Rauhaa päälle maan

Arja Jämsén

Vanha sukulaiseni havahtuu ulkoa kuuluviin ääniin. Hän tulee levottomaksi ja kyselee, tuleeko pommikoneita, pitääkö mennä piiloon. Hän oli toisen maailmansodan aikoihin lapsi ja asui itärajan pinnassa. Olin usein kuullut hänen kertovan pommikoneiden jylinästä ja lapsuuden peloistaan.

Muistisairautta sairastavan vanhuksen mieleen oli jäänyt ikipäiviksi se, miten lapsia oli vannotettu menemään pommeja piiloon. Lapset olivat juosseet lähimpään ojaan ja maanneet siellä kauhun myllertäessä mahan pohjassa.

Sotien muistoilta ei vanha interreilaajakaan ole voinut välttyä matkustellessaan Euroopassa. Hilpeä turistitunnelma on aina hiljentynyt muun muassa Berliinin, Prahan ja Varsovan museoissa ja muistomerkeillä. Matkaa jatkaessa on voinut huokaista, ei koskaan enää.

Olen kulkenut itänaapurissa Venäjän Karjalassa ja muualla kuudella eri vuosikymmenellä. Maan nimi on sittemmin vaihtunut Neuvostoliitosta Venäjäksi. Olen reissannut työtehtävissä ja lomilla. Olen tutustunut erilaisiin ihmisiin, ja kokemukset ovat monessa tilanteessa ihmetyttäneet, oudoksuttaneet ja ihastuttaneet.

Koronatilanteen hellittäessä olin jo uusinut passin ja seurannut Venäjän koronalukuja, milloin pääsisin viisumin hankintaan. Viipurista haaveilin ensi alkuun. Vaan jälleen kerran meidät yllätettiin.

Oma ikäpolveni, 50-luvun lapset, ovat säästyneet sodalta. Omat vanhempanikin olivat toisen maailmansodan aikaan koululaisia. Kotona ei puhuttu sodasta enkä ymmärtänyt ennen kuin aikuisena, miten ajallisesti lähellä sota oli. Kun synnyin, sodan päättymisestä oli alle 10 vuotta! Vietnamin sota, Persianlahden sota, monet terroristi-iskut ovat olleet oman aikani sukupolvikokemuksia. Olin kuitenkin monien muiden kaltaisteni lailla ajatellut, ettei enää koskaan sotia meidän aikanamme.  

Murheen Risti on muistomerkki Impilahden tien varrella Venäjän Karjalassa. Se on ensimmäinen talvisodan muistomerkki Venäjällä ja tullut näinä päivinä monesti mieleeni. Murheen risti on valtava, viisi metriä korkea monumentti, joka kuvaa kahta ihmishahmoa kädet levällään toisiaan vasten. Kaksi äitiä, suomalainen ja venäläinen.  

Sydän pakahtuu, kun ajattelen kaikkia äitejä ja isiä, miehiä ja naisia, tyttäriä ja veljiä, puolisoita ja ystäviä, jotka elävät pelossa sodan runtelemissa maissa. Ehkä sodan tunkeutuminen näin lähelle Eurooppaan onnistuu avaamaan silmämme hädälle eri puolilla maailmaa. Apua ja tukea tarvitaan.

Olin kirjoittanut kolumnin ihan toisesta aiheesta, kun maailma sitten rysähti. Minun oli pakko laittaa se kirjoitus hiljaa pöytälaatikkoon. Se ei sopinut tähän ajankohtaan, ehkä joskus myöhemmin, kun ajat ovat valoisammat. Olin kirjoittanut ikäihmisten jorinoita ja porinoita, hyväosaisten ihmisten pieniä asioita, jotka tuntuvat nyt joutavilta.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 5.3.2022.

