Saturday, October 19, 2019

Häivytetty kuolema yhteisössä


Kun lähes 97-vuotta elämää nähnyt äitini lähti täältä, kuolema oli jo odotettu vieras.  Silti äidin kuolema herättää monenlaisia tunteita. Jo se, että olet sukupolvien ketjussa seuraava lenkki, on iso asia. Läheisen poismenosta puhuminen on itselle osa surutyötä. Oman kokemuksen jakaminen kirvoittaa muitakin muistelemaan omia läheisiään.

Oma äitini lähti kauniisti kahden hoitajan pitäessä häntä kädestä kiinni. Lämpöiset kädet lähdön hetkellä oli niin kaunista, että halusin sitä kokemusta jakaa ystävieni kanssa. Kun ihminen kuolee muualla kuin omassa kodissaan, henkilökohtaisesta tulee myös yhteiskunnallinen.

Äiti asui tehostetussa palveluasunnossa pienessä yhteisössä, jossa jokaisella oli omat huoneet. Ruokailutila ja olohuone olivat yhteisiä. Asuttiin ja elettiin yhteistä arkea lähellä toisten kanssa. Ruokapöydässä kohdattiin viisi kertaa päivässä. Jokainen osallistui yhteisön toimintaan voimavarojensa ja oman halunsa mukaisesti.

Yksi aihe, josta ei puhuttu, oli kuolema. Äidin yksikön asukkaat tulivat vierailukäynneillä tutuiksi ja kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin. Kun käydessäni huomasin, että ruokapöydästä puuttui ”Martta”, kysyin äidiltä syytä. Hän ei tiennyt, totesi vain, että hoitajat eivät saa sanoa mitään.  ”Marttaa” ei vain enää ollut yhteisön jäsenenä. Nyt harmittaa, etten jatkanut keskustelua äitini kanssa siitä, miten hän sen koki. Olisiko hän halunnut käydä omaa surutyötään?

Iäkkäiden ihmisten yksiköstä lähdetään vain sairaalaan tai hautausmaalle. Tiedän, että jokaisella on mielessä kysymys, olenko minä se seuraava.  Kuolemasta ja sen kohtaamisesta on mahdollista puhua hoitajien kanssa omassa huoneessa.

Hoitajien kanssa oli matala kynnys keskustella oman äitini kuolemaan liittyvistä toiveista ja peloista. Kuolema ei ole läsnä yhteisessä arjessa. Syy ei suinkaan ole hoitokulttuuri, vaan tietosuojaan liittyvät kysymykset. Tässä suhteessa maailma on muuttunut. Yksityisyyden suoja on hyvä asia, mutta sillä on myös kääntöpuolensa.

Ystäväni kertoi anopistaan, joka kuoli 2000-luvun vaihteessa vanhusten palvelukeskuksessa. Kun arkkua kannettiin ulos, olivat yksikön asukkaat kahden puolen seisomassa ja saattamassa lähtijää. Tämä tietysti kuvaa myös, että tuolloin ikäihmiset olivat hyväkuntoisempia kuin nykyään. Kun ajattelin äitini yksikön asukkaita, ensiksi saattajajoukko olisi ollut pieni. Toiseksi vaikka tässä ajassa korostetaan kaikessa yhteisöllisyyttä, niin kuolemasta on tullut yksilöllinen ja ulkoistettukin asia.

Tuttavapiirissäni on myös pitkän työuran vanhainkodin johtajana tehnyt henkilö. Hän kertoi, että sen aikaisen hoitoideologian mukaan kuolleen saattaminen oli tärkeä ja merkityksellinen tapahtuma koko yhteisölle. Hiljennyttiin saattamaan vainajaa ja yhdessä veisattiin virsi. Hänen mielestä hoitokulttuuri alkoi hiljalleen muuttua, kun uusien terveyskeskusten yhteyteen rakennettiin vainajien säilytystilat. Kuolema alkoi muuttua yhteisöllisestä kokemuksesta osaksi medikalisaatiota.

Kun menin tyhjentämään äitini huonetta, saatoin jakaa äitini kuolemaa hoitajien kanssa kiireettömästi. Mieleni olisi tehnyt istua asukkaiden kanssa kahvipöytään ja jutella äidistäni. En kuitenkaan tehnyt sitä. Oli vain hyväksyttävä, että Hilkan tuoli oli tyhjä, mutta se täyttyy nopeasti. Olisiko ollut sopivaa kynttilän palaa yhteisessä tilassa äitini muistolle, ilman että tietosuojaa olisi 
tullut rikotuksi.

Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuvat: Tuija Nummela



No comments:

Post a Comment