Ikäasumista hissillä vai porrastreenillä

Talo, jossa asun, on lähestulkoon samanikäinen kuin itse olen. Muutin taloon aikoinaan pienen lapsen äitinä. Kipaisin hissittömän talon portaat ylös ja alas, käsissä milloin kauppakassi, milloin kirjareppu. Ja usein oli vielä lapsi kainalossa. Eikä askel painanut. 

Nyt kiroan talon portaita ja hissittömyyttä raahatessani matkalaukkua neljänteen kerrokseen. Tällaisia nelikerroksisia hissittömiä taloja on kotikaupungissani paljon. Hissejä on myös rakennettu paljon. Osaan taloista hissi on rakennettu kaventamalla portaita ja osaan hissikuilu on rakennettu talon ulkopuolelle. Meidän talossamme kumpikaan vaihtoehto ei teknisen selvityksen mukaan ole mahdollista. 

Ikääntyessä miettii tulevaisuuden asumista ja ikäystävällisempää kotia. Asunto ja asuinympäristö voivat tukea ikääntyvän arkea ja hyvinvointia tai ne voivat rajoittaa ja estää hyvää elämää. Esimerkiksi hissi on helpotus ja mahdollistaa ulospääsyn. Mutta omassa tilanteessani voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Minulle tulee nyt porrastreeniä useamman kerran päivässä, ihan luonnostaan ja ilmaiseksi. Jos hikeennyn, ähisen ja puhisen, sekin lienee minulle ihan oikein.  

Lähipiirissäni on 102 vuotta täyttänyt naisihminen, joka asuu nelikerroksisen hissittömän talon yläkerrassa. Hän pitää kuntoaan yllä kulkemalla portaat vähintään kerran päivässä alas ja ylös. Eikä ole lunta eikä jäätä vaarana, hän sanoo. Hän on itse sitä mieltä, että porraskävely on osaltaan varmistanut hyvän toimintakyvyn säilymistä.  

Ikäasuminen näkyy myös uudessa hallitusohjelmassa, jossa hissi- ja esteettömyysavustukset mainitaan osana ikääntyneiden asumisen erillisohjelmaa. Lisäksi halutaan edistää uusia yhteisöllisiä asumisratkaisuja ja kiinnittää erityistä huomiota muistisairautta sairastavien asumisen turvallisuuteen.

Yhteisöllisen asumisen ajatellaan tuovan asumiseen turvallisuutta ja toisaalta vähentävän yksinäisyyttä. Omalle ikäpolvelleni kommuunit ja kimppakämpät ovat tuttuja opiskeluajoilta. Yhteisasumisesta on mukavia muistoja, asuminen oli halpaa ja porukka samanhenkistä.  

Uudet ”mummokommuunit”, esimerkiksi Outokummussa, ovat herättäneet suurta kiinnostusta. Viimeisimpänä uutisoitiin Kouvolan asuntomessuille rakennetusta kyläyhteisöstä, Virkkulankylästä (Yle 10.9.2019). Saman mallin mukaisia senioreiden ”kyliä” on rakennettu eri puolille Suomea, muun muassa Joensuuhun ja Outokumpuun.    

Tarvitaan monenlaisia ikäasumisen malleja ja yhteisöllisyyden asteita. Ei yhteisöllinen asuminen, saati yhteisasuminen, kaikille sovi eikä tarvitsekaan sopia. Mutta jollekin yksinasuvalle se voi olla yksinäisten eläkepäivien pelastus. 

Eräs eläkeläisystäväni asuu kerrostalossa naapureinaan kaksi muutakin yksin asuvaa eläkeläistä. Heillä kaikilla on omat asuntonsa, mutta he touhuavat paljon yhdessä: käyvät yhdessä marjassa, matkoilla, saunassa, auttavat toipilasta kotihommissa ja lainaavat toisilleen vaikka mehumaijaa. Kutsuisin heitä kolmen ikäihmisen yhteisölliseksi naapurustoksi.  

Kirjoittaja Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu 27.9.2019 sanomalehti Karjalaisen Ikäystävällistä-kolumnisarjassa.

Käteisellä, kiitos

 Jostakin syystä setelit kukkarossa luovat turvallisuutta. Tyhjän kukkaron kanssa olo on kuin puuttuisi joku vaate.  Rahaa pitää olla ”kaiken varalta” näin korttiaikanakin.

Pankit ovat rajoittaneet käteisvaran nostoja vain tiettyihin päiviin. Pankin mukaan rahannostoja supistettiin pienen kysynnän vuoksi ja pankille aiheutuvien kulujen takia. (Kaleva 21.3.2019). Muutos etenee monella rintamalla. Pankin konttoreita lopetetaan tai suljetaan niin, että henkilökohtainen asiointi on mahdollista vain ennalta sovitusti. Samaan aikaan kaiken asioinnin halutaan muuttuvan sähköiseksi.

Pienellä muutaman tuhannen asukkaan kotipaikkakunnalla oli aikoinaan viisi pankkia, ja kaikille riitti asiakkaita. Nyt on enää yks pankki ja aprikoin, miten kauan näkyy vielä katolla pankkitunnus.

VR ilmoitti lopettavansa junalippujen käteismyynnin kaukojunissa. Lähijunissa se oli lopetettu jo 2017.  (Maaseudun tulevaisuus 11.8.2019). Lehden mukaan Suomessa on satoja tuhansia eläkeläisiä, jotka hoitavat maksun käteisellä. Lipun voi ostaa junassa maksukortilla. Käteismyynti on vähentynyt niin pieneksi, ettei se enää kata käsittelykustannuksia.

Näiden uutisten jälkeen tein inventaarion omasta rahakäyttäytymisestä. Totta on, että vilauttelen pankkikorttia entistä tiuhemmin. Varsinkin lähimaksu mahdollistaa helpon ja nopean maksaminen. Pankkikortilla maksusta jää aina dokumentti. Ei tarvitse miettiä muistinko hoitaa. Vaarana runsaalle pankkokortin käytölle on, että oman rahatilanteen kokonaisymmärrys hämärtyy.

Pienessä kesäteatterissa kävi vain käteinen maksu. Lippuja tilattaessa he kohteliaasti informoivat asiasta. Lippujonossa lipun myyjä sai kuulla monenlaisia kommentteja. Miten voi olla niin, ettei teillä olen ajanmukaisia vehkeitä.

Käteismyynnin lopettaminen haittaa erityisesti eläkeläisiä, joilla ei ole verkkoyhteyttä, pankkikorttia eikä R-kioskia lähellä. Tilastojen mukaan Suomessa vielä satoja tuhansia eläkeläisiä, joilla ei ole internet-yhteyttä.

Digitalisoituminen on olennainen osa tätä päivää ja sen kanssa pitää elää. Eläkeläisenkin pitää yrittää pysyä pinnalla. Muutoksen tahti hirvittää ja kysymys onkin, miten yhteiskunnan vanhimmat otetaan huomioon. Puhutaan paljon nuorten syrjäytymisestä, mutta iso osa väestöä tulee syrjäytymään digitalisaation nopean kehityksen myötä.

Joskus kysyttiin, onko maallamme malttia vaurastua. Nyt voidaan kysyä, onko muutoksen tahtia malttia hidastaa, että kaikki pysyvät kyydissä. Ainakin voisi toivoa, että rinnakkaisjärjestelmiä pidettäisiin yllä niin kaunan, kun on ikäihmisiä, joilla on puutteelliset valmiudet käyttää uusia vempaimia. Tämä ei tarkoita sitä, että pitää palata pankkikirja-aikaan.

On helppo sanoa, että eläkeläiset elävät vanhaa aikaa, pankkikorttikin on ollut käytössä vuosikymmeniä. Ei myöskään ole uudistumishalusta kyse. Digimaailma ei vaan ole tavoittanut kaikkia. Maksutapahtuma on aina myös kohtaaminen.  On se vaan mukava tunne, kun maksaa kahvikupin käteisellä ja saa käteensä vaihtorahan. Konkreettisesti tietää, miten paljon kahvi ja pulla maksoivat.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Eläkeläisten kylässä

Syyskesän aamu on jo valoisa, kun istumme Katjan ja Volodnan kanssa aamiaispöydässä Ontajärvellä. Pöydässä on puuroa, tummaa leipää, blinejä ja vadelmahilloa.  

Kissa makoilee tyytyväisenä tuolilla. Se on jo saanut aamupalansa mouruttuaan ensin ruokaa kovalla äänellä. Koira istuu pihalla, joka on kukkiva paratiisi. Kukkien lisäksi pihalla kasvaa perunaa, porkkanaa ja yrttejä. Katja osoittaa kasvihuonetta, jossa tomaatit ovat kypsymässä. Hän kertoo, että tuossa oli ennen navetta. Lehmiä ei ole enää koko kylässä.   

Ontajärven kylä on osa Rukajärven kuntaa ja sijaitsee Mujejärven piirissä Karjalan tasavallassa Venäjällä. Kylä on hiljennyt ja elämä muuttunut, Katja kertoo. Hän on nyt 65-vuotias ja ollut eläkkeellä jo 15 vuotta. Hän työskenteli ennen kylän postissa ja myöhemmin metsäyhtiön konttorissa. 

Nyt vain muutama kyläläinen on palkkatyössä. Töitä ei ole, Katja sanoo. Ennen oli metsäyhtiö, koulu, päiväkoti, kauppoja, leipomo ja niin edelleen. Nyt palkallista työtä on kaupan myyjälle, postinhoitajalle, lääkärille ja kyläneuvoston puheenjohtajalle. Yksi kyläläisistä on perustanut yksityiskaupan. 

Nuoret muuttavat muualle opiskelemaan ja töihin (niin kuin meilläkin). Katjan poika asuu perheineen Pietarissa ja on autonasentaja. Kotiseutua ei ole kuitenkaan unohdettu. Pojanpoika, vunukka, oli ollut koko kesän, kolme kuukautta, babuskan luona Ontajärvellä. Ja poika ja miniä haluavat muuttaa takaisin kotikylään heti, kun pääsevät eläkkeelle. 

Kylä vaikuttaa hiljaiselta ja menneisyyteen uinahtaneelta. Vaaleansininen, pitsiverhoinen kulttuuritalo, kirkkaansininen kylätalo, pieni kauppa, pölyävät hiekkatiet, tyhjilleen jääneet talot. Kissat ja koirat kulkevat pitkin kylän raitteja. Museo kertoo vanhoista ajoista. 

Mutta kylällä on myös toinen, vilkas ja työteliäs puoli. Yhdessä talossa on kanoja ja äänekäs kukko, toisessa lampaita. Kylätalolla naiset paukuttavat kangaspuilla värikkäitä mattoja myytäväksi. Joka pihassa on perunamaata, hedelmäpuita ja muuta viljelystä. Ontajärvi antaa kalaa, metsät marjoja ja sieniä. 

Oman ominaispiirteensä Ontajärven kylään tuo se, että sillä on ollut jo noin kolmekymmentä vuotta ystävyyskyläsuhde Tuupovaaran Öllölän kylän kanssa. Osa öllöläläisistä on vieraillut Ontajärvellä kymmeniä, kymmeniä kertoja, joku yli 70 kertaa. Ihmisten kesken on syntynyt syviä ystävyyssuhteita. Lisäksi matkailu tuo kyläläisille kaivattuja lisätuloja.  

Olen Ontajärvellä ensimmäistä kertaa, mutta vastaanotto on lämmin. Kulttuuritalolla järjestetään karjalaiset illatsut, joissa esiintyy kylän oma ohjelmaryhmä. Ohjelmistossa on karjalaisia ja venäläisiä lauluja ja laululeikkejä. Ryhmän vanhin jäsen Anastasia on jo yli 90-vuotias. Lavan koristeena on taustakangas, jossa lukee vapaasti käännettynä ”meidän kylämme elää”. 

Ontajärvellä vierailee myös sotahistorian harrastajia, jotka kulkevat Rukajärven tien maisemissa vanhoja muistellen. Maljannostopuheissa korostetaan kuitenkin rauhaa ja ystävyyttä. 

Kylän tulevaisuutta ei käy arvaileminen. Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, sanotaan. Ihmiset ovat sitkeitä, ja toivo tulevaisuudesta elää. Nuori, tällä hetkellä Petroskoin musiikkiopistossa opiskeleva Irina kantaa praasniekassa kynttilälyhtyä ja laulaa myöhemmin kulttuuritalolla ja ljublju tebja, Karelia, minä rakastan sinua, Karjala. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Ontajärven kylä. 

Jos minä kuolen

Elämän rajallisuus on tosiasia, joka tulee näillä kymmenillä monin tavoin yhä konkreettisemmaksi. Humoristiseksi tarkoitettu ”jos minä kuolen”, ei entiseen tapaan huvita. Jossin paikalle tulee kun.

