Ilosaarirock on iätön riemu

Kesälukemista osa 2: 

Kirjoitin sanomalehti Karjalaisen Ikäystävällisyys-kolumnisarjassa ikäystävällisestä rockfestivaalista, Ilosaarirockista. Julkaistu 21.7.2019.

* * * 

Ennen tämän kesän Ilosaarirockia kuului harmistunutta murinaa siitä, ettei eläkeläisille ollut entiseen tapaan enää tarjolla ilmaislippuja. Joitakin vuosia sitten ilmaisen eläkeläislipun ikäraja oli 60 vuotta. Viime vuonna yli 65-vuotiaat pääsivät ilmaislipulla rokkaamaan päiväksi. 

Toriparlamentit kyselivät, mistä tämä eläkeläisten etujen järkyttävä leikkaaminen johtuu, onko tämä ikäsyrjintää. No, ei siitä ehkä kuitenkaan ole kyse. Meitä eläkeikäisiä rokkaajia alkaa vaan olla niin mahdottoman paljon. Ikää on mittariin kertynyt, mutta jalka vipattaisi vielä rokin ja räpin tahtiin.   

Tilanne ei ollut kuitenkaan niin paha kuin ensin luulimme. Samalla kun eläkeläisten ilmaisliput jäivät ainakin toistaiseksi historiaan, Joensuun Popmuusikot ry:llä oli takataskussaan uusi ikäystävällinen ele. 

Popmuusikot ja Ilosaarirock tukivat Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen etsivää vanhustyötä lahjoittamalla tarkoitukseen muun muassa tämän vuoden festivaalin akkreditointimaksut. Lahjoituksella tuetaan yksinäisiä ikäihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä sosiaalisia kontakteja ja mielekästä tekemistä. 

Tämän lisäksi Ilosaarirock lahjoitti ilmaislippuja jaettavaksi etsivän vanhustyön kautta. Ilmaislippuja jaettiin ikäihmisten kanssa työtä tekevien tahojen, esimerkiksi järjestöjen, seurakunnan ja Siun soten kautta. Tarkoituksena oli tavoittaa ikäihmisiä, jotka liian usein jäävät syrjään eivätkä ehkä tiedäkään tarjolla olevista eduista. 

Kaiken kaikkiaan lippuja oli jaossa noin 150 kappaletta. Osansa niistä sai Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen Ikämieshankkeen Ikaroksen Velmut-ryhmä. Suurin osa heistä osallistui rokkiin ensimmäistä kertaa. Mieli oli muikea, kun kädessä oli kutsuvierasranneke ja mukana evästä ja lämmintä vaatetta. Ensimmäinen keikka, jolle Velmut suunnistivat, oli Ville Valo ja Agents. Sitä ennen oli ehditty kiertää rokkialue, pyöräyttää onnenpyörää, voittaa aurinkolasit, ottaa tatuoinnit ja päästä moniin yhteiskuviin nuorison kanssa. Kaikki eivät vetäneet ensimmäistä päivää pilkkuun asti, koska piti jaksaa vielä kaksi päivää.  

Poppareiden hyvää tekevä ikäystävällinen ele on tärkeä viesti koko ikääntyvälle yhteiskunnalle. Nuoret ja vanhat sopivat hyvin samaan tilaisuuteen. Monien festivaalien ohjelmisto saattaa helposti kiinnostaa koko perhettä ja useampi sukupolvi voi fanittaa samaa esiintyjää. 

Muistan yhä sydämessä läikähtäneen ilon, kun pari vuotta sitten Ilosaarirockissa esiintyi Ultra Bra. Yleisön ikähaitari oli silmämääräisesti arvioiden 10–75 vuotta. Lähes kaikki osasivat laulujen sanat ulkoa ja lauloivat yhdessä suurella tunteella. Tällaiset kokemukset jos mitkä yhdistävät eri-ikäisiä ihmisiä, vahvistavat yhteenkuuluvuutta ja luovat ikäystävällistä asennetta yhteiskuntaan. 

Hyvän tapahtuman merkki on se, että eri-ikäiset ihmiset ja monet sukupolvet voivat viihtyä siellä yhdessä. Ilosaarirock on sellainen tapahtuma. Rokki-ikä on koko ikä! 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Taas joku lähtee eläkkeelle

- - - Kesälukemiseksi aiemmin 7.7.2019 sanomalehti Karjalaisessa julkaistu kirjoitukseni Ikäystävällisyys-kolumnisarjan alkajaisiksi. 

Laulua, kukkia ja täytekakkua. Juhlapuheissa kiitellään vuosikymmenten ahkerasta uurastamisesta. Kiireiset työtoverit kiitävät kohta takaisin hommiinsa, ja tuore eläkeläinen lähtee kukkapuskineen suuntaamaan kohti tuntematonta. Kanssatovereita riittää, sillä viime vuonna työeläkkeelle siirtyi vajaat 70 000 henkilöä. 

Eläkeläiskahveilla uutta eläkeläistä kehotetaan usein lepäämään tiukkojen työvuosien jälkeen. Mutta mitä eläkeläiset todellisuudessa tekevät? Makaavat sohvalla ja käyttävät kalliita terveyspalveluita? Vai hoitavat lapsenlapsia, vanhuksia ja naapureita ja touhuavat muuta yhteiskunnallisesti hyödyllistä? 

Väestön ikääntymistä tarkastellaan usein kahdesta vastakkaisesta näkökulmasta. Toisaalta ikääntyminen nähdään sosiaalisena ja taloudellisena uhkana ja toisaalta ihmiskunnan myönteisenä kehityksenä ja voimavarana. 

Ongelmakeskeisessä ajattelussa ikäihmiset ovat kasvava joukko talouskasvun jarruja, passiivisia hoivan ja hoidon tarvitsijoita. Voimavarakeskeisessä ajattelussa ikäihmisillä nähdään olevan osaamista ja kykyjä, voimia ja halua toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. 

Ikäystävällinen yhteiskunta tukee hyvää ikääntymistä, jota kuvataan aktiiviseksi ikääntymiseksi. Silloin korostetaan ikäihmisten yksilöllisyyttä, osaamista ja voimavaroja eikä ikäihmisiä niputeta yhdeksi harmaaksi ongelmakimpuksi. Samoin sen sijaan että ikääntyvän elämä nähtäisiin päätoimisena lepäämisenä, ikäihmisille halutaan löytää uusia osallistumisen mahdollisuuksia ja tekemisen paikkoja. 

Ikäystävällisessä yhteiskunnassa ei ensisijaisesti keskitytä pulmiin, kustannuksiin ja rasitukseen, joita ihmiset ikääntymisellään ”aiheuttavat”. Sen sijaan tarkastelu kohdistuu yhteiskunnan ja yhteisöjen ikäystävällisyyteen. Yleisellä tasolla sillä tarkoitetaan halua kehittää yhteiskuntaa siten, että se olisi ystävällinen ikääntyneille. Ikäystävällinen yhteiskunta nojaa ikämyönteiseen pohjavireeseen, ymmärrykseen ja asenteeseen, jonka mukaan ikäihmiset nähdään aitona voimavarana ja merkityksellisinä toimijoina. 

Ikäystävällinen yhteiskunta on hyvä kaikenikäisille ja kohtelee arvostavasti kaikkia, iästä riippumatta. Ikäystävällisyys näkyy kaikissa yhteiskunnan poliitikoissa, palveluissa ja rakenteissa, jotka tukevat ikääntyviä aktiiviseen ikääntymiseen ja hyvään elämään. Ikäystävällisen ajattelun ratkaisut ja keinot vaihtelevat. Ne voivat olla sekä laajoja strategisia linjauksia että konkreettisia tekoja.

Maailman terveysjärjestö WHO on työstänyt ikäystävällisen yhteiskunnan kriteerejä. Ikäystävällisten kaupunkien kansainväliseen verkostoon on Suomesta liittynyt muun muassa Kuopio. Myös Pohjois-Karjalassa on tehty paljon ikäosaamisen ja ikäystävällisyyden kehittämiseksi. Osaamista on, työkaluja on, yhteistä työtä vielä tarvitaan.

Kirjoittaja: Arja Jämsén 

Mökkeilyelämää

Kesäaikaan kun kyselen ystävien kuulumisia, usein vastaus on, että ollaan mökillä. Mökkeily on erottamaton osa suomalaisen sielunmaisemaa. Silti jäin kysymään, mikä vie mökille.

Kesämökkejä alettiin Suomessa rakentaa entistä innokkaammin sotien jälkeen. Varallisuuden kasvaessa vapaa-ajan asuntoja alkoivat hankkia muutkin kuin sivistyneistö. Huviloista tuli kesämökkejä. Mökit olivat lautamökkejä ja tulivat muotiin 1960- ja 1970-luvuilla.

Mökkimaailmaa on selvästi ainakin kahdenlaista. On ne ”meikeläisten ” mökit, jotka ovat nyt toisen ja kolmannen polven käytössä. Mökit olivat alussa vain kesäkäytössä.  Usean sukupolven käytössä olevaa mökkiä on vuosien varrella laajennettu ja varustetasoa parannettu. Mökki kokoaa sukupolvia yhteen kesän hektisinä viikkoina. Mökki on tärkeä perheen ja koko suvun kohtaamispaikkana.

Toinen ryhmä, että mökki on rakennettu omiin tarpeisiin joko lasten kotona asuessa tai lapset ovat lentäneet pesästä. (Itä-Savo 7.7.2018.)  Jotkut hankkivat mökin vasta jäätyään eläkkeellä, jolloin mökille tulee elämisen ja asumisen merkityksiä. Tyypilliset mökkieläjät työssä oloaikanaan ajoivat aina työviikon jälkeen kesäviikonlopuksi mökille. Nyt eläkkeellä ollessaan he tulevat keväällä ja lähtevät syksyllä (HS 30.6.2019.)

Suuret ikäluokat on pitkälti maalla kasvanut kaupungistunut sukupolvi, jolle mökki edustaa omaa lapsuuden elämisentapaa.  Mökki voidaan rakentaa kotipaikkakunnan läheisyyteen tai omille kotikonnuille. Sijaitsee mökki missä tahansa, se on vapaa-ajan maailmaa, jossa otetaan etäisyyttä kaupunkielämään. Suuret ikäluokat haluavat mökkeillä perinteisesti, mihin liittyy monenlainen puuhastelu, mutta nuoremmat hakevat mökeiltä muita asioita (Itä-Savo 7.7.2018.)

Mökkeilykulttuuri on muuttunut, se on aiempaa riippuvainen säästä. Jos säät ovat kauniit ja lämpöä riittää, mökillä viihdytään pidempään. Jos säät ovat sateiset mökiltä palataan herkemmin kotipaikkakunnalle. Tämän vahvisti myös erään vilkkaan kesämökkikunnan naisten vaatepuodin omistaja. Hän kertoi, että tänä kesänä myynti on huomattavasti viime kesää pienempi, koska kesävieraita on käynyt kesämökeillä vähemmän.

Sanotaan, että mökkeily ei enää kiinnosta nuorempia polvia. He vierailevat vanhempien tai sukulaisten mökillä, kun haluavat kokea lapsuuden kuumien kesien tunnelmaa ja fiilistelyä. Kuitenkin tilastoissa nuorten osuus mökin omistajista on pysynyt melko samana (HS 30.6.2019).

Mökkien omistuksessa on kuitenkin käynnissä sukupolvenvaihdos: vanhempien mökit siirtyvät 1960- ja 1970-luvulla syntyneille. Mökeiltä vaaditaan entistä parempaa palvelutasoa. Sama koskee myös kesämökkikunnan palveluja kuten muovien kierrätyspisteitä, kauramaitoa  ja pienpanimoiden olutta. Tulevaisuuden trendinä näyttää olevan yhteismökkeily: vuokraaminen, yhteiskäyttö, yhteisomistus tai etätyöt mökiltä käsin kiinnostavat nuoria. (Itä-Savo 7.2.2018.)

Eräs ystäväni on rakennuttanut entisen mökin paikalle ympärivuotiseen asumiseen tarkoitetun asunnon, jota ei voi enää mökiksi kutsua. Hän aikoo pian eläkkeelle jäätyään muuttaa asumaan vapaa-ajan asuntoon pysyvästi ja haaveissa on viettää talvikuukaudet jossakin etelän lämmössä. Hän aikoo toteuttaa unelmansa hyvästä elämästä tällä tavalla.

Olipa mökkielämän tausta kuinka erilainen. Kokemuksellisena tilana se on kaikille samanlainen. Mökki on paikka, jossa tyhjennetään pää, unohdetaan ainakin hetkeksi arjen huolet, ladataan akut  ja vaihdetaan  farkut verkkarihousuihin.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela, kesäinen idylli suvi, sauna ja Saimaa

 

 

Onko sinulla huoli ikääntyneestä läheisestä?

Kuvitellaan, että naapurini, vanha rouva, on alkanut puhella rapussa vähän sekavia, koputella ovelleni yöaikaan tai näyttää muuten sellaiselta, että nyt ei kaikki ole hyvin. Pitäisikö minun puuttua asiaan? Miten voisin sen tehdä?

Huoli-ilmoitus, ilmoitus iäkkään henkilön palveluntarpeesta (ns. vanhuspalvelulaki 25 §), tunnetaan huonosti. Tuoreen selvityksen mukaan huoli-ilmoitusten määrissä on lisäksi suuria alueellisia eroja (Yle 17.7.2019). Lastensuojelun puolella lastensuojeluilmoitus on kansalaisille tutumpi.

Ilmoituksen voi tehdä kuka vaan, jolla on huoli vanhuksen arjessa selviämisestä. Ilmoittaja voi olla omainen, naapuri, viranomainen tai joku muu, joka ongelman havaitsee. Tavallisin ilmoittaja on viranomainen, esimerkiksi hätäkeskus, apteekki tai isännöitsijä.

Ilmoituksen voi tehdä myös nimettömänä, ja yhteyttä voi ottaa puhelimitse tai netin kautta. Ilmoituksen taustalla voi olla esimerkiksi epäily vanhuksen muistin ongelmista, yksinäisyydestä, huonosta ravitsemuksesta, lähisuhdeväkivallasta tai taloudellisesta hyväksikäytöstä. Ilmoituksen tarkoituksena on, että vanhus saa elämäntilanteeseensa sopivaa ja tarkoituksenmukaista apua, tukea ja hoitoa. 

Usein ilmoittaja on jo aiemmin ehkä useaankin otteeseen varovaisesti keskustellut ongelmallisesta asiasta tai tilanteesta vanhuksen kanssa. Hänelle on ehkä suositeltu lääkärin pakeille menemistä, kotipalvelun hakemista, aterioiden tilaamista. Jos ihminen kieltäytyy avun hakemisesta, ollaan pattitilanteessa. Huoli-ilmoituksen toivotaan tuottavan asiaan ratkaisua.

Eräs ystäväni teki huoli-ilmoituksen läheisestä eläkeläisestä, jonka on tuntenut yli 40 vuotta. Hän ei kuitenkaan ole asianomaisen omainen. Hän soitti kunnan vanhuspalvelujen numeroon, kertoi huolensa ja toivoi asiaan puuttumista. Hän soitti omalla nimellään, mutta halusi, ettei häntä mainita ilmoituksentekijänä. Työntekijä oli kuunnellut huolenaiheen ja sanonut kirjaavansa asian. Ystäväni oli häthätää ehtinyt ennen puhelun päättämistä kysyä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Työntekijä oli sanonut, että sosiaalityöntekijä soittaa vanhukselle ja kertoo, että hänestä on tehty huoli-ilmoitus.

Ystäväni sanoi, että hänelle jäi asiasta lopulta vähän höntti olo. Ilmoituksen tekoon oli ollut korkea kynnys, ja lopulta hän miettimään, tekikö oikein vai väärin. Asian arvioimista vaikeuttaa se, että koska hän ei ole omainen, hän ei viranomaisten vaitiolovelvollisuuden takia saa koskaan tietää, otettiinko vanhukseen yhteyttä ja jos otettiin, mitä sitten tapahtui. Vanhus ei ainakaan ole mistään yhteydenotosta kertonut. Hänen elämäntilanteessaan tapahtui kohentumista, mutta se johtui kyllä täysin muista syistä.  

Toisen ihmisen asioihin on hankala puuttua. Mietitään, kuuluuko asia minulle. Entä jos asianomainen suuttuu elämäänsä sekaantumisesta ja laittaa välit ikuisiksi ajoiksi poikki? 

Todellisuudessa suurin osa ihmisistä toivoo, että joku puuttuisi asiaan, jos en itse osaa tai ymmärrä hakea apua. Kaikilla ihmisillä tulisi olla joku, joka aidosti ja oikeasti välittää. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Kevyt rupattelu tuo hyvän mielen

Kaupan kassalla seisoi vanha rouva, joka koko ajan päästi seuraavia jonottajia ohitseen. Ole hyvä vaan, ei minulla ole kiirettä, tässä on mukava rupatella, hän sanoi. Hän halusi selvästi pitkittää kaupassa asiointiaan ja toimi tietämättään aivan oikein. Yle nimittäin uutisoi kesäkuussa (6.6.2019) kanadalaistutkimuksesta, miten tuntemattomien kanssa rupattelu lisää ihmisen onnellisuutta. 

Yksinäisyys tutkitusti kaksinkertaistaa ennenaikaisen kuoleman riskiä. Yksinäisyyden torjuntakampanjoiden otsikot ovat pysäyttäviä: yksinäisyys tappaa. 

Ihminen voi olla monella tavalla yksin eikä välttämättä koe oloaan yksinäiseksi. Esimerkiksi luontokokemuksista monet nauttivat eniten hiljaisuudessa – ja yksin. Pirulliseksi yksinäisyys muuttuu silloin, kun se on tahatonta. Silloin kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa ajatuksiaan, unelmiaan ja murheitaan. 

Kanadalaistutkimus jakoi sosiaaliset suhteet heikoiksi ja vahvoiksi. Vahvoilla sosiaalisilla suhteilla tarkoitetaan lähisuhteita, perhettä, ystäviä ja läheisiä työtovereita. Heikot sosiaaliset suhteet ovat satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien tai puolituttujen kanssa. Näiden arvoa ja merkitystä ei ole aiemmin noteerattu. Nyt huomattiin, että niillä on ihan merkittävä mielialaa kohentava vaikutus.

Ei siis kannata kurtistella kulmiaan, kun joku jumittaa kaupan kassalla vaihtaessaan sanan pari säästä tai syksyn omenoiden mausta. Juttelu on terveysteko, ja sillä on suuri hyvinvointia lisäävä vaikutus. Koiranomistajat kertovat koiraystävistään, joita tapaavat säännöllisesti lenkillä ja koirapuistoissa. Saattaa olla, että he tuntevat toisensa koiriensa nimillä eivätkä tiedä toistensa siviilielämästä sen enempää. Koirat yhdistävät, ja se riittää jutun juureksi.  

Kumppanuustalot, kansankahvilat ja muut kaikille avoimet yhteiset tilat ovat tärkeitä heikkojen sosiaalisten suhteiden mahdollistajia. Itse kutsuisin näitä suhteita mieluummin kevyiksi kuin heikoiksi. Voit istua kansankahvilassa hiljaa tai voit jutella, voit katsella meininkiä tai mennä mukaan toimintaan. Kevyestä sosiaalisesta suhteesta voi kehittyä syvempi tuttavuus, ystävyyskin. 

Kauppakeskusten aulat näyttävät myös olevan tärkeitä kohtaamispaikkoja. Ne toimivat kuin kyläkaupan rappuset ennen vanhaan. Vaihdetaan kuulumiset, istuskellaan ja jatketaan päivän askareisiin. Joukko vaihtuu päivän mittaan. Aamupäivällä kokoontuvat ikäihmiset ja iltapäivällä tulevat nuoret. 

Julkiset tilat voivat joko estää tai lisätä ihmisen kevyiden sosiaalisten suhteiden määrää. Tilasuunnittelussa ei tulisikaan ajatella pelkästään tehoneliöitä ja ihmisten mahdollisimman sujuvaa virtausta. Tärkeää olisi luoda pysähtymisen ja kohtaamisen mahdollisuuksia ja paikkoja. Ilman ostopakkoa. Sopivalla tavalla sijoitetut tuolit ja penkit olisivat hyvä alku. 

Parhaat kevyet sosiaaliset tilanteet olen kokenut Sodankylän elokuvajuhlien jonoissa, joissa kohtaavat nuoret ja vanhat, ensikertalaiset ja veteraanit. Huippukeskusteluja elokuvista ja universumista. Satoi tai paistoi, jonotus sujuu hujauksessa. Kaikkia yhdistävät hyvä mieli ja rakkaus elokuviin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisten lokerointia

Arja kirjoitti blogissaan ikäsyrjinnästä. Tuon tähän vielä yleistämisen ja lokeroinnin näkökulmat. Itse eläkkeellä olevana huomaan tarkkailevani tavallista herkemmällä korvalla, miten ja missä sävyssä meistä eläkeläisistä puhutaan.  

Eläkeläisistä puhutaan yleistäen kuin he olisivat yhtenäinen ryhmä. Suomessa oli 2018 noin 1,3 miljoonaa vanhuuseläkkeen saajaa. Pelkästään taloudellisesti ajatellen joukko on hyvin heterogeeninen. Esimerkiksi: 40 prosentilla on alle 1 250 euron eläke kuukaudessa. Heistä kaksi kolmesta on naisia. Yli 3 000 euroa kuukaudessa eläkettä saa 7 prosenttia eläkeläisistä. (Tilastokeskus).

Tuoreen tutkimuksen mukaan sosiaaliluokkien väliset erot näkyvät vielä eläkkeelläkin. Yli 90-vuotiaistakin terveimpiä ovat ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvat. Duunarivanhus sairastuu dementiaakin todennäköisemmin. (HS 20.6.2019). On olemassa yhtä monta tarinaa kuin on eläkeläistäkin.

Yleinen jutun aihe on, miten eläkeläiset ovat pankin tai kaupan ovien ulkopuolella odottamassa jo puoli tuntia ennen ovien avautumista. Hieman huvittuneena kuvaillaan eläkeläisiä seisomassa jonossa, jossa on myös tarkka järjestys, ettei kukaan pääse etuilemaan, kun ovi sitten maagisesti avaraan.  

Ihmisen ikääntyessä unen määrä ja päivärytmi voivat muuttua ja kauppojen auetessa monilla on iso osa päivän askareista jo tehty. On hyvä aika lähteä ulos kodista. Ehkäpä he haluavat tuoretta leipää. Jonottaminen voi sosiaalinen tapahtuma vaihtaa kuulumisia. Kaupan ruuhkat helpottuvat, kun eläkeläiset hoitavat asiansa silloin, kun osa väestä on töissä. Sama pätee muuhun asiointiin, eläkeläiset eivät ole ”tuottavien” tiellä tukkimassa kassajonoja.

Toinen yleinen klisee on kiireinen eläkeläinen, joka rientää paikasta toiseen kiirettään valittaen. Tosiasia on, että tänä päivänä hyväkuntoiset eläkeläiset kantavat suurta ylisukupolvista vastuuta. He hoitavat lapsenlapsia ja huolehtivat omista vanhemmistaan. He ovat lisäresurssina hektisen työelämän paineissa  oleville lapsiperheille. He paikkaavat ikäihmisten hoivan jättämiä aukkoja. Sen lisäksi he osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan ja pitävät huolta omasta hyvinvoinnistaan.

Koen monilla eri areenoilla toimimisen elämän mielekkyytenä. Voin auttaa ja olla avuksi, minulla on mahdollisuus osallistua. Olen suurelta osin valinnut kiireeni itse. Nimitän kiireitäni positiiviseksi kiireeksi. Joskus koen huomaukset kiireestäni jopa loukkaavina. Lennossa repun sisältöä vaihtavan mummon pitäisi osata ”rauhoittua”.

Eläkeläisen ulkoiseen olemukseen suhtautuminen on myös kaksijakoista. Toisaalta arvostetaan nuorekkuutta. Kun kerron olevani eläkkeellä, kuuluu sanoa, että kylläpä tänä päivänä nuorekkaat ihmiset ovat eläkkeellä. Jos taas eläkeläinen pukeutuu tai käyttäytyy lajitovereistaan poiketen, sitä ei myöskään aina katsota hyvällä silmällä. Tatuoitu nuorekas mummo tai motoristipappa koetaan menetetyn nuoruuden etsijöinä. Näillä areenoilla eläkeläisten pitäisi tasapainoilla ja lunastaa paikkansa seniorikansalaisena.

Teksti: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela

 

 

Yhteisöllistä vai uusyhteisöllistä asumista

Helsingin Sanomien kolumni ”Entinen nuori ei halua vanheta yksin” (HS 22.5.2019) toi näkyväksi suomalaisen elämäntavan muutoksen ja sen vaikutukset myös vanhuuteen.

Sukupolveni on elänyt hyvin erilaisen elämän kuin vanhempamme. He kuuluivat sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolveen (1920- ja 30-luvulla syntyneet). Aktiivi-ikä oli sota-aikaan tai heti sodan jälkeen. Tämän sukupolven elämää leimaa kahtiajakoisuus. Nuoruudessa oli hätää ja puutetta, kulutustavaroita oli vähän. Elämän parhaat vuodet olivat ankaraa työntekoa ja säästämistä. Sodan jälkeen alkoi uusi rakentamisen ja vaurastumisen kausi. Hartiapankilla rakennettiin asunnot. Elämän eetoksena olivat työ ja toive saada seuraavalle sukupolvelle helpompi elämä.

Suuren murroksen sukupolven (sodan jälkeen syntyneet ns. suuret ikäluokat) lapsuuden kokemukset poikkesivat huomattavasti edellisestä sukupolvesta. Lapsuus oli kehityksen ja optimismin aikaa, ja koulutuksen merkitys korostui. Kodinkoneet ja muut hyvinvoinnin merkit näkyivät arjessa. Asuntoa ei myöskään enää välttämättä rakennettu itse, vaan asuntosäästäminen oli tapa vaurastua. Monilla meillä on juuret maaseudulla. Koulutus ja valtion takaamat opintolainat mahdollistivat suurelle joukolle korkeakouluopinnot.

On sanottu, että näiden kahden sukupolven elämäntapojen ero on suurempi kuin mitä koskaan on Suomessa koettu. Kohta 97-vuotias äitini asuu tehostetussa palveluasumisessa. Istun hänen pienessä, mutta viihtyisässä huoneessaan ja pohdin omaa vanhenemistani. Mittailen neliöitä ja mietin, missä oma egoni mahtuisi olemaan ja elämään. Miten haluaisin asua, kun toimintakykyni ei enää mahdollista ”entisten nuorten” elämää?

Ikätovereiden kanssa olemme monesti pohtineet yhteisöasumisen mahdollisuuksia. Unelmissa näemme itsemme  kulttuuririennoissa, laittamassa yhdessä ruokaa ja keskustelemassa antaumuksella elämän suurista ja pienistä asioista. Asumme väljästi ja tyylillä sisustetussa omassa huoneistossa, jossa jokaisella esineellä on harkittu paikkansa. Niin ja kaikilla on tietysti kirjahyllyt täynnä lukemattomia ”sitku on aikaa -kirjoja”.

Ikääntyvä elämämme rakentuu saman elämäkokemuksen jakamisen periaatteelle. Vertaistukea saamme omilta ikätovereilta ja tietysti läheisiltä. Ajatuksena on, että emme halua olla seuraavan sukupolven riesana. Siksi yhteisöasunnossa on varattuna vierashuone, jossa lapsemme ja läheisemme voivat perheineen majoittua.

Helsingin Sanomien juttu kaikenikäisten palvelutaloista (HS 25.5.2919) herätti ajatukset uusille urille. Oulussa on ensimmäinen palvelutalo, joka on suunnattu kaikenikäisille. Siinä yhteisöllinen asuminen on viety pitemmälle kuin milloinkaan Suomessa. Kaikenikäisten asumisen yhteisön tavoitteena on elämisen helppous. Saatavilla olevat palvelut löytyvät digitaalisesta portaalista, joka on ladattuna kännykkään. Sen kautta asukkaat tilaavat palveluja, ilmoittautuvat kerhoihin ja varaavat vierashuonetta. Palvelukoordinaattori hoitaa digiportaalia, mihin hän laittaa  harrastuskerhoja ja tapahtumia. ”Elämän matkaoppaana” hän neuvoo, opastaa ja tukee yhteisöllisyyden kehittymistä.

Oma ajatukseni yhteisöllisyydestä saa uusia ulottuvuuksia. Kun kavereiden kanssa ideoitiin tulevaisuuden palveluja, esille nousivat ”Beatles-palvelutalo”, ”Rollari-päivätoiminta” tai ”Peace-saattohoito”. Sama yhteisöllinen kokemus jäsentää meitä myös ikäihmisinä.

Asialla on myös kääntöpuolensa. Olemme kritisoineet vanhempiamme, miten he ovat jääneet sota-ajan poteroihin ja säästävät pahan päivän varalle kaiken jugurttipurkeista lähtien. Vaarana on, että mekin jäisimme muistelemaan nuoruutemme yliopistoita. Uusyhteisöllisessä asumisessa meillä olisi mahdollisuus laittaa omat kokemukset jakoon myös seuraaville sukupolville. Palvelujen hankinta sujuisi kuin tanssi myös digiportaalin kautta, oppivaisia ja elämälle uteliaita kun olemme.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela