Yhteisöllistä vai uusyhteisöllistä asumista

Helsingin Sanomien kolumni ”Entinen nuori ei halua vanheta yksin” (HS 22.5.2019) toi näkyväksi suomalaisen elämäntavan muutoksen ja sen vaikutukset myös vanhuuteen.

Sukupolveni on elänyt hyvin erilaisen elämän kuin vanhempamme. He kuuluivat sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolveen (1920- ja 30-luvulla syntyneet). Aktiivi-ikä oli sota-aikaan tai heti sodan jälkeen. Tämän sukupolven elämää leimaa kahtiajakoisuus. Nuoruudessa oli hätää ja puutetta, kulutustavaroita oli vähän. Elämän parhaat vuodet olivat ankaraa työntekoa ja säästämistä. Sodan jälkeen alkoi uusi rakentamisen ja vaurastumisen kausi. Hartiapankilla rakennettiin asunnot. Elämän eetoksena olivat työ ja toive saada seuraavalle sukupolvelle helpompi elämä.

Suuren murroksen sukupolven (sodan jälkeen syntyneet ns. suuret ikäluokat) lapsuuden kokemukset poikkesivat huomattavasti edellisestä sukupolvesta. Lapsuus oli kehityksen ja optimismin aikaa, ja koulutuksen merkitys korostui. Kodinkoneet ja muut hyvinvoinnin merkit näkyivät arjessa. Asuntoa ei myöskään enää välttämättä rakennettu itse, vaan asuntosäästäminen oli tapa vaurastua. Monilla meillä on juuret maaseudulla. Koulutus ja valtion takaamat opintolainat mahdollistivat suurelle joukolle korkeakouluopinnot.

On sanottu, että näiden kahden sukupolven elämäntapojen ero on suurempi kuin mitä koskaan on Suomessa koettu. Kohta 97-vuotias äitini asuu tehostetussa palveluasumisessa. Istun hänen pienessä, mutta viihtyisässä huoneessaan ja pohdin omaa vanhenemistani. Mittailen neliöitä ja mietin, missä oma egoni mahtuisi olemaan ja elämään. Miten haluaisin asua, kun toimintakykyni ei enää mahdollista ”entisten nuorten” elämää?

Ikätovereiden kanssa olemme monesti pohtineet yhteisöasumisen mahdollisuuksia. Unelmissa näemme itsemme  kulttuuririennoissa, laittamassa yhdessä ruokaa ja keskustelemassa antaumuksella elämän suurista ja pienistä asioista. Asumme väljästi ja tyylillä sisustetussa omassa huoneistossa, jossa jokaisella esineellä on harkittu paikkansa. Niin ja kaikilla on tietysti kirjahyllyt täynnä lukemattomia ”sitku on aikaa -kirjoja”.

Ikääntyvä elämämme rakentuu saman elämäkokemuksen jakamisen periaatteelle. Vertaistukea saamme omilta ikätovereilta ja tietysti läheisiltä. Ajatuksena on, että emme halua olla seuraavan sukupolven riesana. Siksi yhteisöasunnossa on varattuna vierashuone, jossa lapsemme ja läheisemme voivat perheineen majoittua.

Helsingin Sanomien juttu kaikenikäisten palvelutaloista (HS 25.5.2919) herätti ajatukset uusille urille. Oulussa on ensimmäinen palvelutalo, joka on suunnattu kaikenikäisille. Siinä yhteisöllinen asuminen on viety pitemmälle kuin milloinkaan Suomessa. Kaikenikäisten asumisen yhteisön tavoitteena on elämisen helppous. Saatavilla olevat palvelut löytyvät digitaalisesta portaalista, joka on ladattuna kännykkään. Sen kautta asukkaat tilaavat palveluja, ilmoittautuvat kerhoihin ja varaavat vierashuonetta. Palvelukoordinaattori hoitaa digiportaalia, mihin hän laittaa  harrastuskerhoja ja tapahtumia. ”Elämän matkaoppaana” hän neuvoo, opastaa ja tukee yhteisöllisyyden kehittymistä.

Oma ajatukseni yhteisöllisyydestä saa uusia ulottuvuuksia. Kun kavereiden kanssa ideoitiin tulevaisuuden palveluja, esille nousivat ”Beatles-palvelutalo”, ”Rollari-päivätoiminta” tai ”Peace-saattohoito”. Sama yhteisöllinen kokemus jäsentää meitä myös ikäihmisinä.

Asialla on myös kääntöpuolensa. Olemme kritisoineet vanhempiamme, miten he ovat jääneet sota-ajan poteroihin ja säästävät pahan päivän varalle kaiken jugurttipurkeista lähtien. Vaarana on, että mekin jäisimme muistelemaan nuoruutemme yliopistoita. Uusyhteisöllisessä asumisessa meillä olisi mahdollisuus laittaa omat kokemukset jakoon myös seuraaville sukupolville. Palvelujen hankinta sujuisi kuin tanssi myös digiportaalin kautta, oppivaisia ja elämälle uteliaita kun olemme.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela