Muistiystävällisyyden tuulia meiltä ja muualta

Arja Jämsén

Tässä katsauksessa kerrotaan muistiystävällisyyden näkymistä meillä ja muualla kahden kansainvälisen artikkelin ja parin kotimaisen kehittämistyön pohjalta. Artikkelit ja kehittämishankkeet kertovat, että muistiystävällisyys on aina sekä asennetta että käytännön tekoja.

Muistisairaus ja hyvä elämä

Noorte Kloos et al. (2024) kuvaavat The Gerontologist -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan
hollantilaista haastattelututkimusta, jossa he tarkastelivat muistisairautta sairastavien ihmisten kokemusta hyvästä elämästä. Tarkoituksena oli selvittää, mistä ihmiset kokevat hyvinvoinnin ja hyvän elämän muodostuvan.

Tutkimuksen taustalla oli tosiasia, että varsinkin aikaisemmin muistisairautta on yleensä kuvattu haasteiden ja menetysten kautta. Kloosin ja kumppaneiden tutkimuksessa (emt.) hyvinvointia lähestytään positiivisen psykologian kehyksestä niin, että muistisairaudesta huolimatta ihmisellä on yhä hyviä asioita elämässään. Hyvinvointia ja elämää tarkastellaan ilman, että muistisairaus on keskeisenä huolenaiheena. Haastatteluissa ihmiset kertovat, miten he ymmärtävät hyvinvointinsa, mitkä asiat ovat heidän hyvinvoinnilleen tärkeitä ja miten he ylläpitävät omaa hyvinvointiaan.

Haastattelututkimukseen osallistui 16 ihmistä ja lisäksi fokusryhmäkeskusteluissa oli 13 osallistujaa.  Osallistujat olivat iältään 65–93-vuotiaita hollantilaisia. Osallistujien valinta on mielenkiintoinen. Kaikilla on diagnostisoitu muistisairaus ja kaikki osallistuvat erilaisiin päivätoimintoihin. Haastatteluun kutsuttiin ihmisiä, joilla on, paitsi muistisairaus, oman arvion mukaan positiivinen elämänasenne ja halua jakaa omia kokemuksiaan toisille. Kaikki asuivat omassa kodissa ja olivat toimintakykyisiä ja vuorovaikutustaitoisia.

Tutkimuksen tulokset voi tiivistää kahteen teemaan. Osallistujien mielestä hyvä elämä syntyy ensinnäkin siitä, että voi kokea itsensä hyödylliseksi, voi auttaa ja olla tekemisissä toisten kanssa sekä että voi jakaa asioita luottamuksella toisten kanssa. Toisekseen hyvinvointia rakentaa myönteinen elämänasenne. Haastattelujen perusteella ihmiset hyväksyvät vaikeudet osaksi elämää eivätkä halua jäädä vatvomaan niitä. Muistisairautta sairastavien ihmisten myönteistä elämänasennetta tutkijat suosittavat opiksi kaikille ihmisille.

Haastateltavia pyydettiin keskustelussa tarkentamaan, miten he varmistavat hyvän ja merkityksellisen elämän edellytyksiä. Tässä muutamia nostoja vastauksista:
-    pitää olla riittävästi mukavaa toimintaa
-    päivätoiminta tai vastaava tukee osallistumista toimintoihin
-    tuntuu hyvältä auttaa toisia
-    on tärkeää käyttää vahvuuksiaan ja kykyjään niin pitkään kuin mahdollista
-    jos esimerkiksi autolla ajaminen ei enää ole mahdollista, pitää tehdä muuta, pyöräillä, kävellä tai harrastaa jotain muuta, vaikka korttipelejä
-    on merkityksellistä hoitaa kotiaskareita, käydä kaupassa ja siivota
-    on hyvä pitää huolta mielen hyvinvoinnista ja oppia uusia asioita

Yhteys toisiin ihmisiin on tärkeä. Haastateltavat mainitsivat, että perheen, ystävien ja naapureiden lisäksi merkittäviä ihmissuhteita syntyy muun muassa päivätoiminnoissa. Arjen kannalta erityisesti yksi asia nousee varteenotettavaksi. Haastateltavat kertovat, että jo toisten ihmisten lähellä oleminen on tärkeää. Esille nousevat matalan kynnyksen kohtaamiset. Merkitystä on ystävällisellä katseella tai lyhyellä jutustelulla, vaikka kyseessä olisi tuntematon ihminen.

Haastateltavien elämää määrittää positiivinen suhtautuminen elämään. He arvostavat elämän hyviä puolia ja vaikeuksista selviytymistä. Vaikeudet hyväksytään osaksi elämää. Elämän hyvien puolien arvostaminen koskee sekä mennyttä, nykyistä että tulevaa elämää. Arvostetaan kotia ja perhettä, mutta myös pieniä ilon lähteitä, auringonpaistetta, maistuvaa kahvia ja hyvää unta.

