Sakon uhalla äitiä katsomaan

 Arja Jämsén

Keskustelin kerran aasialaisen tuttavani kanssa suomalaisesta perhe-elämästä. Kerroin, että aikuinen lapseni asuu yli 400 kilometrin päässä emmekä tapaa kovin usein.

Sinäkö asut yksin, ihmetteli tuttavani. Hän hämmästeli, miten minä pärjään ilman perhettä. Hänen kulttuurissaan ikääntyviä vanhempia ei jätetä yksin. Vanhoista ihmisistä huolehtiminen kertoo arvostuksesta ja huolenpidon vastavuoroisuudesta.

Ihmettä kerrakseen. Kakistelin vastaukseksi, että kyllä minä toistaiseksi pärjäilen ihan ok. En ole muuttamassa lapseni perheeseen eikä hän ole muuttamassa luokseni. Sitä paitsi ei tämä tuttukaan asu yhdessä äitinsä kanssa. Hän työskentelee tätä nykyä Suomessa, ja äiti asuu kaukana maapallon toisella puolella.

Perhehoivan merkitys vaihtelee eri kulttuureissa ja on kaikkialla murroksessa. Esimerkiksi Kiinassa väestö ikääntyy kovaa vauhtia. Nuoret muuttavat maaseudulta opintojen ja työn perässä kaupunkiin ja myös ulkomaille. Vanhukset eivät enää voi luottaa siihen, että lapset ja lapsenlapset pitävät heistä huolta. Perhehoivaa kuitenkin pyritään vahvistamaan esimerkiksi niin, että lapset voidaan Kiinassa velvoittaa jopa rangaistuksen uhalla vierailemaan vanhempiensa luona.  Mahtaako olla kovin vaikuttava tapa, en tiedä.

Japanissa haetaan työn ja perheen yhteensovittamiseen uusia ratkaisumalleja muun muassa Suomesta. Meillä on virinnyt keskustelua, pitäisikö aikuisten lasten ottaa enemmän vastuuta vanhempiensa hoidosta, hoivasta ja tarvittaessa myös elatuksesta. Eurooppalaisessa perhelainsäädännössä näin on.

Omaishoitajina lapset huolehtivat jo tätä nykyä aika tavalla vanhempiensa hoidosta. Ihan oma kysymyksensä perhehoivassa ovat ne ikääntyvät ihmiset, joilla ei ole perhettä. Usein puhutaan omaisista ja läheisistä, jotka huolehtivat viime kädessä. Entä jos heitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Tai vaikka olisikin, välit ovat jostain syystä menneet poikki eikä yhteyksiä pidetä. Arvelen, että tämä ikäihmisten joukko ei ole ihan pieni.

Ilman omaisia elävien ihmisten tilanteesta ja mahdollisista ongelmista ei juuri puhuta julkisuudessa. Joskus heillä saattaa olla ystäviä, naapureita tai viranomaisia apuna ja tukena, kun tarvitaan neuvoja taloudellisiin kysymyksiin, asumisjärjestelyihin tai terveyspulmiin. Tai kaivataan puhekaveria ja seuraa.   

Mutta tilanne on ikävä, jos ihmiseltä puuttuu sekä omaisia että kavereita eikä hyvinvointivaltiostaan ole tuen tuojaksi. 

 Artikkeli julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 4.11.2022

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

Eläkkeellä töissä

Arja Jämsén

Ministeri Saarikko sohaisi joku aika sitten muurahaispesään ehdottaessaan verouudistusta, jolla houkuteltaisiin eläkeikäisiä jatkamaan työelämässä tai palaamaan eläkkeeltä takaisin töihin. Porkkanana olisi yli 60-vuotiaiden työtulovähennyksen asteeittainen korotus.

Ehdotuksen takana on yhä paheneva työvoimapula alalla kuin alalla. Uudistuksen eduiksi on laskeskeltu myös eläkemenojen alentumista. Lisäksi eläkeläiset laittaisivat lisätulonsa kulutukseen ja vahvistaisivat siten markkinoiden pyörimistä.

Seurasin ehdotuksen kommentointia. Kaiken tietävä somekansa buuasi ehdotuksen maan rakoon. Someseurantani ei ollut tieteellisesti pätevä eikä kattava, mutta selkeät linjaukset löysin.

