollut mitään siteitä Karjalaan. Minua on aina vetänyt puoleensa rajan takainen Karjala. Äitinikin joskus ihmetteli, että mitä sinä sieltä Venäjältä haet. Kirjaa tehdessäni ymmärsin, että istuessani siirtolaiskotien tuvan penkillä kuunnellen heidän tarinoitaan, olin itsekin siellä. Oma Karjala-kaipuuni sai selitykseen.

Tajusin, että lapsuuden ympäristöllä on ollut vaikutusta myös ammatinvalintaani. Muistin yhden siirtolaisperheen emännän kysyneen minulta, että mitä aion opiskella. Kun kerroin, etten tiedä, hän totesi: ” Siust tulis hyvä kunnalliskodin johtajatar, kun siul on niin sielukkaat kasvot”. Ei tullut ihan johtajatarta, mutta työura vei sosiaalialan työhön, jossa lähtökohtana on ymmärtää erilaisuutta.

Hauskin oivallus itsestäni oli, kun selasin kirjaa varten vanhoja valokuvia. En ole koskaan pitänyt lyhyestä tukasta ja muistan kampaajalleni sanoa, ettei saa leikata liian lyhyeksi. Omissa lapsuuden valokuvissa tukkani on aina niin lyhyt, että puolet korvista oli näkyvissä. Tätini oli parturi ja vierailukäynneillä hän leikkasi hiukset. Äitini patisti pistämään lyhyeksi.  

Menneisyysmatka itseeni kannatti tehdä ja tuloksena marraskuussa ilmestyy julkaisu ”RAJALTA RAJAJOELLE – Siirtolaisena Parikkalasta Suokylälle”.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Evakkoreki SA-kuva ja Tuija Nummelan kotialbumi, lyhyttukkainen kirjoittaja oikealla