Hanki oma elämä

 Naisystävien kanssa soviteltiin pitkästä aikaa tapaamista. Ensimmäinen yllätys oli, miten vaikeaa oli löytää yhteistä tapaamisaikaa, vaikka kaikki olimme eläkkeellä. Syynä olivat erilaiset sidonnaisuudet läheisiin. Yksi ilmoitti jo sovittaessa ajankohtaa, että hän tulee, mikäli lapset tai lapsenlapset eivät tule käymään. Tapaaminen saatiin kuin saatiinkin sovittua. Tämän jälkeen yksi ilmoitti vielä esteestä. Hän olikin jo kauan sitten lupautunut hoitamaan lapsenlapsiaan, kun vanhemmat menevät konserttiin.

Tästä jäi kysymyksiä pyörimään, että kenen elämää me oikeastaan elämme. Keskustelu aiheesta virisikin kuin tilauksesta saunaosastolla. Jotkut joukostamme huolehtivat vielä iäkkäistä vanhemmistaan. Tässä piirissä kerrottiin hauskoina juttuina muistisairaiden vanhempien sattumuksia. Tajusimme kaikki, että arkielämässä näissä tilanteissa on huumori kaukana. Hoivan ja huolenpidon määrä ei todellakaan ollut vähäinen. Jotkut huolehtivat samaan aikaan vielä lapsenlapsistaan. Hoivaa molempiin suuntiin.

Useimmat olivat monella tavalla lastensa perheiden tukena ja apuna. Lastenlapset täyttävät paljon monen ikätoverini aikaa. Jotkut hoitavat lastenlapsiaan tarvittaessa ja matkustavat toiselle paikkakunnalle hoidontarpeen mukaan. Yksi ystäväni on sitoutunut hoitamaan lapsenlastaan tyttärensä pätkätöiden mukaan. Yksi pariskunta toimii koululaisten iltapäivähoitajina. Nämä ovat suuria sitoumuksia, jolloin oma aika määrittyy lasten ja heidän perheiden tarpeen mukaan. Tätä kautta on ymmärrettävää, että omien ystävien tapaamisaika voi olla ”kortilla”.

Keskusteluissa tuli esille myös ylisukupolvisen hoidon ja huolenpidon syitä ja motiiveja. Omien vanhempien suhteen hoitovelvollisuus tuntui itsestään selvältä. Edellinen sukupolvi on raivannut meille tietä, ja nyt on meidän vuoro astua remmiin.  Joillakin oli myös iäkkäitä sukulaisia, ystäviä tai naapureita, josta he kantoivat huolta.

Lastenlasten hoidon suhteen oli hajontaa. Jotkut olivat jo etukäteen suunnitelleet omat eläkepäivänsä niin, että lasten perheiden tukeminen on keskeisellä sijalla. Puheissa tulivat esille tämän päivän työelämän haasteet ja lapsiperheiden hektinen elämä. Jotkut totesivat, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa aikaa ja tukea. Jotkut kertoivat, että saivat omaan elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä voidessaan olla läsnä lastensa elämässä.

Eräs kertoi antavansa nyt lapsenlapsilleen eteenpäin sitä, mitä ei ollut voinut antaa omilleen. Yksinhuoltajana ja pätkätöiden tekijänä hän oli joutunut asettamaan arjessa selviytymisen lapsensa edelle. Hän oli tuntenut siitä syyllisyyttä, mutta nyt hän voi antaa lapsenlapsilleen sitä läsnäoloa, jota hän olisi halunnut antaa omille lapsilleen. Näitä lasten perheiden tuomia tai suomia iloja ja uupumuksia jaettiin joukolla.

Keskustelussa jäi pohtimatta, että kenen elämää elävät ne, jotka voivat määritellä itse oman elämänsä sisällön. Lapset tai saatikka lapsenlapset eivät ole suinkaan itsestäänselvyys. Elämässä on myös kohtia, joita emme itse voi valita.  Joukossamme oli myös niitä, joiden lapsilla ei syystä tai toisesta ollut perhettä. Samoin oli myös perheettömiä. Heidän äänensä ei tuossa keskustelussa tullut riittävästi esille.

Tuon tapaamisen jälkeen mielessä pyöri entistä enemmän, että miten paljon me eläkkeellä olijat teemme näkymätöntä hoivaa ja huolenpitoa ylisukupolvisesti ylös, alas ja välillä sivullekin. Se on merkittävää sekä yhteiskunnan että yksilön mittakaavassa. Toimimme ainakin julkisten hoiva- ja kasvatuspalvelujen täydentäjinä ellemme jossakin määrin myös korvaajina.  Vaikea on piirtää rajaa, mikä on kohtuullista ja riittävää. Teki mieli sanoa ystävilleni tuon tapaamisen jälkeen ”Hanki myös oma elämä.”

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela