Kokouskäytäntöihin on tänä vuonna tullut uusi termi;
paikalla etänä. Monissa kokouksissa on ollut osanottajia sekä paikan päällä
että etäyhteyksien välityksellä. Kun kokouksen alussa todetaan läsnäolijat,
niin etäyhteyksien päässä olevien odotetaan sanovan ”paikalla etänä”.
Olen pitänyt itseäni ikätasoni huomioiden kohtuullisena digiosaajana.
Käytän sujuvasti sähköpostia, mobiili-pankkia, päivän lehdet luen läppärillä ja
”googletan” ahkerasti. Olen jäsenenä monissa WhatsApp-ryhmissä ja välitän
sujuvasti liitetiedostoja. Matkaliput
olen jo kauan hankkinut suoraan verkosta ja nyt myös paikallisbussiin hyppään
sujuvasti puhelimen näyttöä vilkuttaen.
Tämä vuosi on kuitenkin mullistanut kaiken. Keväällä jouduin
jo ottamaan jälleen uuden digiloikan. Eläköitymisen jälkeen minulla on ollut vielä
koulutustehtäviä, jotka ovat olleet erittäin mieluisia. Olen vetänyt oman alani
opiskelijoille seminaareja. Ryhmien
kanssa työskentelystä olen saanut itse myös paljon.
Luonnollisesti nämä seminaarit pidettiin verkossa. Vaikka
sain kaiken tarvittavan teknisen avun, niin silti tilanne ensimmäisen
seminaarin osalta oli jännittävä. Seminaari sujui hyvin, mutta omassa tunnemaailmassa
siitä puuttui jotakin: aito vuorovaikutus.
Entisen onnistumisen ilon tilalle tulikin pieni tyhjyys. Kaikki energia
meni tekniikan kanssa toimimiseen.
Mutta kaikkeen tottuu
ja uutta oppii. Syksyllä seuraavan ” hybridi"-seminaarin (osa porukasta läsnä
ja osa etänä) vetäminen tuotti jo onnistumisen iloa. Minäkin osasin sujuvasti
kommunikoida lähellä ja etänä olevien kanssa.
Kokouskäytäntöihin aika on luonut aivan oman kulttuurinsa. Aikaisemmin
tunsi itsensä jopa luuseksi, jos ei mennyt kokoukseen paikan päälle. Vähitellen
entistä useampi olikin kokouksissa läsnä etänä. Kokouksissa etänä oleminen
vaati opettelunsa. Suhteellisen nopeasti perusasiat olivat hallussa: mikrofonit
ja kamerat kiinni ja auki oikeaan
aikaan, puheenvuoropyyntötassu toiminnassa. Aloin tuntea jo lähes täysvaltaista
osallisuutta. Tällä hetkellä osaan luontevasti osallistua, mutta kokoukseen
kutsumiseen ei osaamiseni vielä taivu.
Uusi kokouskäytäntö helpotti myös arkea, ei tarvinnut lähteä
kotoa. Pitkien kokousten aikana voi tehdä sijaistoimintoja kuten neuloa. Eräs
ystäväni kertoi aina varanneensa matonkuteiden leikkaamista kokousten ajaksi.
Suorittajasukupolven tapa toimia jatkuu eläkkeelläkin. Vaikka kokoukset
toimivat hyvin etänä, niin joka kerran ”live-kokoukseen ” mennessä kuulee saman;
onpa kiva tavata.
Verkkokokousten jälkeen olen aina väsyneempi kuin oikeiden
kokousten jälkeen. Ne kuormittavat mieltä eri tavalla kuin aito läsnäolo.
Ajattelin, että tämä on vain oman kömpelön digiosaajan kokemus. Olen kysellyt
työssä olevien kavereiden kokemuksia, hehän elävät tätä elämää koko työpäivän. Suurin
osa tuntuu olevan todella väsynyt teams- ja zoom -elämään.
Kun olin päässyt sisälle tähän outoon maailmaan, niin nälkä alkoi
kasvaa syödessä. Sain oman kirjani valmiiksi ja haaveilin julkistamistilaisuudesta
ystävien kesken. Kokoontumisrajoitusten
vuoksi tämä ei tietenkään ollut mahdollista. Osaavien ihmisten myötävaikutuksella
sain järjestettyä julkistamistilaisuuden striimattuna ja näin voinkin kutsua mukaan
aikomaani paljon laajemman joukon. Tilaisuus
oli todellinen menestys. Monien tuttujen ja tuntemattomien yhteydenotot ja palautteet
ovat antaneet paljon iloa.
Jatkoa seurasi. Toimin vapaaehtoisjärjestössä, joka on
organisoinut vuosittain kansainvälinen vaihto-ohjelman sosiaalialan työntekijöille.
Nyt ei vaihdeta maita eikä maanosia. Yhtäkkiä enemmän innokkaana kuin älykkäänä
löysin itseni ryhmästä, jossa suunnitellaan virtuaalista vaihto-ohjelmaa. Kyllä
vanha koirakin oppii pienin askelin istumaan uudessa ajassa.
Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela, Seniorin työkalupakki
No comments:
Post a Comment