Ihminen haluaa mielellään lykätä kuolemaan liittyviä ajatuksia ja asioita. Liekö erityisen suomalainen piirre, ettei kuolemasta puhuta? On vaikea aloittaa keskustelua, ”kun minä kuolen” tai ”jos sairastun vaikka muistisairauteen”. Vastaushan on yleensä, ”ethän sinä nyt ole kuolemassa”. Tai keskustelukumppani säikähtää, ”onko sinulla nyt todettu jokin vakava sairaus”.

Itsekin olen lykännyt ja lykännyt loppuelämän asioiden miettimistä. Nyt olen tarttunut härkää sarvista. Lähipiirin tapahtumat ja kokemukset ovat osoittaneet, miten tärkeää on varautua elämän loppuvaiheisiin ja kuolemaan. Ei voi tietää, miten ja milloin kuolee, tapahtuuko se äkkiä vai pitkän sairauden jälkeen.

Tapaturmaan tai onnettomuuteen voi kuka tahansa joutua milloin vaan, missä iässä tahansa, täysin yllättäen. Jos taas sairastuu etenevään sairauteen, saa hieman aikaa sulatella tilannetta ja varautua tulevaan.

Mitä tapahtuu, jos en yhtäkkiä pystykään hoitamaan asioitani? Jos en pysty maksamaan laskujani enkä hoitamaan muitakaan pankkiasioitani. Jos en pysty kertomaan, missä ja miten tahtoisin, että minua hoidetaan. Miten voisin vaikuttaa siihen, millaiseksi loppuelämäni muodostuu? Miten voisin varmistaa, että elämän arvojani ja elämänlaatuani arvostetaan ja kunnioitetaan?

Oikeudelliseen ennakointiin on useita keinoja. Asiat ja nimekkeet ovat kuitenkin monimutkaisia. Valtakirjat pankkiin ja kelaan riittävät aika pitkälle. Kuitenkin myös edunvalvontavaltuutusta suositellaan. 

Kyse on isoista asioista, pankkitileistä, talletuksista ja sijoituksista, vakuutuksista, verotuksesta ja muista viranomaisten kanssa asioinnista, sopimuksista tai vaikkapa yritykseen liittyvistä ratkaisuista. Tämän vuoksi valtuutuksen laatimisessa suositellaan aina oikeudellisen asiantuntijan käyttöä.

Kenet valtuutan? Henkilön pitää olla sellainen, johon luotan kuin peruskallioon. Onko se puoliso vai joku lapsista? Jos valtuutan jonkun lapsista, syntyykö siitä lasten kesken epäluottamusta? Asiaa on hyvä suunnitella ja keskustella yhdessä perheen kesken, jotta kaikilla on tieto ja ymmärrys oikeudellisesta toimesta ja sen merkityksestä. Parasta on kokoontua sen vanhan ja tutun keittiön pöydän ympärille ja jutella asia perin pohjin.

Monella tilanne on sellainen, ettei perhettä ole, ei puolisoa, ei lapsia. Edunvalvontavaltuutetun ei tarvitse olla sukulainen. Se voi olla kuka tahansa henkilö, johon luotan, ystävä tai ammattilainen, joka on erikoistunut asioiden hoitoon.

Hoitotahdossa on myös kyse vaikeista hoitoon ja kuolemaan liittyvistä asioista. Hoitotahdossa on kaksi osaa. Sitovat tahdonilmaukset liittyvät päätöksiin elämän viime vaiheissa, esimerkiksi elvytyskieltoon. Toinen puoli hoitotahtoa ovat yleisemmän tason toiveeni hoidosta ja sen laadusta. Esimerkiksi elämän arvoni, suhteeni uskontoon, mieliruokani, tottumukseni ja harrastukseni.

Näitä parhaillaan pähkäilen. Mistä tiedän, miten maailma muuttuu ja miten hoidot ja vaikkapa teknologia kehittyvät? Mistä tiedän, jos vaikka 90-vuotiaana alankin tykkätä nyt inhoamastani kesäkeitosta? Tai päinvastoin: nykyinen suosikkiruoka ei sitten ehkä enää maistukaan.

Entä asiakirjojen säilytys, jotta ne tarpeen tulleen löytyvät? Minulla ne ovat toistaiseksi  kenkälaatikossa, jonka päällä lukee ”TÄRKEITÄ PAPEREITA”.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Miten turvaan tahtoni toteutumisen? Opas oikeudelliseen ennakointiin. & Hoitotahto. 

Ystäviä ja huijareita

Tänä syksynä moni vanhempi ja nuorempikin ihminen lukee otsa kurtussa pankin tiedotetta, joka ohjeistaa ”Lataa tunnuslukusovellus mobiililaitteeseesi. Tai hanki tunnuslukulaite. Tunnuslukukortti on toistaiseksi voimassa, mutta tullaan lopettamaan tämän vuoden aikana.” 

Jassoo, elikkäs… Menee sormi suuhun ja tekee mieli kysyä apua. Mutta kehen voit luottaa niin, että avaat hänelle pankkitilisi, tunnuslukusovellukseksi, tietokoneesi ja kaikki salasanasi? 

Miten erottaa ystävät huijareista? Valepoliisit, -hoitajat ja muut huijanderit ovat jatkuvasti uutisissa. Juuri äskettäin parilta vanhukselta vietiin pankkitililtä kymmeniä tuhansia. Todentuntuisia huijausviestejä tulee sähköpostissa ja Facebookissa. Ovikelloa saattaa soittaa poliisin uniformuun pukeutunut valepoliisi. Törkeintä innovatiivisuutta edustavat ne, jotka ottavat huijaustensa kohteeksi lankapuhelimen omistajat. Siitä joukosta löytynee heille otollista saalista.

Mistä ihminen saa apua hankalien pankki- ja raha-asioiden hoitoon? Omaisilta? Kaikilla ei ole omaisia eikä läheisiä. Ystäviltä? Monet heistä samassa tilanteessa, apua vailla. Pankilta? Tuskin. Vanhustyöntekijöiltä tai sosiaalityöntekijöiltä? Liian kiire. Eläkeläisjärjestöiltä? Järjestöt ovat onneksi ottaneet vastuuta digi-valmennuksesta. Silti veikkaan, että moni saattaa jäädä aika tavalla heitteille. Ja siinä piilee hyväksi käytön vaara.

Kun ihminen huomaa tulleensa huijatuksi, hän voi tuntea suurta häpeää ja yrittää viimeiseen asti salata sen muilta. Esille tulleet huijausrikokset ovat vain jäävuoren huippu.

Klassisten huijausten ohella on myös toisenlaisia, monimutkaisia muunnelmia ihmisen hyväksikäytöstä. Yksin asuvan eläkeläisrouvan Tuulikin tarina on yksi niistä. 

Tuulikin (nimi muutettu) naapuri kiinnitti huomiota, että Tuulikki ei entiseen tapaan jäänyt juttusille, vaan kiirehti nopeasti ohi. Kerran naapuri sitten pyysi Tuulikin kahville. Kahden kesken puhellessa juttu alkoi purkautua.

Tuulikki oli pahemman kerran rahavaikeuksissa. Pari vuokraa oli jäänyt jo maksamatta, samoin sähkölasku. Rahaa ei ollut ruokaankaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Oletko alkanut automaateilla pelaamaan, kysyi naapuri.

Ei mitään sellaista. Minulla on ystävä, sanoi Tuulikki. Juttu meni niin, että suomea kirjoittava tuntematon kaveri oli lähettänyt Tuulikille Facebook-viestin ja kaveripyynnön. Tuulikki oli innokkaana somettajana hyväksynyt pyynnön. Yhteydenpito oli sitten jatkunut tiiviinä. Tuulikki kertoi, että kaveri lähetti hänelle joka ilta ihania viestejä ja toivotti hyvää yötä.

Lisäksi hän pyysi Tuulikilta apua rahavaikeuksiinsa. Tuulikki oli lähettänyt pieniä summia postitse ja kerran hän vei kirjekuoressa 1 000 euroa naapurikaupunkiin sovitulle tapaamispaikalle. Kuoren nouti joku toinen, en tiedä, kuka se oli, Tuulikki ihmetteli. Sitten olivatkin eläkeläisen kaikki säästöt menneet.

Tomera naapuri varasi Tuulikille ajan sosiaalitoimistoon, ja Tuulikki sai avustusta niin, ettei asunto mene alta eivätkä sähköt katkea. Sosiaalityöntekijä auttoi Tuulikkia myös tekemään rikosilmoituksen. Se oli kuitenkin Tuulikille vaikea pala. Toivon, ettei hän jää koskaan kiinni, Tuulikki huokaisi. Hän oli niin ihana. Nyt ei kukaan toivota minulle hyvää yötä. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Poliisin ohje: Suojaa rahasi huijareilta