Kiiltokuvia ja ystäväkirjoja

Arja Jämsén

Vinttikomeroita raivatessa löytää usein aarteita. Siivous jää kesken, kun muistot tulvivat mieleen. Minulle kävi joulun alla näin.

Löysin kiitokuvavihon vuodelta 1962. Olen ollut silloin pieni kansakoululainen. Kavereita pyydettiin liimaamaan vihkoon kiiltokuva ja kirjoittamaan siihen joku loru. Pienet runonpätkät, sananlaskut ja lorut olivat omatekoisia tai ikivanhoja perinneloruja. Ne kertoivat monesti rakkaudesta ja ystävyydestä. Esimerkiksi Eila oli kirjoittanut minulle näin: ”Rakkaus on pikkuinen ukko, jolla on kädessä olkitukko. Hän sitoi meidät yhteen niin kuin pellolla lyhteen.” Eeva kirjoitti: ”Ruusu on punainen. Neilikka on suloinen. Ja niin olet sinäkin.”

Joskus loruissa annettiin elämänohjeita, kuten minulle tämä tärkeä ohje: ”Älä luota syksyn yöhön, vaikka taivas on selkeä. Älä luota pojan silmiin, vaikka katse on lempeä.” Sain elämänohjeen myös toisinpäin. ”Kun sä poimit ruusuja, niin älä niitä tallaa. Kun sä lemmit poikia, niin älä niitä narraa.”  Kiiltokuvakirjaa kutsuttiin myös muistokirjaksi ja loruja muistoksi. Sain muiston Eilalta: ”Muista silloin minua, kun et muista muita!” Ruusujen, koirien, kissojen ja enkeleiden kuvat ovat suosituimpia ja niitä käytiin ostamassa kirjakaupasta koulun lähellä.

Ystäväkirjat ovat toinen mukava lapsuuden muisto. Kirjassa oli valmiita kysymyksiä, joihin kavereita pyydettiin vastaamaan. Kysyttiin pituutta ja painoa, hiusten ja silmien väriä. lempiruokaa. Lisäksi haluttiin tietää tulevaisuuden ammattitoivetta, lempilaulajaa, inhokkiruokaa ja muuta tärkeää. Omaa ystävänkirjaani en ole vielä löytänyt, mutta tiedän, että se on jossain vintin uumenissa. Yhden ystäväni vastauksen muistan kirkkaasti. Kysymykseen, mitä inhoat, ja hän vastasi siihen tyhjentävästi, että sipulia ja hieltä haisevia poikia.

Ystävänkirjoja julkaistaan nykyään ainakin aikuisille. Se voisi olla vaikkapa mukava syntymäpäivälahja tai viihdyke illanviettoon. Aikuisten ystäväkirjaan voi joskus liittyä muistitehtäviä. lorujen muistamisesta voisi laittaa kisan pystyyn.

En tiedä, minkä verran kiiltokuvavihkoja vielä harrastetaan. Oman lapseni ollessa pieni kiiltokuvien tilalle tulivat monenlaiset tarrat. Ja sittemmin kännykän erilaiset sovellutukset, Instagrammit ja TikTokit ovat vallanneet alaa. Harmi, sillä niistä ei jää muistoja, joita katsella ja lueskella vielä 60 vuoden päästä. 

 

Kirjoitus julkaistu aikaisemmin Pohjois-Karjalan Muisti ry:n Vertaiskirjeessä 1/2022.

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsénin kotialbumista