Tutkimus muistuttaa samalla, että toisen ihmisen hyvinvointia on vaikea arvioida ulkoapäin ja että muistisairautta sairastavien hyvinvointia arvioidaan usein heikommaksi kuin se onkaan. Tämän takia muistisairautta sairastavien ihmisten oman äänen tulisi kuulua nykyistä vahvemmin. Sitä kautta voimme vähentää sairauteen liittyvää stigmaa ja ymmärtää, mikä hyvinvoinnin näkökulmasta toimii ja mikä ei.


Muistiystävällisyys poliittisissa asiakirjoissa

Muistiystävällisyys käsitteenä ja käytännön toimintana on huomion kohteena eri puolilla maailmaa. Muistiystävällisyyden käsite on kuitenkin moniselitteinen ja vaikeasti määriteltävissä.
Hansen et al. (2022) ovat kansainvälisessä kirjallisuuskatsauksessa selvittäneet, miten muistiystävällisyyttä koskevat diskurssit ilmenevät tanskalaisissa (5) ja kansainvälisissä (16) poliittisissa asiakirjoissa ja strategioissa.

Muistiystävällisyys (dementia-friendliness) ilmestyi käsitteenä ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa. Käsitteellä on läheinen yhteys Maailman terveysjärjestön WHO:n ikäystävällisyyden käsitteeseen. Sekä muisti- että ikäystävällisyys jakavat käsitteinä yhteisen vision aktiivisesta elämästä ja osallisuudesta riippumatta iästä, tarpeista tai toimintakyvystä. Japani, Englanti, Skotlanti ja Alankomaat olivat edelläkävijöitä muistiystävällisten ympäristöjen ja yhteisöjen luomisessa.   

Tanskassa on vuonna 2017 säädetty muun muassa muistiystävällisyyttä koskeva toimintasuunnitelma, jonka tavoitteena on lisätä tietoisuutta muistisairauksista ja vähentää leimautumista sekä tukea muistisairautta sairastavien itsenäistä elämää.

Hansenin ja kumppaneiden (emt.) kirjallisuuskatsaus osoittaa, että muistiystävällisyyteen liittyvät kehittämisaloitteet ovat yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia. Selvityksen mukaan muistiystävällisyyttä priorisoidaan useimmissa länsimaissa korkealle. Muissa maissa muistiystävällisyyden edistämistä hidastavat muistisairauksien alhainen poliittinen priorisointi, rajallinen diagnostiikkakyky sekä perinteiset uskomukset.

Maiden välisistä eroista huolimatta muistiystävällisyyttä edistävistä aloitteista löytyy yhteisiä elementtejä, joihin muistiystävällisyys kiinnittyy:
- paikka eli ympäristön fyysinen suunnittelu,
- ihmiset eli tietoisuus muistisairauksista ja asenteet muistisairauksiin sairastuneisiin ihmisiin,
- taloudelliset ja sosiaaliset resurssit sekä
- verkostot eli eri toimijoiden yhteistyö muistiystävällisten yhteisöjen luomiseksi.

Kirjallisuuskatsauksen perusteella asiakirjoissa on paljon samankaltaisuutta. Analyysi paljasti viisi diskurssityyppiä: sosioekonominen diskurssi, kuntoutukseen liittyvä diskurssi, tietoon perustuva diskurssi, vastuullisuusdiskurssi ja hyvän elämän diskurssi. Nämä diskurssit, arvot ja normit kietoutuvat toisiinsa, ja samalla on olemassa diskursiivinen kamppailu siitä, miten muistisairautta sairastavat ihmiset määritellään ja miten muistiystävällisyyttä tulkitaan ja vakiinnutetaan. Muistiystävällisyys liittyy myös osaksi laajempaa ideologiaa, jonka tavoitteena on edistää ihmisten autonomiaa, itsenäisyyttä ja osallisuutta.

Ikä- ja muistiystävällisyyttä puistoympäristöön

Kaivannonpuisto Joensuussa on ikä- ja muistiystävällinen puistoympäristö, joka on esimerkki muistiystävällisten ympäristöjen monialaisesta yhteiskehittämisestä. Työ perustui moniammatillisiin työpajoihin, joihin osallistuivat myös muistiaktiivit eli itse muistisairautta sairastavat ihmiset. Yhteistyö on arvioinnin mukaan voimaannuttanut muistisairautta sairastavia osallistujia ja ollut kehittämistyön tärkeimpiä elementtejä. Puistoympäristö sopii kaikille ja on omiaan levittämään tietoutta muistiystävällisyydestä.  (Ikä- ja muistiystävällinen Kaivannonpuisto 2024.)