Kirjoittaja: Arja Jämsén 

Kuva: Arja Jämsén 

                    

Kiiltokuvia ja ystäväkirjoja

Arja Jämsén

Vinttikomeroita raivatessa löytää usein aarteita. Siivous jää kesken, kun muistot tulvivat mieleen. Minulle kävi joulun alla näin.

Löysin kiitokuvavihon vuodelta 1962. Olen ollut silloin pieni kansakoululainen. Kavereita pyydettiin liimaamaan vihkoon kiiltokuva ja kirjoittamaan siihen joku loru. Pienet runonpätkät, sananlaskut ja lorut olivat omatekoisia tai ikivanhoja perinneloruja. Ne kertoivat monesti rakkaudesta ja ystävyydestä. Esimerkiksi Eila oli kirjoittanut minulle näin: ”Rakkaus on pikkuinen ukko, jolla on kädessä olkitukko. Hän sitoi meidät yhteen niin kuin pellolla lyhteen.” Eeva kirjoitti: ”Ruusu on punainen. Neilikka on suloinen. Ja niin olet sinäkin.”

Joskus loruissa annettiin elämänohjeita, kuten minulle tämä tärkeä ohje: ”Älä luota syksyn yöhön, vaikka taivas on selkeä. Älä luota pojan silmiin, vaikka katse on lempeä.” Sain elämänohjeen myös toisinpäin. ”Kun sä poimit ruusuja, niin älä niitä tallaa. Kun sä lemmit poikia, niin älä niitä narraa.”  Kiiltokuvakirjaa kutsuttiin myös muistokirjaksi ja loruja muistoksi. Sain muiston Eilalta: ”Muista silloin minua, kun et muista muita!” Ruusujen, koirien, kissojen ja enkeleiden kuvat ovat suosituimpia ja niitä käytiin ostamassa kirjakaupasta koulun lähellä.

Ystäväkirjat ovat toinen mukava lapsuuden muisto. Kirjassa oli valmiita kysymyksiä, joihin kavereita pyydettiin vastaamaan. Kysyttiin pituutta ja painoa, hiusten ja silmien väriä. lempiruokaa. Lisäksi haluttiin tietää tulevaisuuden ammattitoivetta, lempilaulajaa, inhokkiruokaa ja muuta tärkeää. Omaa ystävänkirjaani en ole vielä löytänyt, mutta tiedän, että se on jossain vintin uumenissa. Yhden ystäväni vastauksen muistan kirkkaasti. Kysymykseen, mitä inhoat, ja hän vastasi siihen tyhjentävästi, että sipulia ja hieltä haisevia poikia.

Ystävänkirjoja julkaistaan nykyään ainakin aikuisille. Se voisi olla vaikkapa mukava syntymäpäivälahja tai viihdyke illanviettoon. Aikuisten ystäväkirjaan voi joskus liittyä muistitehtäviä. lorujen muistamisesta voisi laittaa kisan pystyyn.

En tiedä, minkä verran kiiltokuvavihkoja vielä harrastetaan. Oman lapseni ollessa pieni kiiltokuvien tilalle tulivat monenlaiset tarrat. Ja sittemmin kännykän erilaiset sovellutukset, Instagrammit ja TikTokit ovat vallanneet alaa. Harmi, sillä niistä ei jää muistoja, joita katsella ja lueskella vielä 60 vuoden päästä. 

 

Kirjoitus julkaistu aikaisemmin Pohjois-Karjalan Muisti ry:n Vertaiskirjeessä 1/2022.

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsénin kotialbumista 

                            

 

Eläkeläisten työnhaluja arvuutellaan

 

Arja Jämsén

Menneinä vuosina työpaikan hakupapereiden pinosta saatettiin usein heti alkajaisiksi siirtää syrjään yli 50-vuotiaat hakijat. Nyt työntekijäpula on monella alalla tätä päivää ja myös tulevaisuutta, ja työuria halutaan pidentää alusta, keskeltä ja lopusta.

Yhdeksi osaratkaisuksi työntekijäpulaan nähdään eläkeläiset, joita kaipaillaan takaisin työelämään. Työhaluista ei tosin ole ihan satavarmaa tietoa. Arvioidaan, että tätä nykyä joka kymmenes eläkeläinen on työelämässä.

Eläkeläisten työt ovat moninaisia. Osa jatkaa entisessä työssään vielä eläköitymisen jälkeen. Joku innostuu ihan uudenlaisesta työstä. Ja joku on viettänyt muutaman välivuoden eläkkeellä ja huomaakin mielivänsä takaisin työhön. Omissa eläkeläistovereissani on tästä monia esimerkkejä. Yksi eläkeläisystävä perusti yrityksen ja nyt konsultoi ja remontoi. Toinen suoritti hygieniapassin ja hyllyttää päivät pitkät ruokakaupassa. Joku jatkaa kouluttajan uraansa.

Eläkeyhtiö Ilmarisen tuoreen kyselyn mukaan suurella joukolla eläkeläisistä olisi työhaluja. Jopa kaksi kolmesta kyselyyn vastanneesta eläkeläisestä olisi työhaluinen ja omasta mielestään myös työkykyinen. Vastaajat arvioivat lisäksi, että työnteko kohentaisi heidän hyvinvointiaan.

Mikä eläkeläisiä työelämään innostaa? Raha on yksi tekijä, mutta ei ollenkaan päällimmäinen. Usein työ on niin mielenkiintoista, että sitä halutaan jatkaa. Halutaan oppia uutta ja pysyä ajan tasalla. Elämään tulee työn kautta lisää merkitystä, tarpeellisuuden ja joukkoon kuulumisen tunnetta. Lisätienestikään ei tee pahaa. Se tuo leivän päälle lisuketta, voi matkustella ja saada elämään ehkä pientä luksusta.

Onko eläkeläismarkkinoilla samanlainen kohtaanto-ongelma kuin työmarkkinoilla yleisemminkin? Toisaalla on töitä ja toisaalla työhalukkaita eläkeläisiä, mutta ne eivät vaan osu kohdakkain?  

Ratkaisuna kohtaanto-ongelmaan voisi olla muun muassa, että asiasta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Työpaikan kehityskeskusteluissa asia voisi olla esillä jo siinä vaiheessa, kun eläköityminen vasta siintää horisontissa. Eläkeläinen kaipaa myös tietoa verotuksesta ja eläkkeen karttumisesta, ja työyhteisöt tarvitsevat ikäjohtamisen taitoja ja ikämoninaisuuden ymmärrystä.

Osa-aikaisuus, osavuotisuus ja omatahtisuus ovat usein eläkeläisen työnteon kriteereitä. Ei haluta entisenlaista tiukkaa työtahtia ja kiriputkea, vaan rauhallisempaa, pienimuotoisempaa ja hallitumpaa työhön osallistumista. Työnteko halutaan pitää omissa käsissä.

Suomeen on jo perustettu eläkeläisiin erikoistuneita rekrytointitoimistoja. Ainakin nimet ovat lupaavia: Superseniorit, Superammattilaiset, Senioriosaajat. Tärkeintä on kuitenkin, että ihmisellä on mahdollisuus valita ja elää omannäköistä elämää, jatkaapa sitten työstä vapaana tai työssä puurtavana eläkeläisenä.  On arvostettavaa, jos eläkekahveilla on tyytyväinen olo. Olen työni tehnyt, nyt saa riittää.    

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 15.2.2022. 

                    

Mitä pahaa vanhenemisessa?

Arja Jämsén

Joskus törmää testeihin, joissa voi selvittää henkisen ikänsä. Musiikkimaku, puheenparsi tai lempiruoka voi sen kertoa. Erään sanatestin mukaan oma henkinen ikäni olisi 21 vuotta. En osannut ratkaista, olisinko tuloksesta hyvilläni vai nolo. 

Ikääntymistä, erityisesti naisen ikääntymistä käsitellään myös elokuvissa. Tuoreen kotimaisen elokuvan nimi toteaa, että 70 on vain numero. Elokuvassa Hannele Lauri esittää aika lailla ikäistään iskelmätähteä, jolle ikääntyminen on vaikeaa. Tai hän ei ota sellaista huomioon omalla kohdallaan. Nuori poikaystävä pitää hänet niin virkeänä, että hän jopa kyselee lääkäriltä lapsensaantimahdollisuuksiaan. Tämän lääkäri torppaa sanomalla suoraan, että olet kohta 70, ei onnistu.  

Ikä ja iästä puhuminen on monelle vaikea asia. Itsekin saatan vastata olevani 60 ja risat vanha. Mitä vikaa ikääntymisessä on, kun haaveilemme ikuisesta nuoruudesta ja iättömyydestä? Syitä lie monia. Vanhuus saattaa pelottaa, jos se omissa ennakkokuvitelmissa tarkoittaa sairauksia, kipuja, yksinäisyyttä. Iltapäivälehtien vakio-otsikoita ovat esimerkiksi dementian viisi oireita, näin ehkäiset dementian, syövän tai infarktin. Samoin on jatkuvasti lehtijuttuja 105-vuotiaista ihmetyypeistä, jotka heittävät kuperkeikkaa, väittelevät tohtoriksi tai saavat kaksoset. Apua, en kestä!

Totta on, että kun mittarissa on reilusti yli 60 vuotta, on elämää enemmän takana kuin edessä. Mennyttä elämää arvioidaan, miten meni, noin omasta mielestä. Onko voittajafiilis, päivääkään en vaihtaisi, vai voisiko vaihtoon mennä useampikin jakso eletystä elämästä.  

Ikäkriisissä kärvistelevää syntymäpäiväsankaria lohdutetaan sanomalla, että ikä on vain numero. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Arvelen, että sillä halutaan kertoa, ettei iällä ole väliä, että ihminen on sen ikäinen kuin haluaa ja tuntee olevansa eikä ikääntymistä oikeastaan olekaan. Onhan se noinkin. Tänä päivänä nuoret ja vanhat voivat toisin kuin ennen pukeutua samanlaisiin vaatteisiin, pitää samoista bändeistä ja hurvitella yhtä hurjasti.

Toisaalta hokema huokuu ajatusta ikääntymisestä ei-toivottuna ja ikävänä asiana, joka halutaan kieltää, häivyttää pois mielestä ja näkyvistä. Tarkoittaako se samalla, että ikääntyvät ja vanhat ihmiset ovat ei-toivottuja ja ikäviä? Vanhustutkija Marja Jylhä, 68 vuotta, teilaa ”ikä on vain numero” -ajatelman hölynpölynä ja suoranaisena ikäsyrjintänä. On väistämätön tosiasia, että ihminen ikääntyy ja muuttuu.

Kun leikittelee ajatuksella, mikä ikä on elämän parasta aikaa, vastaukset vaihtelevat. Villi nuoruus ehdottomasti, sanoo yksi. Lapsiperheikä, vastaa toinen. Tuleva eläkeaika, arvioi kolmas. Osa haluaisi palata eiliseen, osa katsoo tulevaan. Olisiko ikääntymiseen mahdollista suhtautua rauhallisesti, jopa innostuneesti? Elämä on ihmisen parasta aikaa, tiesi Nykäsen Mattikin. Aina voi tapahtua jotain hyvää, aina voi päästä oppimaan, näkemään ja kokemaan uutta ja innostavaa. 

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 30.1.2022.

Teksti: Arja Jämsén 

Kuva: Arja Jämsén 

                                            

 

Kiinnostavasti vanhuudesta ja kielestä

 

Arja Jämsén 

 

Nyt on käsillä tärkeä ja odotettu kirja. Ikääntyminen, vanhuus, ikäihmiset ovat päivittäin otsikoissa. Korona-aika nosti ikäihmiset tikun nokkaan aivan erityisesti. Mutta miten vanhuudesta ja vanhuksista puhutaan? Entä miten vanhuksille puhutaan? Millaista kieltä, millaisia sanontoja tai käsitteitä käytetään arkikielessä ja palveluissa, hoitokodeissa ja mediassa? Mistä kieli kertoo ja miten se vaihtelee?

Julkaisu ”Vanhuus ja kielenkäyttö” on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajina on kielentutkijoiden lisäksi myös muun muassa gerontologi ja puheterapeutti. Kyse on aidosti monitieteisestä ja monialaisesta julkaisusta, joka valottaa vanhuutta ja kieltä monesta, jopa yllättävästäkin näkökulmasta.

Kirjassa on yhdeksän kokonaisuutta, muun muassa vanhuudesta mediassa, vanhuudesta ja puhuttelusta, muistisairauksiin liittyviin kielellisistä muutoksista sekä ikääntymisestä suomenruotsalaisena.

Miksi vanhuudesta ja kielestä puhuminen ja kirjoittaminen on tärkeää? Gerontologi Antti Karisto avaa tätä peruskysymystä artikkelissaan. Merkityksellisyys nousee kahdestakin näkökulmasta. Toisaalta kieli kuvaa vanhuutta ja ikääntymistä yhteiskunnassa. Toisaalta – mikä jopa vieläkin tärkeämpää – kieli rakentaa sosiaalista todellisuutta. Tätä kuvastavat tämän päivän moninaiset ikätermit ja -nimitykset. Vanhahtavana ja vinona joidenkin mielestä pidetyn vanhuksen rinnalle on syntynyt uuskäsitteitä ja kiertoilmauksia, esimerkiksi ikääntyvä, ikääntynyt, ikäihminen ja seniori.

Sivuhuomautuksena vanhusnimityksiin mainittakoon, että tuoreessa kyselytutkimuksessa yli puolet 60-vuotta täyttäneistä vastaajista piti osuvimpana nimityksenä eläkeläistä!

Median vanhuuskieli muokkaa käsityksiä ikääntymisestä, kategorisoi ja luokittelee. Kirjassa on tästä useita artikkeleita. Muun muassa Anne Mäntynen ja Mikko T. Virtanen kirjoittavat, millaista vanhuskuvaa eri juttutyypeissä rakennetaan. Kurjuus- ja taakkatarinat ovat tuttuja taloutta ja politiikkaa käsittelevissä artikkeleissa: väestön ikääntyminen lisää yhteiskunnan taloudellista taakkaa, ja pitkä ikä kääntyy ongelmaksi. Pikku-uutisissa vanhus hukkuu tai muistisairautta sairastava eksyy. Henkilökuvissa on usein esillä sankarivanhus, joka 90-vuotiaana hiihtää 2 000 kilometriä tai väittelee tohtoriksi. Mielipidekirjoitukset saattavat esitellä vanhuksen usein esimerkiksi digitalisaation uhriksi.   

Ulla Tiililä pohtii asiointikieltä ja palvelujen saavutettavuutta, joka olisi ihan oman kirjansa aihe. Kieleen liittyy myös osallisuuden kokemus, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Mielenkiintoinen huomio on omaisolettama ja palvelujen alikäyttö sekä kysymys, jääkö hyvinvointi kielellisen kompetenssin varaan.

Asiasanahakemisto kirjan lopussa ansaitsee mielestäni erityisen kiitoksen. Se antaa ikääntymisen ”sanapilvenä” jo sinänsä käsityksen vanhuuden ja kielen moninaisesta ja kiinnostavasta maailmasta.  

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin IkäNYT!-verkkolehdessä 2/2021. Löytyy: https://ikanyt.karelia.fi

Kirja: Kaarina Hippi, Anne Mäntynen & Camilla Lindholm: Vanhuus ja kielenkäyttö.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1463. 2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén