Arja Jämsén
Vanha sukulaiseni havahtuu ulkoa kuuluviin ääniin. Hän tulee levottomaksi ja kyselee, tuleeko pommikoneita, pitääkö mennä piiloon. Hän oli toisen maailmansodan aikoihin lapsi ja asui itärajan pinnassa. Olin usein kuullut hänen kertovan pommikoneiden jylinästä ja lapsuuden peloistaan.
Muistisairautta sairastavan vanhuksen mieleen oli jäänyt ikipäiviksi se, miten lapsia oli vannotettu menemään pommeja piiloon. Lapset olivat juosseet lähimpään ojaan ja maanneet siellä kauhun myllertäessä mahan pohjassa.
Sotien muistoilta ei vanha interreilaajakaan ole voinut välttyä matkustellessaan Euroopassa. Hilpeä turistitunnelma on aina hiljentynyt muun muassa Berliinin, Prahan ja Varsovan museoissa ja muistomerkeillä. Matkaa jatkaessa on voinut huokaista, ei koskaan enää.
Olen kulkenut itänaapurissa Venäjän Karjalassa ja muualla kuudella eri vuosikymmenellä. Maan nimi on sittemmin vaihtunut Neuvostoliitosta Venäjäksi. Olen reissannut työtehtävissä ja lomilla. Olen tutustunut erilaisiin ihmisiin, ja kokemukset ovat monessa tilanteessa ihmetyttäneet, oudoksuttaneet ja ihastuttaneet.
Koronatilanteen hellittäessä olin jo uusinut passin ja seurannut Venäjän koronalukuja, milloin pääsisin viisumin hankintaan. Viipurista haaveilin ensi alkuun. Vaan jälleen kerran meidät yllätettiin.
Oma ikäpolveni, 50-luvun lapset, ovat säästyneet sodalta. Omat vanhempanikin olivat toisen maailmansodan aikaan koululaisia. Kotona ei puhuttu sodasta enkä ymmärtänyt ennen kuin aikuisena, miten ajallisesti lähellä sota oli. Kun synnyin, sodan päättymisestä oli alle 10 vuotta! Vietnamin sota, Persianlahden sota, monet terroristi-iskut ovat olleet oman aikani sukupolvikokemuksia. Olin kuitenkin monien muiden kaltaisteni lailla ajatellut, ettei enää koskaan sotia meidän aikanamme.
Murheen Risti on muistomerkki Impilahden tien varrella Venäjän Karjalassa. Se on ensimmäinen talvisodan muistomerkki Venäjällä ja tullut näinä päivinä monesti mieleeni. Murheen risti on valtava, viisi metriä korkea monumentti, joka kuvaa kahta ihmishahmoa kädet levällään toisiaan vasten. Kaksi äitiä, suomalainen ja venäläinen.
Sydän pakahtuu, kun ajattelen kaikkia äitejä ja isiä, miehiä ja naisia, tyttäriä ja veljiä, puolisoita ja ystäviä, jotka elävät pelossa sodan runtelemissa maissa. Ehkä sodan tunkeutuminen näin lähelle Eurooppaan onnistuu avaamaan silmämme hädälle eri puolilla maailmaa. Apua ja tukea tarvitaan.
Olin kirjoittanut kolumnin ihan toisesta aiheesta, kun maailma sitten rysähti. Minun oli pakko laittaa se kirjoitus hiljaa pöytälaatikkoon. Se ei sopinut tähän ajankohtaan, ehkä joskus myöhemmin, kun ajat ovat valoisammat. Olin kirjoittanut ikäihmisten jorinoita ja porinoita, hyväosaisten ihmisten pieniä asioita, jotka tuntuvat nyt joutavilta.
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 5.3.2022.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén
No comments:
Post a Comment