Haluatko elää vanhaksi?

Päivän kysymys on, milloin vanhuus alkaa? Kansaneläkkeen mukainen vanhuuseläke alkaa 65-vuotiaana, mutta ihmisten mielikuvissa vanhuuden alkamisikä vaihtelee. Yleisimmin ajatellaan vanhuuden alkavan ikävuosien 61–70 välillä. Jännittävä piirre ajattelussamme on, että mitä vanhempi ihminen on, sitä myöhemmin hän ajattelee vanhuuden koittavan. Vanhuus ikään kuin juoksee edellä karkuun. Yli 85-vuotiaiden mielestä vanhuus alkaa 78-vuotiaana.

Danny, 80, ja Frederik, 77, kiertävät täyttä päätä esiintymässä ravintoloissa ja festareilla. Eikä Mick Jaggeriakaan, 79, tunnu ikä painavan. Ovatko he vanhuksia? Tuleeko ihminen jossain vaiheessa liian vanhaksi vaikkapa rokkaamaan, jos sattuu siitä lajista tykkäämään? Tänä päivänä monen entisen nuoren jalka vippasee rokin tahtiin mummodiskossa tai hoitokodin päiväsalissa. 

Vanhustyön keskusliitto selvitti taannoin suomalaisten suhtautumista vanhuuteen, vanhenemiseen ja vanhustyöhön. Kyseessä oli sikäli harvinainen kansalaistutkimus, ettei kyselyn yläikärajaa rajattu kuten tavallisesti tehdään. Nuorin vastaajista oli 16-vuotias ja vanhin 97-vuotias. Molempien ääripäiden näkemykset tuppaavat yleensä jäämään pimentoon.

Kyselyssä otettiin selvää, miten suomalaiset suhtautuvat vanhuuteen, miten vanhoista ja vanhenemisesta puhutaan ja miten vanhojen ihmisten tarpeet näkyvät palveluissa, päätöksenteossa ja työmarkkinoilla.

Kyselyyn vastaajat pitivät vanhuutta normaalina elämänvaiheena ja suhtautuivat siihen valtaosin myönteisesti. He kokivat kuitenkin yhteiskunnan suhtautuvan vanhuuteen kielteisesti. Ihmiset siis suhtautuvat myönteisesti, mutta yhteiskunta koetaan kielteiseksi. Mitä yhteiskunnalla tässä tarkoitetaan? Vastauksissa nousevat esille poliitikot loukkaaviksi koetuilla kestävyysvajepuheillaan. Lisäksi sekä nuoret että vanhat kokevat ikäsyrjintää sosiaali- ja terveyspalveluissa ja työmarkkinoilla. Syrjintä voi kohdistua yksilöön tai olla rakenteellista ja osin huomaamatontakin.

Ikääntyvää ihmistä kommentoidaan joskus ilkeään sävyyn: mitä tuokin lavalle, puhujapönttöön tai työelämään änkeää, eikö ymmärrä ikäänsä. Kalenteri-iän perusteella niputtaminen ja leimaaminen on kuitenkin mennyttä maailmaa. Kalenteri-ikä ei kerro ihmisen osaamisesta, terveydestä tai toimintakyvystä. Elämässä ei ole parasta ennen -leimaa eikä vanhuudessa viimeistä käyttöpäivää.

Aina on myös hyvä muistaa, että jos haluaa elää pitkään, vanheneminen on siihen oiva, jollei jopa ainoa keino.  

Julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 12.2.2023.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Valokuva: Arja Jämsén 

                         

 

Digiosaamista myös ikäihmisille

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin ostamassa kotiin uutta tietokonetta. Nuoremmalle väelle tiedoksi, että kyse oli pöytäkoneesta, kannettavia ei ollut vielä olemassa. Myyjä kysyi, millainen aikaisempi koneeni oli. Tämmöinen beessi, sanoin ja piirtelin ilmaan noin metri kertaa metrin suuruista nelikulmiota.  Ymmärrykseni tietokoneista on onneksi karttunut noista ajoista, mutta kovin vankkaa se ei vieläkään ole.

Tänään digi on kaikkialla. On isoja ja pieniä koneita, puhelimia ja pädejä. Lehti luetaan diginä, kirjoja kuunnellaan netistä, ja palvelut verotuksesta junalippuihin ja koronarokotusaikoihin löytyvät linkin takaa. Puhumattakaan siitä, että yhä useammin uutisissa, ilmoituksissa ja mainoksissa meitä kehotetaan lukemaan lisää verkosta osoitteesta www ja jotain.

Digiosaaminen jakaa ikäihmisiä. Monet käyttävät internetiä ja sosiaalista mediaa sujuvasti, mutta osalle digimaailma on jäänyt tuntemattomaksi. Eläkkeelle siirtyminen tuntuu olevan yksi vedenjakaja. Sormi menee suuhun, kun työpaikan it-tukea ei enää olekaan käytettävissä.

Apua ja tukea kyllä löytyy, mutta se on hajallaan siellä sun täällä. Itse olen kulkenut kannettava repussa järjestöjen it-tukipisteillä ja asukastuvilla ja saanut ratkaisut kulloisiinkin ongelmiin. Perheenjäseniltä tulee useimmiten paras ja nopein apu, kun on kyse tv-kanavista tai puhelimesta.

Erityisesti 65–74-vuotiaiden digikiinnostuksen on huomattu lisääntyneen viime vuosina. Syyksi arvellaan poikkeuksellisia koronavuosia. Internet ja some toivat ikäihmisten eristettyyn maailmaan ajankohtaista tietoa sekä kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta ja viihdykettä.   

Digitaitoja ei ole Suomessa vielä nähty kansalaistaitona, vaan digiosaaminen on mielletty ensisijaisesti työelämätaidoksi. Ikäihmisten digioppiminen on ihmisten itsensä ja järjestöjen varassa. Mahdollisuus elinikäiseen oppimiseen ja digiosallisuuteen kuuluu kuitenkin myös kaikille ikäihmisille.

Arveleeko joku, ettei vanhana enää opi? Kyllä ikäihminen oppii, kun sopivaa tukea on tarjolla. Taidot ja aikaisempi osaaminen vaihtelevat, mutta osuva opetuksen ja opastuksen tyyli löytyy jokaiselle. Erityisen hyväksi on koettu vertaisopastus, jossa toinen, hieman osaavampi ikäihminen opastaa toista. Pohjois-Karjalassa Joen Severi ry on tässä erityisesti ansioitunut. Silloin voi alkaa ihan alkeista eikä nolota kysyä vaikka, mikä se eväste, selain tai hiiri on.

 Kirjoitus on julkaistu 17.1.2023 sanomalehti Karjalaisessa.Arja Jämsén

Kirjoittaja Arja Jämsén

 

Vanhuus on kuin sisäkkäisiä hahmoja sisältävä maatuska-nukke

Arja Jämsén

Olen vanha, mutta en ole vanhus, kuvasi kirjailija Eeva Kilpi ikääntymistään. Moni vanhuuseläkeläinen miettii samaa, en ole enää nuori enkä edes keski-ikäinen. Mutta että vanhus. Siihen on mielen vaikea taipua.  

Ajan kulumisen huomaa kuitenkin raskaalla tavalla vanhojen sukulaisten hautajaisissa. Yhtäkkiä olemmekin serkkujen kanssa suvun vanhimmat. Poissa ovat vanhempien lisäksi sedät, tädit ja enot.

Historian siipien havinan kuulen ja tunnen myös muistellessani opiskeluaikoja puolen vuosisadan takaa. Muistot, tunteet ja tunnelmat, jopa maut ovat elävästi mielessä. Suomen ensimmäisen energiajuoman, Vita Novan maku pitkäksi venähtäneen illan jälkeen ennen päivän ensimmäistä luentoa. Ja alakuppilan kermamunkki tentin jälkeen. Myös isot ja pienet valinnat erilaisissa elämän risteyskohdissa kiitävät mielessä.   

Ikä ja maailmantilanne virittävät muistelemaan omaa elämää. Minulla on nyt työn alla iso ja pölyinen pahvilaatikko täynnä kirjeitä 70-luvulta. Äiti säästi kaikki kirjeet ja kortit, joita opiskeluaikana lähettelin kotiväelle. Ja jostain syystä minä olen myös säilyttänyt kaikki kotoa saamani kirjeet. Pahvilaatikossa on täydellinen 70-luvun kirjeenvaihto, joka kertoo nuoren opiskelijan asettumisesta Tampereelle, tenteistä, rahasta, syömisistä ja ostoksista sekä myös tunteista, alkuaikojen ikävästä ja yksinäisyydestä. Kotona tunteista ei puhuttu, mutta niistä saattoi kirjoittaa. Äiti kirjoitti perheen ja lähisukulaisten arkisista asioista, huolista ja sairauksista.

Mitä ajattelen tuosta 70-luvun nuoresta tytöstä, tunnistanko hänet? Kyllä minä se tyttö olen. Jaan Eeva Kilven ajatuksen: ”vanhan naisen silmistä katsoo nuori tyttö”. Elämässä sattuu ja tapahtuu, välillä jumittuu, välillä taas kasvaa ja kehittyy. Olen yhtä aikaa vanha ja nuori.

Ajattelen, että ihminen on kuin venäläinen maatuska-nukke, joka oli suosittu matkamuisto ennen vanhaan. Sorvatussa puunukessa on sisäkkäisiä hahmoja. Ison puunuken sisältä löytyy aina vaan pienempiä ja pienempiä nukkeja. Maatuska on kuin elämä itse. Sen voi ajatella kuvastavan elämän jatkumoa, jossa ihmisen kaikki iät ovat yhtä aikaa läsnä. Nykypäivä päällimmäisenä, sitten työteliäs keski-ikä, nuoruus ja sisimpänä lapsuuden aika. Kaikkien ikien muistot ja kokemukset kantavat vanhuudessa.  

Julkaistu aikaisemmin 18.12.2022 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Valokuva: Arja Jämsén 

Sakon uhalla äitiä katsomaan

 Arja Jämsén

Keskustelin kerran aasialaisen tuttavani kanssa suomalaisesta perhe-elämästä. Kerroin, että aikuinen lapseni asuu yli 400 kilometrin päässä emmekä tapaa kovin usein.

Sinäkö asut yksin, ihmetteli tuttavani. Hän hämmästeli, miten minä pärjään ilman perhettä. Hänen kulttuurissaan ikääntyviä vanhempia ei jätetä yksin. Vanhoista ihmisistä huolehtiminen kertoo arvostuksesta ja huolenpidon vastavuoroisuudesta.

Ihmettä kerrakseen. Kakistelin vastaukseksi, että kyllä minä toistaiseksi pärjäilen ihan ok. En ole muuttamassa lapseni perheeseen eikä hän ole muuttamassa luokseni. Sitä paitsi ei tämä tuttukaan asu yhdessä äitinsä kanssa. Hän työskentelee tätä nykyä Suomessa, ja äiti asuu kaukana maapallon toisella puolella.

Perhehoivan merkitys vaihtelee eri kulttuureissa ja on kaikkialla murroksessa. Esimerkiksi Kiinassa väestö ikääntyy kovaa vauhtia. Nuoret muuttavat maaseudulta opintojen ja työn perässä kaupunkiin ja myös ulkomaille. Vanhukset eivät enää voi luottaa siihen, että lapset ja lapsenlapset pitävät heistä huolta. Perhehoivaa kuitenkin pyritään vahvistamaan esimerkiksi niin, että lapset voidaan Kiinassa velvoittaa jopa rangaistuksen uhalla vierailemaan vanhempiensa luona.  Mahtaako olla kovin vaikuttava tapa, en tiedä.

Japanissa haetaan työn ja perheen yhteensovittamiseen uusia ratkaisumalleja muun muassa Suomesta. Meillä on virinnyt keskustelua, pitäisikö aikuisten lasten ottaa enemmän vastuuta vanhempiensa hoidosta, hoivasta ja tarvittaessa myös elatuksesta. Eurooppalaisessa perhelainsäädännössä näin on.

Omaishoitajina lapset huolehtivat jo tätä nykyä aika tavalla vanhempiensa hoidosta. Ihan oma kysymyksensä perhehoivassa ovat ne ikääntyvät ihmiset, joilla ei ole perhettä. Usein puhutaan omaisista ja läheisistä, jotka huolehtivat viime kädessä. Entä jos heitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Tai vaikka olisikin, välit ovat jostain syystä menneet poikki eikä yhteyksiä pidetä. Arvelen, että tämä ikäihmisten joukko ei ole ihan pieni.

Ilman omaisia elävien ihmisten tilanteesta ja mahdollisista ongelmista ei juuri puhuta julkisuudessa. Joskus heillä saattaa olla ystäviä, naapureita tai viranomaisia apuna ja tukena, kun tarvitaan neuvoja taloudellisiin kysymyksiin, asumisjärjestelyihin tai terveyspulmiin. Tai kaivataan puhekaveria ja seuraa.   

Mutta tilanne on ikävä, jos ihmiseltä puuttuu sekä omaisia että kavereita eikä hyvinvointivaltiostaan ole tuen tuojaksi. 

 Artikkeli julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 4.11.2022

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

Eläkkeellä töissä

Arja Jämsén

Ministeri Saarikko sohaisi joku aika sitten muurahaispesään ehdottaessaan verouudistusta, jolla houkuteltaisiin eläkeikäisiä jatkamaan työelämässä tai palaamaan eläkkeeltä takaisin töihin. Porkkanana olisi yli 60-vuotiaiden työtulovähennyksen asteeittainen korotus.

Ehdotuksen takana on yhä paheneva työvoimapula alalla kuin alalla. Uudistuksen eduiksi on laskeskeltu myös eläkemenojen alentumista. Lisäksi eläkeläiset laittaisivat lisätulonsa kulutukseen ja vahvistaisivat siten markkinoiden pyörimistä.

Seurasin ehdotuksen kommentointia. Kaiken tietävä somekansa buuasi ehdotuksen maan rakoon. Someseurantani ei ollut tieteellisesti pätevä eikä kattava, mutta selkeät linjaukset löysin.

Ensinnäkin oli vahva näkemys siitä, että kyllä eläkeläinen on jo osuutensa työelämässä tehnyt ja piste. Myös huoli työttömistä ja nuorista oli perustelu, jolla eläkeläisten työhön osallistumista vastustettiin. ”Kyllä nuoret ja työttömät pitää saada työnsyrjään ennen eläkeläisiä.”

Yleisesti arvellaan, ettei eläkeläisillä ole enää työhalujakaan. Eikä toisekseen eläkeläinen muutenkaan enää pysty eikä kykene työhommiin. Paitsi ehkä erään somekirjoittajan mukaan ”kevyttä työtä tehneet opettajat ja muut töissä lepäämässä käyneet”. Heillä saattaisi riittäisi virtaa vielä eläkeiässäkin.

Nyt seuraa puolustuksen puheenvuoro. Olen ymmärtänyt, että eläkeläisten innostamisessa työelämään ei ole kyse pakosta. Ainakaan toistaiseksi. Kyse olisi niistä eläkeikäisistä, joilla olisi halua ja mahdollisuuksia jatkaa työelämässä. Heille kannattaisikin tarjota ruusuja tai paremminkin porkkanoita hopeamaljassa.  

Toki tulevaisuudessa siirrytään eläkkeelle myöhemmin kuin tänä päivänä. Eläköitymisikä nousee omien lakiensa mukaisesti, kun eläkeikä on sidottu elinajan odotteeseen ja kullakin ikäluokalla on oma eläkeikänsä. Samalla kuitenkin arvioidaan, että tulevat eläkeläiset ovat terveempiä ja parempikuntoisia kuin me nykypolven eläkeläiset. Jää nähtäväksi.

Ennen kaikkea on hyvä muistaa, että meitä eläkeläisiä on moneen junaan. Minulla on omakohtaista kokemusta työssäkäynnistä eläkeläisenä. Olen kohdannut sekä kannustusta että ihmettelyä. Kysytään esimerkiksi, miksi kummassa jatkan työelämässä, eikö eläke riitä elantoon, vienkö työt nuoremmilta, eikö minulla ole elämää.

On minulla elämä. Se on omannäköiseni elämä, jossa koen vielä eläkeläisenäkin tekeväni tärkeää ja merkityksellistä työtä. 

Julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 10.10.2022 

Teksti: Arja Jämsén 

Kuva: Arja Jämsén

                                    

Kotini on linnani

 

Arja Jämsén

Kapuan portaita kerrostalon neljänteen kerrokseen selässä reppu, jossa viikonlopun ruokaostokset. Tämä käy hyvästä porrastreenistä, kannustan satunnaisia kyläilijöitä, jotka puhisevat hissin puuttumista.  

Vielä jalka nousee, mutta miten kauan. Olen jo myöhäiskeski-iän puolella enkä enää nuorene. Ikätovereita on paljon ja lisää tulee. Yli 85-vuotiaiden osuus se vasta kasvaakin. Sen ennustetaan kaksinkertaistuvan parin seuraavan vuosikymmen aikana.

Vaikka kuinka kuntoilisimme ja olisimme reippaita, ikä tekee jossain vaiheessa tehtävänsä. Miten silloin eletään, asutaan ja liikutaan? Tulevaisuus saattaa huolettaa, mutta ei sitä kannata pelätä. Elämää ei voi hallita, mutta ennakointi voisi olla viisautta.

Otetaan pieni unelmointiharjoitus: miten haluaisit asua vanhana? Omassa kotona, on yleisin vastaus. Keskustelimme kerran eräässä ikäihmisten porukassa, mikä tekee kodista kodin. Asunnon kodikkuus syntyy muun muassa omannäköisyydestä, sisustuksesta ja omista tavaroista, kirjoista ja lempiväreistä.

Asunnon ikäystävällisyydellä tarkoitetaan yleensä esteettömyyttä ja turvallisuutta. Yhtä tärkeää kuin päästä hissittömän kerrostalon yläkertaan on myös päästä sieltä ulos. Kauppaan, elokuviin, rautatieasemalle. Maisema ja luonto ovat monelle meistä olennainen osa asumisen kokemusta. Millainen asuinympäristö on, voiko kerrostalon pihalla ulkoilla, houkuttaako lähiympäristö liikkumaan? Pelottaako katujen liukkaus, onko valaistusta tai penkkejä istahtaa?

Korona-aikana rajoitettiin ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä. Taustalla olivat perustellut lääketieteelliset syyt, ja erityisesti hauraiden vanhojen ihmisten turvallisuutta haluttiin varjella. Sitten havahduttiin asian kääntöpuoleen, sosiaalisen kuoleman riskiin. Huomattiin, miten tärkeitä sosiaaliset kontaktit ihmisille ovat.

Asumisen sosiaaliset tekijät ovat vielä kohtalaisen tutkimaton alue. Ikäihmiselle hyvä asuinympäristö tarjoaa vaivattomia kohtaamisen areenoita ja vuorovaikutuksen tapoja, vaikka mahdollisuuden vaihtaa sanan tai pari.  Silloin ikäihminen voi tuntea olevansa näkyvä, sosiaalisesti elossa, yksi muiden joukossa.

Ikäihmisten asumisratkaisuihin tarvittaisiin lisää vaihtoehtoja. Onneksi nyt on virinnyt kiinnostusta uudenlaisiin yhteisöllisiin asumismuotoihin. Yhteisöllisiä kerrostaloja, osuuskuntia ja vapaaehtoisia yhteisasumisen muotoja, joissa yhdistyvät oma rauha ja porukan seura.

 

Teksti: Arja Jämsén

 Kuva: Arja Jämsén

Julkaistu aiemmin 16.9.2022 sanomalehti Karjalaisessa.

Soutu unelman toteuttajana

Olin 1970-luvulla kesätöissä Sulkavalla ja ystäväni sai minut houkuteltua kilpasoutuun. Sousimme yhdessä kolme kertaa, mutta sitten elämän ruuhkavuodet veivät eri teille. Ystäväni on ollut uskollinen soutaja; 39 mitalia ja läjä arvonimiä.

Olemme myös ikätovereita ja täytämme tänä vuonna pyöreitä vuosia. Ystäväni ehdotti, että juhlavuoden ja hänen 40:n soutukertansa kunniaksi voisimme soutaa yhdessä retkisoudun. Unelmana oli päättää soutu-ura niin, että ympyrä sulkeutuu arvokkaasti. Kun olen enemmän innokas kuin älykäs, ilmoittauduin empimättä mukaan, huolimatta että ikä, kunto ja ulkoinen status eivät ole 1970-luvun tasolla.  Päätös oli tehty ja siitä pidettiin kiinni.  

Peränpitäjäksi saimme ystäväni siskon, kokeneen soutajan ja viisaan ihmisen. Eläkeläisten tapaan elämme uusia ruuhkavuosia. Soutuviikonlopulle oli varattuna monenlaista ohjelmaa; sukujuhlia, lastenlasten hoitoa ja mökkikiireitä. Siispä päätimme, että suoritamme tuon kahden päivän retkisoudun yhdessä päivässä, teemalla ei kiirettä ja nautiskellen!

Saimme ystäväni siskon perheen omistaman kauniin ja kevyen veneen, joka oli kuin lupaus unelman toteuttamiseen. Matka alkoi kauniissa säässä, kaikki oli kohdallaan. Soutelun lomassa maiseminen innoittamina puhuttiin suomalaisesta mökkikulttuurista ja sen muuttumisesta ja avohakkuista. Totta kai matkan aikana jaettiin myös vaivat, kolotukset, ikääntyminen, lasten ja heidän perheensä kuulumiset ja maailman meno tietysti.

Ruokapaikalla tankattiin, kun muut asettuivat leirielämään, meidän nokka osoitti kohti Sulkavan kirkonkylää. Kesäpäivä muuttui hetkessä. Taivas musteni, ja Saimaan aallot löivät vaahtopäinä rantaan. Onneksi ikä antaa jotakin suojaa yltiöpäistä hulluutta vastaan. Perähenkilö käänsi oitis suunnan kohti saaren suojaan, jossa ihmettelimme luonnon voimia. Seuraamme ilmestyi tyhjästä kaksi koiraa, joille löytyi kyllä myöhemmin emäntäkin.

Ilta koitti ja poiju ilmoitti, että matkaa jäljellä 30 kilometriä. Myräkän jälkeen kaikki oli kuin kuvakirjasta, Lepistön selällä vieno myötätuuli, lämpö ja ilta-aurinko hellivät. Kunnes kirkonkylän suunnalta tuleva musta pilvi sekoitti suunnitelmat. Vesisateessa mitattiin kunto ja kestävyys. Menetelmänä jaksaa oli huumori. On myönnettävä, että loppumatkasta mielikuva huurteisesta oluesta saunan jälkeen ei enää toiminut.  Viimeisillä kilometreillä ei juuri juttu lentänyt. Lopussa kiitos seisoi, kun Alinanniemessä olivat huoltojoukot vastassa uupunutta mutta onnellista kolmikkoa. Oli voittajaolo. Sauna pehmitti viimeisetkin matkan vaivat.

Mitä jäi käteen? Tyytyväisyys, että sai olla mukana toteuttamassa yhteistä unelmaa.  Itsensä ylittämisen kokemus oli, kuin laittaisi rahaa pankkiin. Näissä karkeloissa mitataan myös ystävyyttä. Turhien tuttavien kanssa ei lähdettäsi päiväristeilylle Partalansaaren ympäri.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Nuoruuden soutupari, matkamme määrä Partalansaari ja senioreiden vene numerolla 100 

Kirjoitus on julkaistu Sulkava-lehdessä 20.7.2022