Ensinnäkin oli vahva näkemys siitä, että kyllä eläkeläinen on jo osuutensa työelämässä tehnyt ja piste. Myös huoli työttömistä ja nuorista oli perustelu, jolla eläkeläisten työhön osallistumista vastustettiin. ”Kyllä nuoret ja työttömät pitää saada työnsyrjään ennen eläkeläisiä.”

Yleisesti arvellaan, ettei eläkeläisillä ole enää työhalujakaan. Eikä toisekseen eläkeläinen muutenkaan enää pysty eikä kykene työhommiin. Paitsi ehkä erään somekirjoittajan mukaan ”kevyttä työtä tehneet opettajat ja muut töissä lepäämässä käyneet”. Heillä saattaisi riittäisi virtaa vielä eläkeiässäkin.

Nyt seuraa puolustuksen puheenvuoro. Olen ymmärtänyt, että eläkeläisten innostamisessa työelämään ei ole kyse pakosta. Ainakaan toistaiseksi. Kyse olisi niistä eläkeikäisistä, joilla olisi halua ja mahdollisuuksia jatkaa työelämässä. Heille kannattaisikin tarjota ruusuja tai paremminkin porkkanoita hopeamaljassa.  

Toki tulevaisuudessa siirrytään eläkkeelle myöhemmin kuin tänä päivänä. Eläköitymisikä nousee omien lakiensa mukaisesti, kun eläkeikä on sidottu elinajan odotteeseen ja kullakin ikäluokalla on oma eläkeikänsä. Samalla kuitenkin arvioidaan, että tulevat eläkeläiset ovat terveempiä ja parempikuntoisia kuin me nykypolven eläkeläiset. Jää nähtäväksi.

Ennen kaikkea on hyvä muistaa, että meitä eläkeläisiä on moneen junaan. Minulla on omakohtaista kokemusta työssäkäynnistä eläkeläisenä. Olen kohdannut sekä kannustusta että ihmettelyä. Kysytään esimerkiksi, miksi kummassa jatkan työelämässä, eikö eläke riitä elantoon, vienkö työt nuoremmilta, eikö minulla ole elämää.

On minulla elämä. Se on omannäköiseni elämä, jossa koen vielä eläkeläisenäkin tekeväni tärkeää ja merkityksellistä työtä. 

Julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 10.10.2022 

Teksti: Arja Jämsén 

Kuva: Arja Jämsén

                                    

Kotini on linnani

 

Arja Jämsén

Kapuan portaita kerrostalon neljänteen kerrokseen selässä reppu, jossa viikonlopun ruokaostokset. Tämä käy hyvästä porrastreenistä, kannustan satunnaisia kyläilijöitä, jotka puhisevat hissin puuttumista.  

Vielä jalka nousee, mutta miten kauan. Olen jo myöhäiskeski-iän puolella enkä enää nuorene. Ikätovereita on paljon ja lisää tulee. Yli 85-vuotiaiden osuus se vasta kasvaakin. Sen ennustetaan kaksinkertaistuvan parin seuraavan vuosikymmen aikana.

Vaikka kuinka kuntoilisimme ja olisimme reippaita, ikä tekee jossain vaiheessa tehtävänsä. Miten silloin eletään, asutaan ja liikutaan? Tulevaisuus saattaa huolettaa, mutta ei sitä kannata pelätä. Elämää ei voi hallita, mutta ennakointi voisi olla viisautta.

Otetaan pieni unelmointiharjoitus: miten haluaisit asua vanhana? Omassa kotona, on yleisin vastaus. Keskustelimme kerran eräässä ikäihmisten porukassa, mikä tekee kodista kodin. Asunnon kodikkuus syntyy muun muassa omannäköisyydestä, sisustuksesta ja omista tavaroista, kirjoista ja lempiväreistä.

Asunnon ikäystävällisyydellä tarkoitetaan yleensä esteettömyyttä ja turvallisuutta. Yhtä tärkeää kuin päästä hissittömän kerrostalon yläkertaan on myös päästä sieltä ulos. Kauppaan, elokuviin, rautatieasemalle. Maisema ja luonto ovat monelle meistä olennainen osa asumisen kokemusta. Millainen asuinympäristö on, voiko kerrostalon pihalla ulkoilla, houkuttaako lähiympäristö liikkumaan? Pelottaako katujen liukkaus, onko valaistusta tai penkkejä istahtaa?

Korona-aikana rajoitettiin ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä. Taustalla olivat perustellut lääketieteelliset syyt, ja erityisesti hauraiden vanhojen ihmisten turvallisuutta haluttiin varjella. Sitten havahduttiin asian kääntöpuoleen, sosiaalisen kuoleman riskiin. Huomattiin, miten tärkeitä sosiaaliset kontaktit ihmisille ovat.

Asumisen sosiaaliset tekijät ovat vielä kohtalaisen tutkimaton alue. Ikäihmiselle hyvä asuinympäristö tarjoaa vaivattomia kohtaamisen areenoita ja vuorovaikutuksen tapoja, vaikka mahdollisuuden vaihtaa sanan tai pari.  Silloin ikäihminen voi tuntea olevansa näkyvä, sosiaalisesti elossa, yksi muiden joukossa.

Ikäihmisten asumisratkaisuihin tarvittaisiin lisää vaihtoehtoja. Onneksi nyt on virinnyt kiinnostusta uudenlaisiin yhteisöllisiin asumismuotoihin. Yhteisöllisiä kerrostaloja, osuuskuntia ja vapaaehtoisia yhteisasumisen muotoja, joissa yhdistyvät oma rauha ja porukan seura.

 

Teksti: Arja Jämsén

 Kuva: Arja Jämsén

Julkaistu aiemmin 16.9.2022 sanomalehti Karjalaisessa.

Soutu unelman toteuttajana

Olin 1970-luvulla kesätöissä Sulkavalla ja ystäväni sai minut houkuteltua kilpasoutuun. Sousimme yhdessä kolme kertaa, mutta sitten elämän ruuhkavuodet veivät eri teille. Ystäväni on ollut uskollinen soutaja; 39 mitalia ja läjä arvonimiä.

Olemme myös ikätovereita ja täytämme tänä vuonna pyöreitä vuosia. Ystäväni ehdotti, että juhlavuoden ja hänen 40:n soutukertansa kunniaksi voisimme soutaa yhdessä retkisoudun. Unelmana oli päättää soutu-ura niin, että ympyrä sulkeutuu arvokkaasti. Kun olen enemmän innokas kuin älykäs, ilmoittauduin empimättä mukaan, huolimatta että ikä, kunto ja ulkoinen status eivät ole 1970-luvun tasolla.  Päätös oli tehty ja siitä pidettiin kiinni.  

Peränpitäjäksi saimme ystäväni siskon, kokeneen soutajan ja viisaan ihmisen. Eläkeläisten tapaan elämme uusia ruuhkavuosia. Soutuviikonlopulle oli varattuna monenlaista ohjelmaa; sukujuhlia, lastenlasten hoitoa ja mökkikiireitä. Siispä päätimme, että suoritamme tuon kahden päivän retkisoudun yhdessä päivässä, teemalla ei kiirettä ja nautiskellen!

Saimme ystäväni siskon perheen omistaman kauniin ja kevyen veneen, joka oli kuin lupaus unelman toteuttamiseen. Matka alkoi kauniissa säässä, kaikki oli kohdallaan. Soutelun lomassa maiseminen innoittamina puhuttiin suomalaisesta mökkikulttuurista ja sen muuttumisesta ja avohakkuista. Totta kai matkan aikana jaettiin myös vaivat, kolotukset, ikääntyminen, lasten ja heidän perheensä kuulumiset ja maailman meno tietysti.

Ruokapaikalla tankattiin, kun muut asettuivat leirielämään, meidän nokka osoitti kohti Sulkavan kirkonkylää. Kesäpäivä muuttui hetkessä. Taivas musteni, ja Saimaan aallot löivät vaahtopäinä rantaan. Onneksi ikä antaa jotakin suojaa yltiöpäistä hulluutta vastaan. Perähenkilö käänsi oitis suunnan kohti saaren suojaan, jossa ihmettelimme luonnon voimia. Seuraamme ilmestyi tyhjästä kaksi koiraa, joille löytyi kyllä myöhemmin emäntäkin.

Ilta koitti ja poiju ilmoitti, että matkaa jäljellä 30 kilometriä. Myräkän jälkeen kaikki oli kuin kuvakirjasta, Lepistön selällä vieno myötätuuli, lämpö ja ilta-aurinko hellivät. Kunnes kirkonkylän suunnalta tuleva musta pilvi sekoitti suunnitelmat. Vesisateessa mitattiin kunto ja kestävyys. Menetelmänä jaksaa oli huumori. On myönnettävä, että loppumatkasta mielikuva huurteisesta oluesta saunan jälkeen ei enää toiminut.  Viimeisillä kilometreillä ei juuri juttu lentänyt. Lopussa kiitos seisoi, kun Alinanniemessä olivat huoltojoukot vastassa uupunutta mutta onnellista kolmikkoa. Oli voittajaolo. Sauna pehmitti viimeisetkin matkan vaivat.

Mitä jäi käteen? Tyytyväisyys, että sai olla mukana toteuttamassa yhteistä unelmaa.  Itsensä ylittämisen kokemus oli, kuin laittaisi rahaa pankkiin. Näissä karkeloissa mitataan myös ystävyyttä. Turhien tuttavien kanssa ei lähdettäsi päiväristeilylle Partalansaaren ympäri.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Nuoruuden soutupari, matkamme määrä Partalansaari ja senioreiden vene numerolla 100 

Kirjoitus on julkaistu Sulkava-lehdessä 20.7.2022

 

 

Eläkeläisen ruuhkavuodet

 

Ikätovereiden tapaamiset ovat usein elämänmakuisia. Jaetaan oman elämän, lasten perheiden ja iäkkäiden vanhempien sattumuksia, iloja ja suruja. Seuraavan tapaamisen ajankohdan sopiminen voi olla joskus hankalaa. Jonkun pitää hakea lapsenlapsi päiväkodista vanhemman hankalien työaikojen takia. Toisen pitää huolehtia muistisairaan äidin asioista, kolmannen mennä vapaaehtoiseksi lukumummoksi kirjastoon.

Nauretaan ja välillä itketäänkin elämän uusia ruuhkavuosia. Luottamukseen perustuvassa seurassa puhutaan myös uupumuksesta ja riittämättömyydestä ja välillä ihmetellään nykyperheiden elämänmenoa.

Omat ruuhkavuoteni täyttyvät lasten rinnalla kulkemisesta, lastenlasten hoidosta ja ystävän auttamisesta. Elämä oli ruuhkaista jo työaikana, eikä eläkkeelle siirtyminen suinkaan helpottanut elämää. Tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä.

Isovanhemmuus on jälkiruoka, jota nautitaan parempikuntoisina ja pitempään kuin ennen. Se on myös toivottu elämänvaihe. Toisaalta moni osallistuu myös vanhempiensa arkeen. On palveluseteliä, monimutkaisia digitaalisia palveluita ja pankkiasioita, joihin kaivataan apua. Moni toimii vanhemman tai puolison omaishoitajana. Epävirallisten omaishoitajien määrää ei mahda kukaan tietää. Tavallista on myös etäomaishoitajuus, jolloin tytär, poika tai muu omainen huolehtii ikäihmisestään usein satojen kilometrien päästä.  

Suomessakin keskustellaan aika ajoin siitä, pitäisikö aikuiset lapset velvoittaa huolehtimaan omista vanhemmistaan, esimerkiksi maksamaan vanhemman hoitopaikka, jos vanhemman oma eläke ei siihen riitä. Elatusvelvollisuus ei meillä kuitenkaan ulotu vanhempiin kuten monissa Euroopan maissa. Suomessa vanhemmat ovat velvollisia pitämään huolta alaikäisistä lapsistaan ja avioliitossa puolisosta.

Yksityisen ihmisen antaman hoivan tarve tulee kasvamaan, kun palveluja siirretään entistä enemmän kansalaisille. Samaan aikaan lasten osuus väestöstä pienentyy, ja ikääntyvien osuus kasvaa. Lähipiiriin lukeutuu aikaisempaa vähemmän sukulaisia ja enemmän henkilöitä, jotka ovat läheisiä, mutteivat sukua.  Ystäviltä saadun avun määrä kasvaa.

Entistä useampi asuu Suomessa yksin. Eliniän pidetessä eläkkeellä ollaan pidempään, ja apua ja hoivaa tarvitsevia ihmisiä on lähellä useammassa polvessa.

Samalla kun eletään ruuhkavuosia muita auttaen, moni eläkeläinen pohtii myös omaa tulevaisuutta. Osa suhtautuu tulevaisuuteensa luottavaisesti, osan mielessä pyörivät pelonsekaiset ajatukset. Miten ja kenen varaan rakennan omat tulevat vuoteni?

Ystäväni ovat yhtä mieltä, etteivät he halua rakentaa omaa vanhuuttaan lastensa varaan. Omannäköisen vanhuuden rakentaminen omien tarpeiden ympärille tuntuu oikealta. Moni meistä saattaa kuitenkin sisimmässään toivoa, että kyllä ne läheiset meistä joka tapauksessa huolehtivat.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Sinikka Hurskaisen maalaus (kuva Tuija Nummela)

Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 16.5.2022

Babuškoja ja teräsleidejä, vanhuskuvat muutoksessa

 

Arja Jämsén

Kauheat eukot, vanhuuden höppänät ja teräsleidit, siinä muutamia mielikuvia ja käsityksiä vanhoista ihmisistä. Yhteiskunnat ovat muutoksessa, ja vanhuus on muutoksessa. Tavan takaa pohditaan, eteneekö vanhuus onnistuneesti vai ”rappeutuvan” mallin mukaan”? Henkilökohtaisella tasolla mietityttää, pitäisikö vielä vanhanakin olla tuottava kansalainen vai tuleeko minusta rasite perheelle ja yhteiskunnalle? 

Anna Kinnusen, Maija Könösen ja Sinikka Vakimon toimittamassa teoksessa ”Babuškoja, teräsvaareja ja digisenioreita” tarkastellaan muuttuvaa vanhuutta Suomessa ja Venäjällä. Teos on lähtökohdiltaan monitieteinen. Se tutkii vanhuutta kahden eri kulttuurin silmin ja samalla myös kahdesta eri suunnasta, ulkoapäin, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta suunnasta ja sisältäpäin, vanhojen ihmisten kokemuksesta.

Teoksen teemat käsittelevät vanhuutta ja dementiaa koskevia käsityksiä, vanhuutta ja toimijuutta sekä hoivan kysymyksiä. Laajaa teosta kuvaavat monitieteisyyden lisäksi monisyisyys ja moninaisuus, mistä on tässä mahdollista nostaa muutamia näkökulmia.

Sinikka Vakimo Itä-Suomen yliopistosta ja Maija Könonen Helsingin yliopistosta käsittelevät artikkeleissaan dementian, mielisairauden ja seniiliyden sosiokulttuurisia käsitteitä ja kytkentöjä. Vanheneminen on kiinnostanut ihmisiä iän kaiken. Jo sata vuotta ennen ajanlaskun alkua Cicero ohjeisti, miten välttää ”mielentylsyyttä” ja saavuttaa hyvä vanhuus.  Vakimon ja Könösen artikkelit virittävät tärkeitä askelmerkkejä tämän päivän vanhuuskeskusteluun ja asenteisiin. 

Babuška on meille ikoninen venäläinen huivipäämummo, joka hoitaa niin huushollit, kasvimaat kuin lapsenlapsetkin. Irina Savkina Tampereen yliopistosta kirjoittaa sen sijaan kirjallisuusgerontologian mielenkiintoisesta näkökulmasta kauheista eukoista venäläisen kirjallisuuden arkkityyppeinä. Nykykirjallisuudessa vanhat ihmiset ja vanhat neuvostoajat kietoutuvat usein yhteen, ja vanhukset nähdään menneiden aikojen dinosauruksina.

Isovanhemmuutta on tutkittu vähän, kun otetaan huomioon isovanhempien merkitys hoivan ja tuen tarjoajina lapsille ja lapsenlapsille. Isovanhemmuuskin on muutoksessa, miten olla yhtä aikaa ja sopivalla tavalla saatavilla ja syrjässä. Isoisien kasvavaa roolia tarkastellaan Ilkka Pietilän ja Hanna Ojalan artikkelissa.

Teoksessa avataan useita vähän esillä olleita teemoja. Muun muassa venäläisten ikääntyneiden näkemyksiä seksistä, mistä pietarilainen tutkija Julija Zelikova kirjoittaa.  

Ikääntyvien hoivaa käsittelevissä artikkeleissa suomalaiset ja venäläiset kirjoittajat liikkuvat hyvin samansuuntaisissa hoivan uudenorganisoitumisen kysymyksissä. Keskustelussa ovat laitos- ja kotihoito, perhehoiva ja hoivaköyhyys.

Teos nostaa esille peruskysymykset, kuka on vanha ja miten vanhuudesta ja vanhuksista puhutaan. Kielellä ja sanoilla on väliä. Vanhuussanastoon liittyy paljon uhkakuvia ja kielteisiä vertauskuvia. V-sanoja kierretään keksimällä uusia, senioreista teräsleideihin. Venäjän kielessä on samoin. 

Kriittisen gerontologian tutkimusperinnettä, kulttuuri- ja kirjallisuusgerontologiaa tarvitaan täydentämään lääketieteellistä ja terveydenhuollollista vanhuusajattelua ja tutkimusta, ja tästä syystä vahva lukusuositus kaikille ikääntymisestä ja vanhuudesta kiinnostuneille.

Teos oli viittä vaille valmis, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota vaikuttaa järkyttävällä tavalla myös vanhusten elämään. Tekijät kertovat joutuneensa pohtimaansa muuttuneen tilanteen vaikutuksia teoksen julkaisemiseen ja korostavat, että teoksen kaikki valinnat ja ratkaisut oli tehty ennen sotaa. He toteavat, että kulttuurista ymmärrystä ja vuoropuhelua tarvitaan tässä maailmantilanteessa vielä entistäkin enemmän.   

Omalla kohdallani teos herätti myös tunteita. Lähetin lämpimät ajatukseni paitsi omille vanhoille ihmisilleni, myös niille kymmenille babuškoille, joita olen reissuillani itärajan takana tavannut.

 Kirjaesittely on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2022.

teksti: Arja Jämsén

 

 

Isovanhemmuus muutoksen pyörteissä

Arja Jämsén

Isäni ei ajan tavan mukaan minun lapsuudessani juuri pehmoillut. Taisin pari kertaa saada remmistäkin. Hänen hellyystaitonsa puhkesivat kuitenkin kukkaan, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Hänestä tuli puuhakas ukki, joka rakensi hiekkalaatikot, syötti nukkevauvaa ja taipui loputtomiin kauppaleikkeihin. Hän opetti myös arjen taitoja, pyörällä ajamista, saunan lämmitystä ja onkimista.  

Juuri ilmestyneessä julkaisussa ”Babuškoja, teräsvaareja ja digisenioreita” käsitellään muuttuvaa vanhuutta Suomessa ja Venäjällä. Ilkka Pietiä ja kumppanit kirjoittavat, että isovanhemmuutta on tutkittu yllättävän vähän ottaen huomioon isovanhempien henkisen, taloudellisen ja käytännöllisen merkityksen monille lapsiperheille. Varsinkin isoisien osallistumisen nähdään kasvaneen ja monipuolistuneen.

Isovanhemmat ovat usein välttämätön arjen apu. Tarvitaan sairastuneen lapsen hoitajaa, kuljetusapua harrastuksiin, hoitoapua, kun vanhemman työruuhka kaatuu päälle. Isovanhemmat auttavat taloudellisesti ja voivat tarjota vanhemmille hetken omaa aikaa.

Isovanhemmilla on tänä päivänä muutakin touhua kuin lastenlapset. Moni jatkaa eläkeläisenäkin työelämässä, harrastaa, matkustelee, toimii järjestöissä ja saattaapa pyöriä Tinderissäkin. Vaikka isovanhemmuus on selvästi muutoksessa, siitä ajatellaan kuitenkin vielä varsin vanhaan malliin, pullantuoksuinen lempeä mummo ja ukki siellä jossain taustalla.

Isovanhemmuudessa piilee tänä päivänä useita ristiriidan siemeniä. Miten olla yhtä aikaa saatavilla ja valmiina auttamaan ja toisaalta pysytellä sivussa, olla tuppaantumatta. Millaista on kaikin puolin hyvä isovanhemmuus? Pyrinkö auttamaan liikaa vai enkö huomaa tuen tarvetta, enkö hoksaa auttaa?

Ei ole harvinaista, että isovanhempien osallistumisesta syntyy skismaa esimerkiksi isovanhempien päihteiden käytön takia. Kaikki lapsiperheet eivät halua isovanhempia lastenlastensa elämään. Monimuotoiset uusperheet voivat myös aiheuttaa hämmennystä ja epäsopua perheiden verkostoissa, kun mummoja ja ukkeja on joka lähtöön.

Kaikkia tarvitaan, kun muistetaan, että on erilaisia tapoja olla vanha ja erilaisia tapoja olla isovanhempi. 

Julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 31.5.2022. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén