Arja Jämsénin kirjan Kirjeitä ja ruisleipää (BoD 2025) lähtökohtana on äidin jäämistöstä
löytynyt pahvilaatikko, joka sisälsi Arjan ja hänen perheensä kirjeenvaihdon vuosina
1972-1975. Arja opiskeli sosiaalipolitiikkaa Tampereen yliopistossa ja
kirjoitti elämästään ja opinnoistaan kotiin Leppäviralle. Äiti puolestaan
kirjoitti kotiväen kuulumisia ja muustakin elämänmenosta kotipuolessa. Lisäksi
äiti lähetti säännöllisesti ruokapaketteja tyttärelle Tampereelle.
Kirja kohdentuu tietenkin Arjan omaan elämään ja hänen kokemuksiinsa.
Samalla hän piirtää kuvan 1970-luvun opiskelusta valtion takaaman opintolainan
turvin ja nuoruudesta. Kokemuksissa on vahvasti läsnä hyvinvointivaltio, jota
me ikäluokkana saimme olla omalta osaltamme rakentamassa. Lopussa hän palaa
ajatuksissaan nuoreen ylioppilaaseen, keski-ikäiseen naiseen ja eläkeläiseen kysyen
itseltään mitä jää jäljelle.
Kirja osui ja upposi niin, että luin sen alusta loppuun
samalta istumalta. Kosketuspintaa löytyi ja siksi lukukokemus oli niin
merkityksellinen. Tässä on toinen savolaistyttö, joka pääsi opiskelemaan
sosiaalipolitiikka Tampereen yliopistoon samaan aikaan. Nyt kun katselen nuorta
Arjaa ja itseäni, niin tuo loikka kotikylästä ”yläopistoon” oli todellakin iso
vaatimattomilla saappailla. Minä kolkutin ”lättähatulla” Pieksämäelle ja siitä
pikajunalla Tampereelle. Matkaan kului koko päivä. Kotona käytiin pyhäinpäivänä,
jouluna ja pääsiäisenä.
Ensimmäinen ihmetys ja ihastus oli äidin ja Arjan vilkas
kirjeenvaihto, jossa äiti ja tytär jakoivat kokemuksiaan. Kirjeistä paistoi
läpi äidin ylpeys tyttärensä pääsystä koulutukseen, joka hänelle itselleen ja
niin monille muille ikätovereilleen oli ollut saavuttamatonta. Tunsin
suorastaan, miten kotiväki odotti kirjettä Tampereelta. Miten kiinnostunut äiti olikaan tyttärensä
opinnoista ja elämästä muutenkin. Liikuttavaa oli myös se, kuinka äiti hankki tenttikirjoja
ja lähetti ruokapaketteja.
Oma äitini oli toiminnan ihminen eikä kynäilijä. Äitini kirjoitti
kauniilla käsialallaan vain pieniä kirjelappusia paketteihin mukaan. Minulla ei ole yhtään äitini kirjoittamaa
kirjettä. Paketit kyllä muistan. Ne olivat ruskeaan paperiin käärittyjä pahvilaatikoita,
jotka oli sidottu narulla. Pakettien tulo oli juhlapäivä koko kaveriporukalle.
Paketista löytyi äidin leipomana ruisleipää, piirakoita, pullia ja paistettua
lihaa. Kirjaa lukiessani heräsi tuoksumuisto äidin tekemästä ruisleivästä, jota
parempaa en ole koskaan saanut. Maaseudun eläjillä oli rahaa vähän, mutta
ruokaa saatiin omasta takaa, jota lähetettiin lapselle. Tämä oli vanhempien
tapa osoittaa rakkautta ja huolenpitoa. Olemme ruualla rakastettu sukupolvi.
Luokkaretki on ollut pitkä ja mutkikas. Miten hyvin Arja kuvaa vierauden ja outouden tunteita, kun olet lähtöisin työväenluokasta, ja koulutuksen kautta teet luokkaretken keskiluokkaiseen elämään. Mitä kaikkea siihen mahtuukaan. Itselleni se on välittynyt enemmän välitilassa olemisen kokemuksena. Työelämä opetti paljon taitoja toimia erilaisissa tilanteissa ja tulla toimeen ihmisten kanssa. Opittiin myös käyttäytymis- ja syömätavat. Sen sijaan sulavaa seurustelutaitoa on ole koskaan ole oppinut, enkä ole vieläkään mukavuusalueellani seurapiireissä. Vasta nyt ikääntyneenä olen löytänyt välitilan vahvuudeksi. Osaan toimia virallisissa yhteyksissä, puhua ja käyttää ääntäni. Yhtä lailla olen kotonani lapsuuteni ihmisten kanssa. Koen olevani sinut itseni kanssa. Tiedän ja tiedostan oman taustani, ja olen siitä ylpeä. Olen hyvinvointivaltiolle kiitollinen, että se on mahdollistanut, että kirvesmiehen tyttärestäkin voi tulla tohtori.
Ikätoverit ja seuraava sukupolvi: Tämä kirja on ehdottomasti
otettava lukulistalle. Arja on erittäin
hyvin kuvannut myös sen kuinka yksityiset kokemukset muuntuvat yhteisöllisiksi
sukupolvikokemuksiksi, ja mitä kaikkea näkyy peilistä, kun siitä katsoo omaa
elämäänsä.
Tuija Nummela
