Kun lähes 97-vuotta elämää nähnyt äitini lähti täältä, kuolema
oli jo odotettu vieras. Silti äidin
kuolema herättää monenlaisia tunteita. Jo se, että olet sukupolvien ketjussa seuraava
lenkki, on iso asia. Läheisen poismenosta puhuminen on itselle osa surutyötä.
Oman kokemuksen jakaminen kirvoittaa muitakin muistelemaan omia läheisiään.
Oma äitini lähti kauniisti kahden hoitajan pitäessä häntä
kädestä kiinni. Lämpöiset kädet lähdön hetkellä oli niin kaunista, että halusin
sitä kokemusta jakaa ystävieni kanssa. Kun ihminen kuolee muualla kuin omassa
kodissaan, henkilökohtaisesta tulee myös yhteiskunnallinen.
Äiti asui tehostetussa palveluasunnossa pienessä yhteisössä,
jossa jokaisella oli omat huoneet. Ruokailutila ja olohuone olivat yhteisiä.
Asuttiin ja elettiin yhteistä arkea lähellä toisten kanssa. Ruokapöydässä kohdattiin
viisi kertaa päivässä. Jokainen osallistui yhteisön toimintaan voimavarojensa
ja oman halunsa mukaisesti.
Yksi aihe, josta ei puhuttu, oli kuolema. Äidin yksikön
asukkaat tulivat vierailukäynneillä tutuiksi ja kuulumisia vaihdettiin puolin
ja toisin. Kun käydessäni huomasin, että ruokapöydästä puuttui ”Martta”, kysyin
äidiltä syytä. Hän ei tiennyt, totesi vain, että hoitajat eivät saa sanoa
mitään. ”Marttaa” ei vain enää ollut
yhteisön jäsenenä. Nyt harmittaa, etten jatkanut keskustelua äitini kanssa
siitä, miten hän sen koki. Olisiko hän halunnut käydä omaa surutyötään?
Iäkkäiden ihmisten yksiköstä lähdetään vain sairaalaan tai
hautausmaalle. Tiedän, että jokaisella on mielessä kysymys, olenko minä se
seuraava. Kuolemasta ja sen
kohtaamisesta on mahdollista puhua hoitajien kanssa omassa huoneessa.
Hoitajien kanssa oli matala kynnys keskustella oman äitini
kuolemaan liittyvistä toiveista ja peloista. Kuolema ei ole läsnä yhteisessä
arjessa. Syy ei suinkaan ole hoitokulttuuri, vaan tietosuojaan liittyvät
kysymykset. Tässä suhteessa maailma on muuttunut. Yksityisyyden suoja on hyvä
asia, mutta sillä on myös kääntöpuolensa.
Ystäväni kertoi anopistaan, joka kuoli 2000-luvun vaihteessa
vanhusten palvelukeskuksessa. Kun arkkua kannettiin ulos, olivat yksikön
asukkaat kahden puolen seisomassa ja saattamassa lähtijää. Tämä tietysti kuvaa
myös, että tuolloin ikäihmiset olivat hyväkuntoisempia kuin nykyään. Kun
ajattelin äitini yksikön asukkaita, ensiksi saattajajoukko olisi ollut pieni.
Toiseksi vaikka tässä ajassa korostetaan kaikessa yhteisöllisyyttä, niin kuolemasta
on tullut yksilöllinen ja ulkoistettukin asia.
Tuttavapiirissäni on myös pitkän työuran vanhainkodin
johtajana tehnyt henkilö. Hän kertoi, että sen aikaisen hoitoideologian mukaan
kuolleen saattaminen oli tärkeä ja merkityksellinen tapahtuma koko yhteisölle. Hiljennyttiin
saattamaan vainajaa ja yhdessä veisattiin virsi. Hänen mielestä hoitokulttuuri
alkoi hiljalleen muuttua, kun uusien terveyskeskusten yhteyteen rakennettiin vainajien
säilytystilat. Kuolema alkoi muuttua yhteisöllisestä kokemuksesta osaksi
medikalisaatiota.
Kun menin tyhjentämään äitini huonetta, saatoin jakaa äitini
kuolemaa hoitajien kanssa kiireettömästi. Mieleni olisi tehnyt istua asukkaiden
kanssa kahvipöytään ja jutella äidistäni. En kuitenkaan tehnyt sitä. Oli vain
hyväksyttävä, että Hilkan tuoli oli tyhjä, mutta se täyttyy nopeasti. Olisiko ollut
sopivaa kynttilän palaa yhteisessä tilassa äitini muistolle, ilman että
tietosuojaa olisi
tullut rikotuksi.
Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuvat: Tuija Nummela
No comments:
Post a Comment