Yhteisellä sopalla

Viipyilen sattuneesta syystä silloin tällöin pääkaupunkiseudulla. On mielenkiintoista katsella ja kuunnella hesalaista meininkiä (näin meillä Pohjois-Karjalassa sanotaan, ”hesalaista”). Ydinkeskusta ja aseman tienoo tuntuvat itäsuomalaisesta vieraalta, eksoottisilta jopa, mutta heti Pitkänsillan toisella puolella alkaa olo olla kotoisa. 

Olen monta kertaa kävellyt Sturenkadulla Kumppanuustalo Hannan ohi, kerran menin sisälle. Talo on yli satavuotias, uskomattoman komea punatiilitalo, jossa on aikoinaan sijainnut ainakin koulu ja päiväkoti. Suojaisa piha ja puutarha, sisällä hiljaista, kotoisaa ja lämmintä. 

Satuin tulemaan lounasaikaan. Päivän lounas maksaa kolme euroa, tarjolla oli kana- ja kasviskeittoa, hyvää. Ruokailijoissa oli kaikenikäistä porukkaa, osa näytti olevan työmiehiä läheiseltä katutyömaalta. Istuin viehättävän eläkeläisrouvan pöytään. Hän kertoi käyvänsä syömässä aina keittopäivinä. Ja perjantaisin hän käy asahissa. Pari ihmistä katseli taidenäyttelyä, osalla oli meneillään kiivas keskustelu latureista ja muista nettihommista.  

On hienoa, että tällaisia paikkoja on. Tarjolla on  paljon erilaisia juttuja ja halutessaan voi olla myös luovasti jouten. On liikuntaa, taidetta, lukupiiriä, pikkuretkiä ja vaikkapa apua kela- ja fattahommiin. Ja mikä tärkeintä maksutta tai omakustannushintaan. 

Tässä se on: yksi vastaus yksinäisyyteen. Täältä voi löytyä merkitystä elämään, mielekästä tekemistä, tunnetta porukkaan kuulumisesta. Että on tänäänkin joku paikka, jonne mennä ja jossa voi tavata ihmisiä. 

Kumppanuustalot, asukastalot ja -tuvat ovat yhtä tärkeitä kuin kirjastot. Niiden merkitys sen paljon puhutun hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä pitää tunnistaa ja tunnustaa. Ja niihin pitää kunnissa satsata. Viime viikolla Tuija Brax sanoi Joensuussa jotenkin siihen suuntaan, että kunta, joka ei mahdollista ihmisten kohtaamista, on vaarallinen kunta.

Tulee mieleen, että tällaista voisin itsekin harrastaa sitten eläkeläisenä, siis tulla sopalle, harrastamaan ja istuksimaan. Ei mutta, minähän olen eläkeläinen! Saman tien päätän, että tulen toistekin sopalle ja ties vaikka sinne asahiin, minne ruokaseurana ollut rouva minua houkutteli.