 Muistiystävällisiä kohtaamisia taloyhtiöissä

”Kuka vain voi olla muistisairautta sairastava. Näet yhden, tunnet yhden.” Muistisairautta sairastavat ihmiset ovat erilaisia, ja myös asuinympäristöt ja -yhteisöt ovat poikkeavat toisistaan.

Kiinteistöliiton jäsenyhdistysten ja ympäristöministeriön rahoittamana on alkanut Ikä- ja muistiystävällinen taloyhtiö -hanke (2024). Tavoitteena on pilotoida ikä- ja muistiystävällisiä toimintatapoja, joilla voidaan tukea ikäihmisten ja muistisairautta sairastavien ihmisten asumista taloyhtiöissä. Hankkeeseen liittyy koulutusta ja tiedotusta.  

Muistisairautta sairastavien ihmisten hyvää ja turvallista asumista edistää hyväksyvä asenneympäristö. Taloyhtiössä voidaan sopia yhdessä erilaisista ikä- ja muistiystävällisistä toimintatavoista. Selkeä ohjeistus, opasteet ja viestintä parantavat asuinympäristön muistiystävällisyyttä. Muistiaktiivit itse toivovat, että ”minut kohdataan ihan normaalisti. En ole ensisijaisesti muistisairas, vaan olen ihminen, joka sairastaa muistisairautta. Olen pystyvä, kykenevä ja tunteva ihminen.” (Jämsén 2024.)


Lähteet

Hansen, T., Praestegaard, J., Tjørnhøj-Thomsen, T., Andresen, M. & Nørgaard, B. 2022.
Dementia-Friendliness in Danish and International Contexts: A Critical Discourse Analysis
The Gerontologist, Volume 62, Issue 1, February 2022, Pages 130–141, https://doi.org/10.1093/geront/gnab056.
https://academic.oup.com/gerontologist/article/62/1/130/6274303. 23.10.2024

Ikä- ja muistiystävällinen Kaivannonpuisto. 2024. https://www.pkmuistiry.fi/kaivannonpuisto. 29.10.2024

Ikä- ja muistiystävällinen taloyhtiö -hanke. 2024. https://www.kiinteistoliitto.fi/taloyhtio/ajassa/ikajamuisti/. 21.10.2024.

Jämsén. A. 2024. Muistiystävällinen taloyhtiö asukkaan tukena. Itä-Suomen kiinteistöviesti. Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon Kiinteistöyhdistyen jäsenlehti. Nro 3/24. Ss. 12–13.
https://issuu.com/kiinteistoliitto/docs/it_-suomen_kiinteist_viesti_3_2024. 29.10.2024

Kloos, N., Bielderman, A. & Gerritsen, D. 2024. Learning From People With Dementia What Works Well for Well-Being: Interviews and Focus Groups. The Gerontologist, Volume 64, Issue 9, September 2024, gnae077, https://doi.org/10.1093/geront/gnae077
https://academic.oup.com/gerontologist/article/64/9/gnae077/7702511. 23.10.2024


Kirjoittaja: Arja Jämsén, tietokirjailija

Kuva: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin 5.11.2024 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2024.

 

 

Unelma hyvinvointivaltiosta elää

 

Olen viime aikoina kulkenut aikaan yli 50 vuotta sitten. Syynä siihen on ruskea pahvilaatikko täynnä opiskeluaikojen kirjeitä. Niitä, joita olin 1970-luvun alussa kirjoittanut Tampereelta kotiin Savoon ja sellaisia, joita olin saanut kotiväeltä.

Kirjeet kuvaavat hyvinvointivaltion kehityskaarta. Nyt elämme ankeita aikoja, kriisiä kriisin perään, useita uhkia ja taloudellisia vaikeuksia. Kaikkien on kuulemma osallistuttava leikkaustalkoisiin. Erityisesti kaikkein vähäväkisimpien ja heikoimmassa asemassa olevien palvelut tulisi sujauttaa leikkurin alle. 

On niitä vaikeita aikoja ollut ennenkin, ja silti on uutta luotu ja ihmisten elämää kohennettu. Toisen maailmansodan jälkeen säädettiin monia lapsi- ja perhepoliittisia uudistuksia: maksuton kouluruokailu (1948) ja lapsilisät vähävaraisille monilapsisille perheille (1943), kunnalliset äitiys- ja lastenneuvolat (1944), lapsilisät alle 16-vuotiaille (1948) ja aravalainat ja äitiysavustus kaikille synnyttäjille (1949). Myöhemmin tuli kansaneläke, valtion työttömyyskorvaus ja sairausvakuutus. Työaikaa lyhennettiin säätämällä 40-tuntinen työviikko (1965). Unohtamatta peruskoulua, opintotukea ja kunnallista päivähoitoa.

Hyvinvoinnin nousu näkyi koulutusmahdollisuuksien parantumisena. Tai toisinpäin. Ennen peruskoulua kansakoulun neljäs luokka jakoi koululaisporukat kahtia: Osa jatkoi kansa- ja kansalaiskoulussa. Osa taas pyrki, sananmukaisesti pyrki, oppikouluun, ja jos pääsi sisälle, kävi keskikoulun ja ehkä jatkoi lukioon ja eteenpäin.

Kyllä oma opintieni olisi ollut varsin erilainen ilman akateemisia naapureita. Isän mielestä työläisen jälkikasvu ei kuulu oppikouluun. Naapurien puhe koulutuksen merkityksestä sai onneksi isäni toisiin aatoksiin. 

Hyvinvoinnin nousu näkyi kulutustavaroissa. Kotiin tuli televisio, sähköhella ja jääkaappi. 1960-luvun ensimmäiset banaanit tai jugurtit muistaa vieläkin makuna kielellä. Ennen kaikkea hyvinvoinnin nousu näkyi kuitenkin graniitin lujana uskona tulevaisuuteen - kehitys kehittyy, me ja lapsemme selviämme hyvin. 

Millaisia kirjeitä kirjoittaisin nyt? Pelkään opintojen jälkeistä velkataakkaa ja työttömyyttä, ilmastokriisiä tai suursotaa? Tuntuu kuin kehityksen pyörä olisi lähtenyt pyörimään takaperin. Ikään kuin olisimme menossa takaisin historian hämärään yövartijavaltioon, jossa tarvitaan yhä lisää sotilaita, poliiseja ja vartijoita. Painajaista tämä muistuttaa.

Millä luomme uskoa ja valoa hyvinvointivaltion uuteen nousuun? Meillä on Ilmastoisovanhemmat, jotka joka perjantai kokoontuvat eduskuntatalon portaille vaatimaan nopeita tekoja kestävän tulevaisuuden puolesta. Meillä on Elokapina, joka pyrkii herättämään tietoisuutta ilmastokriisin ja sotien seurauksista. Kapina on toki iso ja pelottavakin sana.

Mitä voisivatkaan olla ne pienet teot, joita me voisimme tehdä paremman tulevaisuuden puolesta? Yhdessä. Olimme sitten sosiaalialan asiantuntijoita, eläkeläisiä tai asiakkaita.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu alunperin 10.10.204 Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen sivulla ISOn sivulla ISOblogina.

Suomen Seniorikodit ry palkitsi järjestöjä

Suomen Seniorikodit ry järjesti loppuvuodesta 2023 Pohjois-Karjalassa haun Hyvä arki ihmiselle -tunnustuspalkinnosta. Palkintoa haki yhteensä seitsemän toimijaa. Palkinnolla haluttiin tukea, kannustaa ja nostaa esille pohjoiskarjalaisia toimijoita, jotka ovat ansiokkaasti ja vaikuttavasti edistäneet ikäihmisten arkea ja hyvinvointia sekä luoneet uutta toimintaa ja yhteistyötä.  

Tunnustuspalkinto jaettiin Lieksan Tukipiste ry:n, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry:n ja Joensuun Arjesta-Selviytyjät ry:n kesken. Juhlallinen palkintotilaisuus järjestettiin 15.2.2024 Joensuussa.

Lieksan Tukipiste palkittiin 2 500 euron rahapalkinnolla laaja-alaisesta ikäihmisten arjen ja hyvinvoinnin tukemisesta. Se järjestää ryhmätoimintoja, yleisöruokailua sekä matalan kynnyksen kahvilatoimintaa. Lisäksi tarjolla on muun muassa keskusteluapua sekä ulkoilussa ja pienissä askareissa avustamista. 

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen jalkautuva ja etsivä ikämiestyö (1 500 euroa) kiinnittyy aiemmin varjoon jääneiden ikämiesten arkeen. Se nostaa esille miesten yksinäisyyden ja tarpeettomuuden kokemuksia ja pyrkii vaikuttamaan niihin tukemalla arjen osallisuutta, vertaistoimintaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. 

Joensuun Arjesta-Selviytyjät (1 000 euroa) järjestää Joensuun Hukanhaudalla monipuolista matalan kynnyksen toimintaa ikäihmisten hyvinvoinnin ja osallisuuden edistämiseksi. Se tarjoaa arkista apua ja tekemistä sekä mahdollisuuksia kohtaamisiin ja osallistumiseen. Toimintaa rikastavat monipuolinen yhteistyöverkosto ja työllistämismahdollisuudet.

Lisäksi Suomen Seniorikodit ja Sotainvalidien Veljesliiton Pohjois-Karjalan piiri myönsivät yhdessä yllätyspalkinnon, yhteensä 1 000 euroa. Sen sai Sotien 1939–1945 Ilomantsin perinnetoimikunta arvokkaasta veteraanityöstä. 

