Arja Jämsén
Keskustelin kerran aasialaisen tuttavani kanssa suomalaisesta perhe-elämästä. Kerroin, että aikuinen lapseni asuu yli 400 kilometrin päässä emmekä tapaa kovin usein.
Sinäkö asut yksin, ihmetteli tuttavani. Hän hämmästeli, miten minä pärjään ilman perhettä. Hänen kulttuurissaan ikääntyviä vanhempia ei jätetä yksin. Vanhoista ihmisistä huolehtiminen kertoo arvostuksesta ja huolenpidon vastavuoroisuudesta.
Ihmettä kerrakseen. Kakistelin vastaukseksi, että kyllä minä toistaiseksi pärjäilen ihan ok. En ole muuttamassa lapseni perheeseen eikä hän ole muuttamassa luokseni. Sitä paitsi ei tämä tuttukaan asu yhdessä äitinsä kanssa. Hän työskentelee tätä nykyä Suomessa, ja äiti asuu kaukana maapallon toisella puolella.
Perhehoivan merkitys vaihtelee eri kulttuureissa ja on kaikkialla murroksessa. Esimerkiksi Kiinassa väestö ikääntyy kovaa vauhtia. Nuoret muuttavat maaseudulta opintojen ja työn perässä kaupunkiin ja myös ulkomaille. Vanhukset eivät enää voi luottaa siihen, että lapset ja lapsenlapset pitävät heistä huolta. Perhehoivaa kuitenkin pyritään vahvistamaan esimerkiksi niin, että lapset voidaan Kiinassa velvoittaa jopa rangaistuksen uhalla vierailemaan vanhempiensa luona. Mahtaako olla kovin vaikuttava tapa, en tiedä.
Japanissa haetaan työn ja perheen yhteensovittamiseen uusia ratkaisumalleja muun muassa Suomesta. Meillä on virinnyt keskustelua, pitäisikö aikuisten lasten ottaa enemmän vastuuta vanhempiensa hoidosta, hoivasta ja tarvittaessa myös elatuksesta. Eurooppalaisessa perhelainsäädännössä näin on.
Omaishoitajina lapset huolehtivat jo tätä nykyä aika tavalla vanhempiensa hoidosta. Ihan oma kysymyksensä perhehoivassa ovat ne ikääntyvät ihmiset, joilla ei ole perhettä. Usein puhutaan omaisista ja läheisistä, jotka huolehtivat viime kädessä. Entä jos heitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Tai vaikka olisikin, välit ovat jostain syystä menneet poikki eikä yhteyksiä pidetä. Arvelen, että tämä ikäihmisten joukko ei ole ihan pieni.
Ilman omaisia elävien ihmisten tilanteesta ja mahdollisista ongelmista ei juuri puhuta julkisuudessa. Joskus heillä saattaa olla ystäviä, naapureita tai viranomaisia apuna ja tukena, kun tarvitaan neuvoja taloudellisiin kysymyksiin, asumisjärjestelyihin tai terveyspulmiin. Tai kaivataan puhekaveria ja seuraa.
Mutta tilanne on ikävä, jos ihmiseltä puuttuu sekä omaisia että kavereita eikä hyvinvointivaltiostaan ole tuen tuojaksi.
Artikkeli julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 4.11.2022
Teksti: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén
No comments:
Post a Comment