Palkitut olivat iloisesti yllättyneitä ja tyytyväisiä siitä, että heidän tekemänsä työ on myönteisesti huomioitu. Järjestöt korostivat työnsä paikallista ja alueellista merkitystä. Ne tuottavat myös arjen tietoa, jota tarvitaan ikäihmisten hyvinvoinnin tukemisessa. Palkitut arvioivat palkintorahojen menevän suurimmaksi osaksi ryhmätoimintoihin. Vapaaehtoisille suunnitellaan myös pientä virkistystoimintaa. 

Hyvä Arki ihmiselle -tunnustuspalkinto jaettiin Lieksan Tukipiste ry:n, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry:n ja Joensuun Arjesta-Selviytyjät ry:n kesken. Kuva: Arja Jämsén.

Valinnan suoritti seitsenjäseninen tuomaristo, joka koostui ikäihmisten edustajien lisäksi vanhusalan tutkijoista, kouluttajista ja kehittäjistä. Tuomaristo arvioi hakijoiden tekevän ansiokasta ja jatkossakin tarpeellista työtä ikäihmisten hyvän arjen vahvistamiseksi. 

Suomen Seniorikodit ry:n hallituksen puheenjohtaja, sosiaalineuvos Ahti Karttunen nosti esille, että ikäihmisten hyvinvoinnin keskeiset ongelmat ovat pysyneet valitettavan samoina vuosikymmenestä toiseen. Yksinäisyys, puutteelliset asumisolot sekä palvelujen saavutettavuuden ongelmat vaivaavat yhä monen ikäihmisen arkea. Järjestöillä on tällöin tärkeä asema ikäihmisten turvallisen ja merkityksellisen arjen vahvistamisessa.  Suomen Seniorikodit ry tarjoaa esteetöntä ja turvallista asumista ja hyvinvointia Joensuussa, Kiteellä ja Lappeenrannassa.

---

Kirjoittaja:

Arja Jämsén 

Kirjoittaja toimi Hyvä arki ikäihmiselle -palkintohaun sihteerinä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Karelia-ammattikorkeakoulun IkäNYT!-verkkojulkaisussa 1/2024. 

Elämäniloa vanhenemiseen – kuinka vanheta ruotsalaisittain

Arja Jämsén  

Ruotsalainen Margareta Magnusson (s. 1934) kirjoitti viitisen vuotta sitten kuolinsiivouksesta, Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous. Kirjasta tuli menestys.  

Uudessa kirjassaan Magnusson hän jatkaa ikääntymisen teemoja. Hän kertoilee rupattelevaan sävyyn omasta elämästään. Hän on elämänsä aikana asunut vuosia eri puolilla maailmaa, joten monenlaisia sattumuksia riittää kerrottavaksi. Magnusson on nyt leski ja kirjoittaa asuvansa kaksin rollaattorinsa kanssa.  

Kirjan otsikko, ”Vanhene kuin ruotsalainen”, houkuttaa ottamaan selvää, mitä suomalainen voisi Magnussonilta ottaa onkeensa. Ehkä tärkein oppi on elämänmyönteisyys. Koronapandemia on värittänyt kirjan kirjoittamista, mutta kirjan tarinat eivät kuitenkaan ole valittavia, vaan pikemminkin hilpeitä. ”Tänään olen tyytyväinen siihen, että minulla on hyvä olo, aurinko paistaa ja rakas ystäväni lähtee kanssani kävelylle.” 

Päiviin sisältyy muun muassa säännöllisiä videopuheluita lapsuudenystävän kanssa. Juttelun lomassa nautitaan ruudun molemmin puolin gin tonicit. Tämän onkin yksi Magnussonin ohjeista: krempoista ja rajoituksista huolimatta elämästä pitää nauttia ja ehdottomasti hyvässä seurassa. Aina voi oppia jotain uutta, ja uteliaisuus kannattaa säilyttää. Jopa tietokone tuottaa iloa, kun Magnusson ottaa esimerkiksi selvää, miten kuukuppi toimii. 

Rutiinit ovat tärkeitä. Pidä huolta hiuksista, Magnusson muistuttaa. Ei väliä, onko niitä vähän vai paljon. Ja notku nuorten seurassa! Älä valittele äläkä syyllistä, vaan kysele ja kuuntele, vaikka et olisikaan kovin kiinnostunut.  

Magnusson suosittelee ikäihmisille myös vapaaehtoistyötä, joka voi olla monenmoista. Voi autella ikätovereita puutarhanhoidossa, voi lukea lapsille kirjastossa, mikä nyt kenellekin sopii. Vapaaehtoistyö tuo hänen mukaansa elämään iloa ja taas oppii jotain uutta.  

Lempeä kirja kulkee tajunnanvirranomaisesti muistoissa ja tässä päivässä. Ehkä tässä onkin yksi kirjan jujuista, niin paljon vanhan ihmisen maailmaan mahtuu, sekä mennyttä että nykypäivää ja tulevaa. Kirjassa on hauska pieni piirroskuvitus, joka tuo mieleen vanhat Peppi Pitkätossu -kirjat.  

 Kirjoittaja: Arja Jämsén 

Kuva: pexels.com

Margareta Magnusson. 2022. Vanhene kuin ruotsalainen. Elämänohjeita eräältä, joka (todennäköisesti) kuolee ennen sinua. Helsinki: Tammi.  

Kirjoitus on julkaistu aiemmin 2.11.2012 Karelia-ammattikorkeakoulun IkäNYT! -ikäosaamisen verkkojulkaisussa. 

 

 

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta. Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään. 

 Kirjoittaja: Arja Jämsén

Artikkeli on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT!:ssä 2/2023.

Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.                                            

Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat. 

 

Lähteet

Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere:Tampere University Press. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103172/978-951-44-9527-4.pdf?sequence=1&isAllowed=y. 26.10.2023. 

 

 

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

2.11.2023

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.

 

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

2.11.2023

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.

 

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

2.11.2023

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään.

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

2.11.2023

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään. 

Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat. 

---

Kirjoittaja:

Arja Jämsén, projektiasiantuntija, Karelia-ammattikorkeakoulu

Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.

---

Lähteet:

Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.

Hyvinvointivaltion uutterat piiat ja rengit

2.11.2023

Suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet 50-lukulaiset ovat olleet hyvinvointivaltion rakentajia ja päässeet myös nauttimaan työnsä hedelmistä ja hyvinvointivaltion kultakaudesta. (Ks. esim. Jämsén & Nummela 2014.)

Tuija Nummela kirjoittaa aiheesta, jonka tuntee perin juurin. Hän on syntynyt 1950-luvulla, teki työuransa hyvinvointivaltion palveluksessa ja on nyt toimelias eläkeläinen.

Kirjan otsikko ”Arkienkelit” viittaa siihen, että 50-lukulaiset osallistuvat yhä monin eri tavoin hyvinvointipalvelujen tarjoamiseen, paikkaamiseen ja täydentämiseen. Kirjan avainkäsitteiksi Nummela nostaa kolmen sukupolven Suomen ja ylisukupolvisen auttamisen.

Nummela on haastatellut kirjaan 45 ihmistä, suurin osa on naisia, mutta on mukana muutama mieskin. Kaikki haastateltavat ovat syntyneet 50-luvulla, mutta elämäntilanteet vaihtelevat. 50-lukulaiset kuvaavat, miten he auttavat vanhempiaan ja lastensa perheitä. Haetaan lapsenlapsia päivähoidosta, viedään vanhaa äitiä lääkäriin, siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä.

Auttamisen ja tukemisen tavat ovat moninaiset, ja haastatteluissa tulevat esille myös auttamiseen liittyvät ristiriitaisuudet, rajat ja esteet puolin ja toisin. Varsinkin 50-lukulaiset naiset havahtuvat monesti muistamaan oman äitinsä äänen, hyvässä ja pahassa. Iso kysymys onkin, miten murtaa erilaisia sukupolviketjujen taakkoja, muun muassa puhumattomuutta.

Kirjan ansio on siinä, että se kuvaa auttamisen ja tukemisen piirin ja muotojen laajuutta. Oman perheen ja suvun keskeinen tuki on vain osa arkienkeleiden elämää. Tukea ei tässä nähdä vain hoivana tai omaishoitajuutena, vaan se näyttäytyy haastattelujen pohjalta monitasoisena, monisuuntaisena ja sisällöltään vaihtelevana. Suurelta osin näkymättömäksi jäävät erilainen konkreettinen ja henkinen apu ja tuki ystäville, tuttaville, naapureille ja tuntemattomallekin. Yllättävän tavallista on myös se, että entiset puolisot voivat olla mukana tässä tukipiirissä. 

Kirja on 50-lukulaisten puheenvuoro. Haastatteluissa nousee kysymys hyvinvointivaltion lupauksesta.  Millainen on tulevaisuuden hyvinvointivaltio, onko sitä enää? Yhä useampi kysyy, kuka minua sitten auttaa. Eräs 66-vuotias haastateltava muistuttaa: ”Toivon vain tulevaisuudessa, että meitä kuullaan, emme halua mahdottomia. Omaa autonomiaa haluan pitää yllä.” Kirjan loppuun onkin koottu kehittämisen paikat ja viestit päättäjille muun muassa uusien asumispalveluiden kehittämisestä ja kohtaamiskulttuurin uudistamisesta.   

Suomalaisen sosiaalipolitiikan historian kuvaus kehystää kirjan haastatteluja. Kirjaa voikin suositella myös nuoremmille sukupolville tarpeellisena historian oppituntina. On hyvä ymmärtää suomalaisen hyvinvointivaltion merkitys, jottei uutterien arkienkeleiden työtä tuhoutuisi. 

Julia Savtchenkon kuvitus tuo kirjaan vahvuutta ja syvyyttä. Kuvat arkienkeleistä puuhissaan pysäyttävät ja saavat miettimään. 

Tuija Nummela. 2023. Arkienkelit. 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkinä. Tallinna: Momentum Kirjat. 

---

Kirjoittaja:

Arja Jämsén, projektiasiantuntija, Karelia-ammattikorkeakoulu

Kirjoittaja on Tuija Nummelan pitkäaikainen ystävä.

---

Lähteet:

Jämsén, A & Nummela, T. (toim.). 2014. Opintolainalla onneen ja sivistykseen. Tampere: Tampere University Press. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-44–9527-4 26.10.2023.

Maskottimummoja ja senioriasiantuntijoita

Arja Jämsén

Äskettäin haettiin näyttävällä lehti-ilmoituksella myyjiä digilaitteita ja kodinkoneita myyvän liikkeen joulusesonkiin. Ei siinä mitään ihmettelemistä. Erityiseksi haun teki se, että haettiin seniorisasiantuntijoita. Hakijoilta odotettiin kokemusta ”senioriteetista”, innostusta ja asennetta. 

Taustalla lienevät huomiot ikääntyvästä väestöstä kuluttajina sekä myös hälyttävät uutisoinnit epäeettisestä kaupankäynnistä. Itsellänikin on puhelinkaupoilla kokemusta tyrkyttämisestä. Kovasti piti panna vastaan, ettei minulle myyty panssarilasia, jota en halunnut.

Ikäihmisenä koen epävarmuutta asiakkaana digiostoksilla, autokaupoilla tai vaikkapa asuntomarkkinoilla. Olo on hutera alueilla, joilla ei ole vahvaa osaamista. Asiakkaan ja myyjän välille syntyy helposti kielellinen kuilu. Seniori ei aina tavoita myyjän käyttämää terminologiaa. Toisaalta myyjä ei välttämättä ymmärrä seniorin tarpeita. Silloin ikäihminen voi kaivata senioriasiantuntijaa, joka tajuaa tilanteen.

Moni ikäihminen kaipaa vertaista myös tavallisessa palvelutilanteessa, ja vaatekaupan myyjänä tai kampaajana vertaisseniori voi tuntua mukavalta. Mutta on myös toisinpäin: joku toinen kohtaa mieluummin nuoren työntekijän ja virkistyy vuorovaikutuksesta. Suotakoon meille vaihtoehtoja ja vallinnan mahdollisuuksia.

Ei seniorien positiivinen erityiskohtelu työmarkkinoilla ihan uusi asia ole. Reilut kymmenen vuotta sitten uutisoitiin ”toimistomummoista” ja ”yritysmummoista”. Muun muassa ohjelmistoyritykset palkkasivat silloin 50–60-vuotiaita työyhteisöön, jossa suurin osa työntekijöistä oli alle 30-vuotiaita. Työtehtäviin kuului siivousta, kahvinkeittoa ja asiakkaista ja työntekijöistä huolehtimista. Yritysten kokemusten mukaan ”mummon” työ näkyi työyhteisön lämpimänä ilmapiirinä. Samalla seniorityöntekijä tuo työyhteisöön vanhemman sukupolven elämänkokemusta.  

Oma erityinen alueensa on ikäihmisten ja kokemustoimijoiden käyttö palvelujen kehittämisessä ja arvioinnissa. Pohjois-Karjalassa on kokemusta Muistiaktiivien eli itse muistisairauteen sairastuneiden osallistumisesta muistiystävällisten palvelujen ja ympäristön suunnitteluun.

Muistiaktiivien suurin ponnistus tänä vuonna oli muistiystävällisen puistoympäristön suunnitteluun ja toteutukseen osallistuminen yhdessä Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan Muisti ry:n ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. He toivat käytännön toteutukseen ideat siitä, mikä ympäristössä tukee muistiystävällistä kokemusta ja mikä taas päinvastoin haittaa. Muistiystävällistä puistoaluetta ei olisi syntynyt ilman Muistiaktiivien panosta. Kaivannonpuiston ikä- ja muistiystävällisen puistoympäristön suunnittelu ja rakentaminen oli merkittävä kokemus kaikille siihen osallistuneille. 

Kiintiö- tai maskottimummoja emme varmasti tarvitse. Työelämä kaipaa kuitenkin ikämoninaisuutta ja senioreiden osaamista. Ja ikääntyvä yhteiskunta tarvitsee kaikenikäisten tietoa ja taitoa. 

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Itä-Suomen sosiaalialan ISOblogina 6.11.2023 

https://www.isonet.fi/julkaisut-ja-materiaalit/isoblogi.html

 

 

 

ARKIENKELIT NOUSIVAT SIIVILLEEN

Kirjani ”ARKIENKELIT 1950- lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkeinä” on viimein ilmestynyt. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta sanon itselleni ”hyvä minä”, sinä sinnikäs puurtaja veit sen maaliin. Toisaalta kriitikon paha silmä sanoo, että tuon kohdan olisit voinut tehdä vielä paremmin.

Kirjan idea lähti liikkeelle ikätovereiden tapaamisista, jolloin jaettiin eläkkeellä olemisen tuntemuksia sekä aikuisten lasten elämän iloja, suruja ja ihmetyksiä. Kerrottiin ikääntyneiden vanhempien sattumuksia ja suuttumuksia, jos vanhemmat olivat vielä elossa. Seuraavan tapaamisen ajankohdan sopiminen oli varsin haasteellista. Kaikilla oli jotakin; vanhempien luona käynnit, lastenlasten päivähoidosta haku tai naapurin koiran hoito. Naurettiin ja itkettiinkin elämän uusia ruuhkavuosia. Kirjan nimi olikin tuossa vaiheessa ” Eläkeläisen ruuhkavuodet” ja mielikuvana oli 1950-lukulaisten antama hoiva.

Hyvin pian, kun olin haastatellut joukon 1950-lukulaisia, kirkastui koko kattaus. Kun ikätoverit kuvasivat, miten he huolehtivat iäkkäiden vanhempien arjen sujumisesta, tukevat ja auttavat aikuisia lapsiaan ja hoitavat lastenlapsiaan kun päivähoitopalvelut eivät vastaa perheiden tarpeita. Lisäksi he vielä kaiken muun ohella hoitavat iäkkään tädin raha-asiat ja ovat auttavana kätenä ystävilleen. Jotkut vielä potevat huonoa omaatuntoa, kun eivät tee mitään vapaaehtoistyötä, kun ovat jääneet eläkkeelle ja siirtyneet ”oleskeluyhteiskuntaan.”

1950-lukulaisten antama hoiva oli vain pieni osa siitä moninaisesta auttamisesta, jota annettiin ylös, alas ja sivulle. Jo tämän näkyväksi tekeminen oli itselleni merkityksellistä. Samoin sukupolvikokemusten tarkastelu suhteessa vanhempiin ja lapsiin antoi lisäymmärrystä ja armollisuutta itseään kohtaan. Monet tunnistivat jatkavansa omien vanhempien ei toivottuja käyttäytymismalleja. Jotkut ovat myös tietoisesti muuttaneet omassa elämässään monia käyttäytymismalleja suhteessa omiin lapsiinsa.

Itse suhtaudun vielä kunnioittavasti painettuun kirjaan, jota voi pitää kädessä, tehdä merkintöjä ja palata mielenkiintoisiin kohtiin uudestaan. Painettu kirja on tällä hetkellä kuohujen keskellä. Äänikirjabuumi on pannut kirja-alan perusteet uusiksi. Se on vaikuttanut sekä kirjamarkkinoihin ja kustantamoiden keskinäisiin voimasuhteisiin. Myöskään kustannusalalla ei ole helppoa. Kustantamot ovat joutuneet saneeraamaan toimintojaan supistamaan kulujaan. Myös median murros näkyy kirja-alalla. Kun maakuntalehtiä on yhdistetty, ne ovat vähentäneet kritiikkien julkaisemista. Samaan aikaan kirjoja julkaistaan nykyisin entistä suurempia määriä. (HS 22.10.2023.)

Kustantajan saaminen kirjalleni ei todellakaan ollut helppoa ja yksikertaista. Minulla oli käytössäni lista kustantamoista, joille aloin tykittää omasta mielestäni lähes valmista käsikirjoista. Kiitos, mutta ei kiitos -vastauksia alkoi hiljalleen tulla sähköpostiin. Iso osa kustantamoista ei edes vastannut. Viimein yksi pieni kustantamo tärppäsi. Kuten Hesarin artikkelissa kuvattiin kustantamojen tilaa, kirjailijalta odotetaan valmista käsikirjoitusta ja kustannustoimittajien tehtävä on hioa tuote painatuskuntoon. Prosessi kulutti ja opetti.  Mutta lopussa kiitos seisoi. Kirjani kannessa on oikean kustantamon nimi ja nettisivuilla komeilee uutuuskirjojen joukossa myös ”Arkienkelit”.  Se pääsevätkö arkienkelit siivilleen ja tavoittaako kirja lukijansa, on toinen tarina.

Toivon, että ” Arkienkelit ” löytäisi Sinut lukijana. Kirjaa on mahdollista ostaa sekä allekirjoittaneelta (luonnollisesti omistuskirjoituksin) tai kirjakaupoista.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela